Suru, meri ja tumma hopea

"Kaipaan tällaista kirjaa järvistä", kirjoitin lukiessani viime vuoden keväällä Susan Fletcherin Tummanhopeista merta (The Silver Dark Sea).
"Olen lukenut jo kolmasosan eikä tämä vieläkään ole alkanut", kirjasin ylös sanomiseni kanssa-asujalle samasta kirjasta.
Tiesin lukevani hienoa kirjaa, mutten todellakaan nauttinut jokaisesta sivusta.Välillä oli pakko lukea dekkari.

Niin, viime vuoden keväällä: kirjoitin tämän postauksen jo kerran, mutta jätin sen julkaisematta. Sitten Lukuisa-blogin Laura kirjoitti pari päivää sitten näin: "En muista, milloin kirja olisi viimeksi vaikuttanut minuun niin voimakkaasti ja siksi surullisuuteni ei ollut mitenkään huono asia, vaikkei se ehkä koskaan olekaan mikään miellyttävä tunne." Ehkä aika on nyt kypsä minullekin.

Viime syksynä myönsin, että Tummanhopeinen meri on puhutellut minua koko vuonna lukemistani kirjoista eniten. Tapahtumat, tunnelmat ja lauseet kiertävät päässäni rataa, vaikka sain luettua verkkaisen ja harkitun teoksen huhtikuussa. Yksi kirjan päähenkilöistä oli meri, joka maistui kaikessa.

Minusta merta rakastavat ihmiset tulevat merensä kanssa jotenkin ylimielisiksi, pelastuksensa ymmärtäneiksi uskovaisiksi. Meri antaa, meri ottaa.



 "Jos tämä olisi klassikko, varmaan sanoisin, että ymmärrän, miksi se on klassikko", kirjoitin itselleni.
Tummanhopeinen meri kertoo surusta. Se muistuttaa siitä, että sama tapahtuma aiheuttaa monenlaista surua. Siitä, että erilaiset tapahtumat aiheuttavat samanlaista surua. Ja siitäkin, että kaikilla suru on omansa. Toisaalta kirja kertoi, miten mennyt ihminen voi olla lähellä ja ihminen lähellä mennyt. Se sai minut ajattelemaan lohtua: sitä, miten lopulta samanlainen lohdutus sopii kaikille.
 

En ole koskaan itkenyt minkään kirjan takia niin paljon.



Keväällä pohdin paljon, miksi Fletcherin esikoinen, Irlantilainen tyttö, oli minulle niin tärkeä. Fletcher maalailee kirjoissaan samanoloisia värejä, tunnelmia ja paikkoja. Tiedän, että Irlantilainen tyttö on muita Fletcherin kirjoja köykäisempi ja henkisesti ohuempi.
"Kehittyneemmät versiot eivät kuitenkaan ole kolahtaneet niin hyvin, vaikka ajatukset ovat mietitympiä ja hahmot syvempiä", kirjoitin keväällä.
"Sainko kuviteltua Irlantilaisen tytön henkilöille enemmän ajatuksia? Vai muistuttavatko ne jotain aiemmin lukemaani? Vai sysäsikö se liiallisia ennakko-odotuksia? Olinko ilahtunut siitä, että se oli kirja mieleeni?"

Myöhemmin ajattelen Irlantilaista tyttöä lämmöllä, muistan pitäneeni siitä, mutta heränneet tunteet eivät ole mitään Tummanhopeiseen mereen verrattuna.

Näinkin kirjoitin kirjaa lukiessani: "Sanotaan, että hyvän kirjan tunnistaa siitä, miten paljon ajatuksia se herättää. Siinä tapauksessa Fletcherin kirjan pitäisi olla ehdottomasti parhaista koskaan lukemistani. En ole siitä ihan varma. Minusta hyvällä kirjalla voi olla monta arvoa. Viihdyttävä dekkari saattaa saada minulta enemmän pisteitä kuin kaunokirja, joka saa rypemään eksistentiaalisessa tuskassa. (Tämä ei ole kannanotto chicklitin poliittisen tunnustettavuuden puolesta.)"
 

Samassa merkinnässä kuvailin itseäni kirjojen viihdekäyttäjäksi. Tuntui hassulta, että samoina päivinä merikirjaa lukiessani katsoin Me and Orson Welles -elokuvan. Zoe Kazanin esittämä Gretta Adler sanoo Zac Efronin esittämälle Richard Samuelsille, ettei tarinalla ei ole pakko olla juonta.
En vieläkään ole löytänyt repliikkiä uudestaan, mutta toisen hienon (ja asiaankuulumattoman) samasta leffasta:
“Wealth, travel, fame. I can take you to movies that have all of that.” 

Fletcherin kirjoissa meri on kuitenkin paljon jännittävämpi ja eläväisempi kuin (vuosi sitten) lyhyen kävelymatkan päässä sijaitseva (sijainnut) maailman saastunein murtovesilätäkkö.  Jollen olisi viettänyt kesää tyhjäntoimittajana täällä meren lähellä, Itämeri olisi lopun elämääni tuonut mieleeni ensimmäisenä luita ja ytimiä hyytävän viiman ja dioksiinipitoisuuksiltaan korkeat, päiviä myyntitiskissä seisoneet kalat. Ja ne meriuskovaiset ihmiset, jotka halveksivat järviä ja järvi-ihmisiä.
 

Tiedän, että Itämeri tuntuisi paljon muuttuvaisemmalta, jos sitä seuraisi päivittäin. Ehkä joskus löytäisin pullopostia. Toissakesän vietin lähes kokonaan meren äärellä. Veneen matkatessa auringonpaisteessa ja istuskellessani kannella hiukset jäykkinä suolavedestä huomasin vihdoin oppineeni rakastamaan Itämerta. Virvelillä nappasi viispiikkisen sijaan hauki.

Kesän viimeinen merimatka sunnuntaina jätti jälkeensä polvet, joita kanssa-asuja kehui nuorekkaiksi. Salla viis vee, kieltämättä. Mustelma syntyi veneen hyökkäyksestä siihen kavutessani. Haava tuli lipsahtaessani kalliolta mereen komealla molskahduksella: pyyhe lennähti mereen, ja kirkas vesi hämäsi ajattelemaan, että se olisi ollut lähempänäkin pintaa. 
Mutta "as the bruises turn to yellow, the swelling goes down", tiedättehän.

Vaasa jäi taakseni tasan vuosi sitten, kävin heittämässä lenkit myös Jyväskylässä ja Siilinjärvellä.

Nyt suuntana on toinen meri.

Viisi koiraa lautasella

 Päivän sana on haastavan Katastrofin keskellä -blogin mukaan viisi. Kuvitukseksi loihdin lempiruokavastauksesta inspiroituneen kuvasarjan Lotasta ihmisruoan kanssa. Ensimmäisessä kuvassa Lotta vahtii paprikan perkaamista.

Seuraava kuva on Sanomalehtimiesten mökiltä Panikkeesta (arkipäivän akateemikot päättivät taivuttaa sanan näin, hyvä tuli). Pitkän illan jälkeinen sunnuntaiaamupala oli joidenkin osalta sangen lihapitoinen, itse pitäydyin lähinnä lohkoperunoissa. Kolmoskuva on tuttu näky iltapalalta: Lotta rakastaa vesimeloninkuoria yhtä paljon kuin minä hedelmälihaa itseään.

Neljäs kuva on taasen lempiruokalistallekin päätynyttä järisyttävän hyvää sienirisottoa, jonka julistin syöntihetkellä lempiruoakseni. Oikeaoppisen löysää se ei todellakaan ole, mutta maussa voitti useimmat ravintolatarjokkaat. Koen olevani pätevä sanomaan näin, sillä tilaan risottoa lähes aina, kun se listalta löytyy. Laseissa on tämänhetkistä lempiviiniä, elämän mahlaa. Katso Savia Viva Familia Xarel-losta lisää Viinilehden sivuilta. Valloittavan kevyt, helppo ja pirteä.

Viimeisen kuvan laadun takia sydämeni itkee hivenen verta. En meinannut löytää viidennettä kuvaa rajallisista kätköistäni. Menkööt nyt, harvemmin terriereitä puolukkametsällä näkee. Suurelle metsästäjälle piti tosin poimia puolukat valmiiksi, sillä se ei ymmärtänyt, miten varvuista pidellään kiinni.

1. Kiitä antajaa ja linkitä bloggaaja, joka antoi haasteen sinulle.
Kiitos, Kata!

2. Kirjaa tähän viisi blogia, jotka haastat:
Olen perustellut haastamattomuuteni, enkä vieläkään anna periksi...

3. Toivo, että ihmiset joille jätit palkinnon antavat sen eteenpäin
...mutta tykkäisin kyllä, että monet tämän tästä nappaisivat, sillä kovin kiva on tällaisia täytellä ja lukea.

