Yksi kerrallaan minulle tapahtuu asioita, joita pelkään kaikkein eniten. Ympärilläni on surua, tuskaa ja kuolemaa enemmän kuin nämä hartiat jaksavat kantaa. Ryhtini painuu kasaan. Muiden huolia en halua vähätellä, mutta tämä on minulle jo tarpeeksi.
Keskiviikkona pidettäviin hautajaisiin en pääse. En uskalla matkustaa yksin sellaisessa hajanaisessa mielentilassa, jonka kaikki surevat läheiset ja kaukaiset tekisivät. Sen sijaan perjantaina annoin suukon jo kylmenneen ja jäykistyneen Pörrin korvan taakse.
Olen täynnä kipua, eikö tämä voisi helpottua jo?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti