Olipa kerran äiti, joka opetti tyttärelleen, että kasvot pitää pestä aamuin illoin ja silmämeikki poistaa illalla erityisen huolellisesti. Äiti hankki tyttärelleen silmämeikinpoistoainepulloja oikein kaksin kappalein.
Huolimatta siitä, että silmämeikinpoistoaine oli tarkoitettu herkkäsilmäisiä varten, tyttären silmät valuivat tuskankyyneliä. Tytär puhdisti, itki ja puhdisti. Luovutti sitten, sai äidiltä käyttöönsä sopivamman aineen.
Äiti oli ikäluokkaa, joka ei heittänyt mitään pois. Tytär, neljäkymmentä vuotta nuorempi, oppi saman käytännön. Kivulias silmämeikinpoistoaine pysyi tallessa useita vuosia. Tyttären muuttaessa ensimmäiseen omaan kotiinsa hän päätti säästää rahaa ja antaa aineelle uuden mahdollisuuden. Silmätkään eivät enää varhaisteinikokeilujen jälkeen vuotaneet.
Parempiinkin aineisiin tytär oli jo ehtinyt tutustua, tehokkaampiin ja miellyttävämpiin. Ensimmäiset kosketukset meikinpoistoon vaikuttivat kuitenkin suuresti hänen haluunsa käyttää niistä yhtäkään. Tytär päätti silti käyttää myös ensimmäiset pullonsa loppuun. Mitään etäisestikään käyttökelpoista ei saa heittää pois. Varsinkaan jos silmät eivät enää vuoda.
Välillä tytär antoi periksi ja käytti mukavampia meikinpoistoaineita. Ensimmäinen pulloista tyhjeni vasta vuosikausien jälkeen.
Heittäessään tyhjentyneen pullon roskiin tytär huokaisi helpotuksesta. Nostaessaan edelleen puolitäyden toisen pullon sen tilalle peilikaappiin tytär huokaisi myös. Alistuneesti, mutta lämmöllä.
(Todistetusti tytär on nyt käyttänyt loppuun ensimmäisen oman silmämeikinpoistoaineensa.)