4. Viisi asiaa, joita tarvitsen päivittäin ovat

...vapaalla
1. Koirankakkapussit
2. Naamavoide
3. Kirja
4. Viltti
5. Jogurtti

...koulussa/työssä:
1. Tietokone
2. Puhelin
3. Avaimet
4. Vesipullo
5. Kalenteri

5. Viisi kirjaa, joita suosittelet muille (tsekkaa toki tämä postaus, tässä lähinnä viime vuoden huippuja):

1. John Steinbeck: Vihan hedelmät
2. Jeffrey Eugenides: Middlesex
3. Annie Proulx: Laivauutisia
4. Lionel Shriver: Poikani Kevin
5. Michael Cunningham: Tunnit

6. Viisi materialistista joulunaistenpäivälahjatoivetta:
1. Laajakulmaobjektiivi
2. Escada Cherry in the Air -hajuvesi
3. Bosske Sky Planter -kukkaruukku
3. Hyvälaatuinen matkalaukku
4. Shu Uemuran ripsentaivutin
(Älä pelkää kulta, mulle kävis ihan hyvin vaikka pussillinen pätkiksiä.)

7. Viisi (uutta) paikkaa, joissa haluaisit käydä (otetaan Euroopan ulkopuolelta, Eurooppa täällä):
1. Dhaka, Bangladesh
2. Kigali, Ruanda
3. Sydney, Australia
4. San Francisco, Yhdysvallat
5. Tokio, Japani

8. Viisi adjektiivia, jotka kuvaavat sinua:
1. Rakastunut
2. Perfektionisti
3. Utelias
4. Huolestuva
5. Epämuodollinen

9. Viisi lempiruokaasi
1. Sienirisotto (okei, moni muukin risotto käy.)
2. Kaalilaatikko
3. Sushi
4. Nachos supreme
5. Kasviswokki

10. Viisi elämänohjetta, jotka haluaisit jakaa kaikkien kanssa:
1. We're all kind of weird and twisted and drowning — Haruki Murakami
2. The higher we soar the smaller we appear to those who cannot fly — Friedrich Nietzsche
3. I like beautiful melodies telling me terrible things — Tom Waits
4. Forgive them even if they are not sorry — Julian Casablancas
5. For after all, the best thing one can do when it is raining is let it rain — Henry Wadsworth Longfellow  
 

Uneton kirjasyksy

Sanon palapeliotosta kuvituskuvaksi. En kuitenkaan arkistokuvaksi, sillä kaunis kimo kavereineen olisi projektini juuri tälle yölle, mikäli valaistusolosuhteet olisivat paremmat.
Yleensä syksyisin haluan vain nukkua, nukkua ja nukkua. Viimeisen puolentoista viikon aikana olen kuitenkin kärsinyt ikävästä unettomuudesta. Tunnen tolkutonta väsymystä, mutta lepomoodi ei napsahda päälle ainakaan ennen lehdenjakajaa. Koska tänä syksynä aamulehti (näilläseuduin Pohjalainen) ei kolahda laatikkoon, uniaikani siirtyy pahimmillaan siihen, että mies ja koira lähtevät omalle lenkilleen.

Useiden öiden pyöriskelyn ja itkeskelynkin jälkeen en enää jaksa. Palapeli oli kuitenkin huono idea, sillä kuten sanottu, asunnossamme on sen ratkomiselle uskomattoman huono valo. Siispä lukeminen on oikeastaan ainoa mahdollinen ajanviete. Loppumattomassa syyskuussa olen saanut valmiiksi jo 12 kirjaa. Äsken sain valmiiksi Schulzen Adam ja Evelynin, seuraavaksi vuorossa on Lewyckaa tai Maylea.

Viime vuonna, elokuussa, listasin Helsingin Sanomien kirjalistasta silloiset lempparini. Tuosta omasta kattauksestani olen tähän listaan mennessä lukenut yhdeksän, joka olkoon tämänkertaisen listan pituus. Teoksia poimin puolisentoista kuukautta myöhässä Hesarista, sillä listan ilmestyttyä nettiin olin Kunderan ja Kafkan kukkulaisessa maisemassa.

Sallan kirjasyksy 2012:

 

Paul Auster: Talvipäiväkirja. Pääosassa kirjailijan äiti. Tammi
Julian Barnes: Kuin jokin päättyisi. Man Booker -palkinnon voittaja. WSOY *5
Juha Itkonen: Hetken hohtava valo. Tekniikka kehittyy, ihmissuhteet sumenevat. Otava
Jantso Jokelin: Matkaopas ei-minnekään. Esseitä halusta nähdä mitättömät paikat. Sammakko
Jari Järvelä: Parempi maailma. Rasismista ja yrityksestä muuttaa maailmaa. Tammi
Riku Korhonen: Nuku lähelläni. Rakkaustarina eurooppalaisessa finanssikeskuksessa. WSOY *1
Sirpa Kähkönen: Hietakehto. Mitä sota tekee kaikkein pienimmille? Otava
Cormac McCarthy: Veren ääriin. Lainsuojattomia villissä lännessä. WSOY
Riikka Pulkkinen: Vieras. Kertomus muukalaisuudesta, jota kannamme sisällämme. Otava

(Luetut yliviivattuna.)

Viime vuonna analysoin kiinnostuksenkohteitani kansankielelle, mutta nyt en jaksa. Mukana on lähinnä vanhoja suosikkeja. Lisäksi Barnesin teoksesta kiinnostuin jo aiemmin ja Järveläänkin olen halunnut tutustua jo kauan. Jokelin taasen oli pari kesää sitten hyvää Isä Camillo -seuraa. Lukunäytteeksi nostaisin esimerkiksi Savon Sanomissa julkaistun mainion Miss Suomi -artikkelin viime syksyltä.

Takaisin tähän yöhön. Onneksi kimoystävän palasia nuuskivalla samansävyisellä toverillani ei ole uniongelmia (jollei koolleen uskomatonta unihaukuntaa ja -ulvomista lasketa). Terroristi onneksi jätti pahvisilpun rauhaan kymmenennen palasen kohdalla: tuhannen nuuhkaisun sarja oli ilmeisesti neidolle liikaa.

Rakkautta sivujen mitalla

Ylläolevassa kuvassa Noix [nwa], jonka mielestä heinäkuussa kiinnitin aivan liikaa huomiota Irvingiin ja torisaaliiseeni. Alla taasen lista viidestätoista kirjasta, joita minä rakastan ja suosittelen. Lempikirjat - no, ehkä niinkin, mutta suosittelukirjat on ehkä parempi määre.

Niin, Irvingin kirjasta puheenollen - jostain syystä sitä ei ole listassa. Eikä muuten ole Miika Nousiaistakaan. Juuri tämän takia en uskalla sanoa näiden olevan lempikirjojani: näitä on mahdotonta laittaa mihinkään järjestykseen.

Listaa olen suunnitellut jo kauan, mutta Little Miss muistutti blogissaan, että asioita voi tehdä konkreettisesti. Tässä neidon oma lista, jossa on loistavia teoksia siinäkin.

Olkaapa hyvät!



Chimamanda Ngozi Adichie - Huominen on liian kaukana
Afrikka näyttäytyy monelle umpikujana – mutta onko pako Amerikkaan sittenkään parempi vaihtoehto? Adichie kuvaa pakahduttavissa tarinoissaan nigerialaisen naisen asemaa tavalla joka tekee köyhyydestä, korruptiosta ja sensuurista kouriintuntuvia. - Otava
KOSKA... Tämä on ehkä paras novellikokoelma, jonka koskaan olen lukenut - ehjä ja kiinnostava. Jos pidät Jhumpa Lahirin Tämä siunattu koti -novellikokoelmasta, pidät myös tästä. Olisin ottanut myös sen listalle, mutta ajattelin, että yksi kokoelma on tarpeeksi.

Albert Camus - Sivullinen
Sivullinen on intensiivinen mestariteos ja eurooppalaisen kirjallisuuden ajaton helmi. Se kertoo nuoresta algerianranskalaisesta miehestä, vaatimattomasta konttoristista, joka onnettoman sattuman seurauksena tulee tappaneeksi miehen. - Adlibris
KOSKA... Inhosin Sivullista yli lyhyen teoksen puoliväliin. Sitten rakastuin. Luin sen uudestaan: inhosin alkua vieläkin, mutta ymmärsin sen merkityksen.

Chris Cleave - Little Been tarina
Little Been tarina on hätkähdyttävän uskottava kertomus tavallisista ihmisistä epätavallisissa olosuhteissa. Vuorotellen Little Been ja Sarahin äänellä kerrottu tarina on täynnä kyyneleitä, suloisen katkeraa huumoria ja elämäniloa. Kirja pakottaa ajattelemaan, missä kulkee velvollisuuden ja vapaaehtoisen auttamisen raja. - Gummerus
KOSKA... Tästä hötkyiltiin viime vuonna ympäri blogistaniaa. Aivan oikeutetusti. Pidin tarinasta kovasti.

Unni Drougge - Penetraatio
Taiteilija Maximilian Friskin ensimmäinen performanssi oli virtsata Duchampin pisoaariin. [...] Odotellessaan luomuksensa valmistumista hän vaeltelee ympäri Tukholmaa ja pohdiskelee, miten merkityksetöntä kaikki on. Erityisesti hän halveksii naisia, jotka tekevät itsestään häviäjiä ja uhreja tasa-arvoisena pidetyssä yhteiskunnassa. [...] Penetraation terävä pelottomuus herättää kosolti ristiriitoja ja keskusteluja. - Bazar
KOSKA... Useimmiten inhoan kirjoja, joiden tehtävä on vain ärsyttää ja olla ällöttävä. Penetraatiossa oli kuitenkin jotain oikeasti virkistävää. Drougge on aika ihana.

Sebastian Faulks - Mustarastas laulaa
Koskettava kuvaus sodan kärsimyksistä ja intohimoisesta rakkaudesta päähenkilönään mies, joka ei puhu kahteen vuoteen ensimmäisen maailmansodan rintamalta palattuaan. - Rauman kirjasto
KOSKA... Nautin suuresti Faulksin kirjoitustyylistä aiheesta ja teoksesta riippumatta. Mustarastas laulaa oli, kuten Rauman kirjasto kuvailee, hyvin koskettava ja tunnelmaltaan vahva.

Joanne Harris - Appelsiinin tuoksu [...] Appelsiinin tuoksussa eletään kahdessa ajassa kertojanaan Framboise, yksinhuoltajaperheen nuori villikko. Framboise on palannut kotiseudulleen vanhana naisena mutta pitää henkilöllisyytensä salassa minkä syy ulottuu yhteen lapsuuden kesään. Muistelut vievät sota-aikoihin ja Saksan miehittämään Ranskaan. [...] Appelsiinin tuoksu on nautittavaa luettavaa veden kielelle tuovien kokkausten sekä monipuolisten hahmojensa ansiosta. Harris saa rakastamaan ja vihaamaan henkilöitä ja loppuratkaisua viivytetään kukuttavasti viimeiseen asti. - Kirjavinkit
KOSKA... Suhtaudun usein naisille suunnattuihin lässykirjoihin hyvin epäilevästi. Harrisin kirjat ovat yllättäneet minut todella positiivisesti, henkilöhahmot ovat hyvin vetäviä. Tämä kirja maistuu.

Khaled Hosseini - Tuhat loistavaa aurinkoa
Suurmenestykseksi noussut, säkenöivä romaani Leijapojan tekijältä - unohtumaton tarina kahden naisen kohtalosta ja ystävyydestä sotien haavoittamassa Afganistanissa. [...] Tuhat loistavaa aurinkoa on kirjoitettu rakkaudesta Kabuliin. Se kattaa kolmekymmentä vuotta Afganistanin myrskyisää lähihistoriaa ja antaa äänen maan sorretuille naisille. - Otava
KOSKA... Hosseini jättää kirjansa kanssa aika sanattomaksi. Hyvin merkittävä teos, joka kertoo paitsi paikoista ja ihmisistä, myös ihmisyydestä.

Sirpa Kähkönen - Mustat morsiamet
[...] Mustat morsiamet sijoittuu 1920-30 lukujen vaihteen Kuopioon. Se on monellakin tapaa kuopiolaisuuden kuvaus. Kähkösen tarinalla on todellinen pohja [...] Se on myöskin yleinen tarina kuopiolaisuudesta, koska siinä kietoutuvat vasemmistolaisuuden ja oikeistolaisuuden vahva vastakkainasettelu, joka leimasi ihmisten ajattelutapoja ja jopa sosiaalista kanssakäymistä monta vuosikymmentä eteenpäin. Toisaalta [...] työväestön ja sivistyneistön vastakkain asettelu [...] maalaisuuden ja kaupunkilaisuuden vastakohtaisuus [...]. Neljäs kuopiolainen piirre on sitten murre, jonka kirjailija on erittäin terävästi pienimpine yksityiskohtineen merkinnyt. - Pohjois-Savon Muisti
KOSKA... Tämän saatan mainita usein lempikirjanani - tai ainakin Kuopio-sarja on lempparini. Kähkösen kirjoissa napsahtavat kohdalleen historia, henkilöhahmot, tapahtumat ja vieläpä lempikaupunkini. Suositeltavaa luettavaa esimerkiksi kaikille, jotka pitävät historiasta, jotka pitävät vetävistä tarinoista, jotka pitävät henkilöhahmojen kasvusta kirjojen mukana, jotka epäilevät suomalaista kirjallisuutta, sekä kaikille, joilla on savolaista sukujuurta.

Erlend Loe - Doppler
"Jälleen keskiössä on mies, joka tahtoo ulos oravanpyörästä. Päähenkilö Doppler kyllästyy ihmisiin ja muuttaa yksin metsään lähelle Osloa. Hän jättää menestyvän uran, vaimonsa, kaksi lastaan ja kauniin kodin." - Aviisi
KOSKA... Samassa Aviisin haastattelussa, josta kirjan kuvauksen lainasin, on lause: "Kirjan tehtävä on olla kuin hyvä paikka, jossa lukija haluaa viipyä." Minusta kirjailija onnistuu tässä kerta toisensa jälkeen. Tosiasioita Suomesta sai minut nauramaan ääneen, niinpä taisi käydä myös Dopplerin kanssa. Loen kirjoitustyylille ei ole vertaista. Maailmasta tulee aina vähän parempi.

Andreï Makine - Ranskalainen testamentti
Pieni poika istuu ranskalaisen isoäitinsä parvekkeella Siperiassa ja kuulee mielikuvitusta kiihottavia kertomuksia ajoilta, jolloin tsaari ja tsaaritar kävivät Pariisissa. Kertomukset taikovat oven auki neuvostotodellisuuden arjesta ihmemaailmaan. [...] Isoäidin kertomuksissa ja todellisessa elämässä ovat vastakkain venäläinen suljettu yhteiskunta ja keskieurooppalainen elämästä nauttiminen, joka tuntuu pojasta kuin sadulta. Myöhemmin pojan koko elämää leimaa tasapainottelu hänen venäläisyytensä ja ranskalaisten juuriensa välillä. [...] valoisa, jännittävä ja koskettava romaani pohjautuu hänen omiin vaiheisiinsa. - WSOY
KOSKA... Tämä oli äitini lempikirja, josta minäkin pidän lukukerta lukukerralta aina vain enemmän. Lukioikäisenä kirjoitin tämän pohjalta esseen jos toisenkin. Valloittava teos.

Eeva-Liisa Manner - Poltettu oranssi
"[...] psykoanalyyttinen ja voimakkaan symbolinen teos, joka on teemaltaan yhä ajankohtainen ja kirpaisevan vaikuttava. Mannerin kärjistämä todellisuus on traaginen – ja karmaisevan koominen. [...] Pikkukaupunki 1910-luvulla ennen ensimmäistä maailmansotaa: rikkaan nahkatehtailijan vaimo Rva Klein toimittaa tyttärensä tohtori Frommin vastaanotolle. Alkaa näytelmä sanan ja veren ansoista – yritys saattaa mieleltään järkkynyt ja omaan kieleensä sulkeutunut Marina takaisin todellisuuteen. Mutta voiko ihminen lopultakaan ymmärtää toisen ihmisen maailmaa? Entä rikkoa ihmissuhteiden valtakuvioita ja yhteiskunnan luomia sääntöjä? Kuka lopulta on mieleltään eheä?" - Kirjantamo
KOSKA... Poltettu oranssi on yksi ainoita näytelmiä, jonka olen lukenut, ihastuin siihen näyteltynä versiona ylioppilasteatterifestivaaleilla joitakin vuosia sitten. Käsittelee hätkähdyttävän paljon samoja aiheita kuin Paulo Coelhon Veronika päättää kuolla, mutta lisättynä kevyellä kosketuksella Liisaa Ihmemaassa. Oudoista vertauksista välittämättä: innostuin Mannerista ja hänen elämästään tämän kirjan perusteella.

Yann Martel - Piin elämä
"Piscine “Pi” Patel, 16-vuotias intialaispoika, on ainoa eloonjäänyt ihminen rahtilaivan upotessa matkalla Intiasta Kanadan rannikolle. Pelastusveneeseen löytää tiensä myös muita matkustajia: oranki, seepra, hyeena ja bengalintiikeri nimeltään Richard Parker. Vain tiikeri ja Pi jäävät eloon, ja alkaa erikoinen rinnakkaiselo hupenevan ruoan, juoman ja pienen elintilan puristuksessa. [...] Piin elämä liittyy Gulliverin tarinoiden, Robinson Crusoen, mutta myös maagisen realismin perinteeseen kertomalla vääjäämättä todellisuutta muokkavan seikkailutarinan elämästä ja kuolemasta meren armoilla." - Tammi
KOSKA... Piin elämä on yksi niistä teoksista, joiden ilosanomaa huhuilen melkein kaikkiin halutaan parempaa luettavaa -listoihin. Vetävä ja hauska seikkailullinen kertomus, jossa tapahtuu samalla koko ajan pinnan alla. Kohtaus, jossa herrat Kumar tutkivat seepraa, on yksi suurimmista kirjallisista ahaa-elämyksistäni koskaan.

Cormac McCarthy - Menetetty maa
"Kulttikirjailijan tiivis teos huumekaupoista, väkivallasta, kohtalosta, hyvästä ja pahasta. Metsästysretkellään Yhdysvaltain ja Meksikon rajaseudulla Llewelyn Moss osuu huonosti päättyneen liiketoimen tapahtumapaikalle: viisi kuollutta ja yksi kuoleva, heroiinilasti – ja laukku, jossa on pari miljoonaa dollaria. Moss ottaa laukun, mutta palaa yöllä antamaan kuolevalle vettä. Siitä valinnasta alkaa Mossin kujanjuoksu kohtalon kanssa. Hänen kannoillaan kulkevat järkähtämätön tappaja ja vanhan koulun seriffi. Kumpikin on puolensa valinnut." - WSOY
KOSKA... McCarthy on loistava kirjailija, ja Menetetty maa on yksi jännittävimmistä kirjoista, jonka olen lukenut. Leffa on aivan yhtä hyvä. Vanha pokkariversio tästä oli muuten ensimmäinen lahja, jonka annoin Jussille :)

Haruki Murakami - Kafka rannalla
"Kun Kafka Tamura oli neljävuotias, hänen äitinsä ja sisarensa häipyivät tuntemattomille teille. [...] Nyt Kafka täyttää viisitoista ja päättää karata kotoaan. [...] Kuusikymppinen Nakata ei ole koskaan toipunut lapsena kokemastaan oudosta onnettomuudesta, jonka seurauksena hän menetti muistinsa täydellisesti. Hän ei osaa lukea eikä kirjoittaa, mutta hän osaa keskustella kissojen kanssa ja on siksi hyvä löytämään kadonneita kotikissoja. [...] Sekä Kafka että Nakata päätyvät Tokiosta Takamatsuun, eteläiselle Shikokun saarelle, ja heidän tarinansa nivoutuvat yhteen. Unenomaiset tapahtumat vangitsevat lukijan maailmaan, jossa ”ilmanpaine, äänten värähtelyt, valon heijastukset, se miten kappaleet liikkuvat ja aika kuluu – kaikki muuttuu vähä vähältä”. Kafka rannalla tutkii myyttejä, tabuja ja identiteettiä. Samalla se on äärimmäisen mukaansatempaava ja moniulotteinen romaani, joka tarjoaa hypnoottisen matkan realismin tuolle puolen." - Tammi
KOSKA... Odotin hurjan kauan, että sain tämän käsiini, eikä se pettänyt odotuksiani ollenkaan. Tämä on tarina, jossa haluaisin ruveta asumaan.

Kurt Vonnegut - Teurastamo 5
"[...] perusaiheena on Dresdenin pommitus helmikuussa 1945, joukkotuho, jonka todistajana kirjailija itse sotavankina oli. Teurastamo 5 ei kuitenkaan ole vain kirja noista tuhon hetkistä, se on myös satiiri nykyamerikkalaisuudesta, se on tieteisromaani – lentävä lautanen nappaa päähenkilön – ja se on fantastinen tarina, jossa tosi ja kuviteltu, kauhu ja komiikka sekoittuvat uskomattomalla tavalla." - Tammi
KOSKA... Rakastan Kurt Vonnegutia. Hänen mukanaan maailmasta meni pois loistava ajattelija. Teurastamo 5 on paras teos, jolla Vonnegutin ajattelumaailmaan pääsee mukaan. Sitä sarkasmia! Sitä filosofiaa! Suosittelen tätä kaikille, mutta etenkin heille, jotka eivät koske sotakirjoja pitkällä tikullakaan. Sillä tämä ei ole sotakirja.

Äidin kirjahyllyllä

Kuume jatkuu. Istuskelin pitkästä aikaa kiireettömänä olohuoneessa, ja katseeni osui yhteen meidän kirjahyllyistämme. Tavailin nimiä hetken aikaa. Kappas: silmäni osui moneen luettavien listastani tuttuun nimekkeeseen.

o

Mary Higgins Clark on vanha tuttu jännäristi, jonka kirjat eivät ole mitään korkeakirjallisuutta. Mukavaa iltalukemista, sillä lukeminen ei ole niin jännittävää, ettei kirjaa välillä malttaisi heittää sivuun. Murha Sydämellä on julkaistu 2010.

Ensimmäinen virke: "Natalien pakotti pakenemaan Cape Codista pikemminkin itsepintainen uhkaavan vaaran tunne kuin vimmainen koillinen."

o

Jörn Donneria arvostan kyllä, mutta usein provosoidun hänen tavastaan esittää asioita. Kyllä: kansa on typerä, mutta kannattaako sitä nyt sille itselleen sanoa. Julkisuudessa hän antaa kuvan siitä, miten hän pitää itseään ja edustamiaan asioita selvästi parempana ja ainoana vaihtoehtona toimia.
Vuonna 1995 ilmestynyt kirja Terveenä laitoksessa oli ajankohtainen etenkin keväällä, kun Donner asettui ehdolle eduskuntavaaleissa. Kirjan takakannessa hän väittää kirjan paljastavan, miksi hän lähti eduskunnasta vapaaehtoisesti pois.

Ensimmäinen virke: "Se, mitä ei muista, ei ole muistamisen arvoista." (Oho, onpas hieno!)

o

Minulle oli yllätys, että äitini kirjahyllyssä oli teos Provence nyt ja aina. En ollut tätä Peter Maylen teosta aikaisemmin huomannut. Matkakirjoja listatessani olin ottanut luetteloon mukaan kirjan A Year in Provence. Sekin kirja on näemmä suomennettu loogisesti nimellä Vuosi Provencessa!

Ensimmäinen virke: "Olin käynyt hakemassa Aptin apteekista hammastahnaa ja aurinkoöljyä, kahta aivan viatonta ja täysin terveellistä tuotetta."

o

David Gutersonin Lumi peittää setripuut on kiehtonut minua nimensä perusteella jo vaikka kuinka pitkään, mutta taisin ottaa sen käteeni vasta nyt ensimmäistä kertaa. Vuonna 1996 suomennetulle kirjalle en löytänyt syvällisempiä sähköisiä arvosteluja, mutta paljon siitä on kyllä pidetty.

Ensimmäinen virke: "Syytetty, Kabuo Miyamoto, istui jäyhän arvokkaana, selkä ylpeästi ojennuksessa, kämmenet kevyesti vastaajan pöytää vasten ja näytti mielehtä, joka on etääntynyt omasta oikeudenkäynnistään niin kauas kuin suinkin mahdollista."

o

Säädyllinen murhenäytelmä on Helvi Hämäläisen tunnetuin teos. Se löytyy myös muutamalta nämä pitää lukea -listalta. Teos joutui sensuurin alle poliittisista syistä, ja ensimmäinen painos jopa tuhottiin. Tämä nide on ensimmäinen painos, josta löytyy kustantajan 40-luvun alun kappaleesta poistama luku.

Ensimmäinen virke: "Elisabetin tukka oli vaalea ja karkea; nyt hän oli mennyt ja ottanut siihen permanentin ja se oli muuttunut omituisen keltaiseksi, takkuisen ja kuivan näköiseksi."

o

Äitini oli varsinainen himolukija. Hän ronttasi kirjastosta kasoittain teoksia ja luki parhaimmillaan yhden yössä. Kirjakauppaan häntä ei auttanut päästää: siellä hän ei osannut estellä itseään.

Minussa on sama piirre, mutta olen kirjakauppoihin yleensä liian kitsas. Viihdyn paremmin kirpputoreilla, antikvariaateissa ja etenkin kierrätyskeskuksissa. En uskalla arvella, montako lukemista odottavaa kirjaa minulla on. Ja sittenkin raahaan kirjastosta lisää! Hamsteriushan on yksi autismin piirteistä...

o

Viimeisimmistä lainauksista kahden viikon takaa olen lukenut vain neljä: Sylvia Plathin Lasikellon alla, Rajaa Alsanean Riadin tytöt, Alexandra Fullerin Ei hunningolle tänään ja Chimamanda Ngozi Adichien Huominen on liian kaukana. Kaikki olivat omissa sarjoissaan loistavia!

Uskon, että eniten mieltäni jää vaivaamaan Fullerin Ei hunningolle tänään - afrikkalainen lapsuuteni. Sirpa Kähkösen upea suomennos korosti epätavallista lapsuutta keskisessä Afrikassa: entisessä Rhodesiassa eli Zimbabwessa ja Malawissa.

Siteeraan kommenttiani kaimani lukupäiväkirjassa: "Fuller lähestyy kovin monia asioita aivan erilaisesta näkökulmasta kuin minä olen tottunut niitä ajattelemaan. Minusta on uskomatonta, miten ymmärtäen hän suhtautuu menneisyyteensä. Kuinkahan monta kallonkutistajakäyntiä tällaiseen ymmärtämykseen on tarvittu? Rujot ja kamalat aiheet hän asettaa lempeään ja ymmärtävään kontekstiin. Vaikuttaa siltä kantilta vähän Kähkösen hengenheimolaiselta."