Sankaritarinoita elossa

Ensinnäkin: anteeksi animaatioähky! Se juhlistaa sitä, että vuosi 2012 oli osaltani ennätyksellinen elokuvien suhteen. Katsoin 200 leffaa, mikä on enemmän kuin koskaan. Muistan vuosiluvun myös siitä, että hankin Nonnan suosituksesta itselleni tunnukset iCheckMoviesiin. Sen myötä haastoin itseni katsomaan yhä enemmän klassikkoelokuvia.

Sadannen elokuvan katsoin vasta syyskuussa. Toiset sata näin siis vain kolmessa ja puolessa kuukaudessa! Useimmat elokuvat katsoin televisiosta, josta tuli yllättävän paljon kaikkea hyvää. Elokuvateatterissa näin seitsemän pätkää ja vuokraamoon päädyin harvoin. Siksi olen nähnyt vuonna 2012 julkaistuista elokuvista vain yhdeksän.

Enemmän uutuuselokuvista kiinnostuneita ohjaan ehdottomasti vilkaisemaan listan asioista. Heli on katsonut leijonanosan kiinnostavista uutuuksista. Povasinkin, että hänen listaltaan löytyy monta uutta lempielokuvaani. Minulta on näkemättä mm. Moonrise Kingdom, The Artist, Kovasikajuttu, Pappi lukkari talonpoika vakooja, Take This Waltz sekä Luihin ja ytimiin.

Vaikka fanityttöily on minusta kaukana, kaikki edellisen vuoden lempparini ovat osia elokuvasarjoista tai ainakin jostain laajemmasta elokuvamaailmasta. Vuoden 2011 lempielokuvat Melancholiaa lukuunottamatta olivat itsenäisiä osia! Tämä parhaiden uutuuselokuvien lista olkoot top-4. Viidennettä elokuvaa en nosta listalle, koska mikään noista jäljelle jääneistä ei herättänyt isompaa hypetystä, vaikka hyviä pätkiä kaikki olivatkin.

4. The Hobbit: An Unexpected Journey

Odotettu, kovin odotettu Hobitti oli vuoden viimeinen yllättäjä. Jaksoin pysyä pitkän elokuvan hereillä, vaikka kävin teatterissa unettoman yön jälkeen. Visuaalisuutta on pidetty elokuvan vahvimpana alueena, mutta minusta parasta oli palata vanhoihin tuttuihin maisemiin. Tuntui turvalliselta. Gandalf on yhä suosikkini.

3. The Avengers

En odottanut tältä elokuvalta oikein mitään, mutta vau, sehän upposi! Olisi pitänyt uskoa, että viisivuotias supersankarifani on supersankarifani myös parin vuosikymmenen päästä. Innostuin katsomaan Avengersin takia muitakin supersankarileffoja, jotka eivät kuitenkaan vetäneet tälle vertoja. Robert Downey Jr. (Iron Man) oli ihmeellinen. Tykkäsin myös Chris Evansista (Captain America) ja Mark Ruffalosta (Hulk)! Ja Scarlett Johansson (Black Widow) ja Jeremy Renner (Hawkeye)... No joo, lopetan jo.

 2. The Dark Knight Rises

Teatteriin ehtiessäni IMDB:n pistearvo taisi olla päälle ysin. Paljon osasin odottaa myös edellisten osien perusteella. Vaan kyllä: täyttä laatua sekä viihde- että draama-arvoltaan! Vaikka se ehkä hassulta kuulostaakin, minusta tuntui, että sain elokuvaan paljon uusia ulottuvuuksia Jussin Arkham City -pelin kautta.

1. Skyfall

Hymyilin koko elokuvan alusta loppuun, vaikka lapsuuden sankarini ollessa kyseessä leffalla oli hävittävää erityisen paljon. Konseptia loistavasti päivittäneeltä ohjaaja Sam Mendesiltä nappisuoritus. Daniel Craig ja Judi Dench ovat lempinäyttelijöitäni, vaikka Craig näyttää häiritsevän paljon Vladimir Putinilta. Ehdoton kymppi. Odotukset tulevia Bondeja kohtaan kasvavat!

Muut vuonna 2012 ensi-iltansa saaneista katsotuista ovat Ted (odotin liikaa), Prometheus (ihan ok, ei mulle), Chronicle (kiva ja vähän yllättävä, lösähti loppua kohti), 21 Jump Street (hassu!) ja Safe House (ookoo).

Näyttäisin Bondia lapsellesi

Tää onkin mainio juttu. Mä voin ryypätä koska hyvänsä ja sitten vaan näyttelen selvää. Eipäs oo tullut ennen mieleen. Mikä ihme siinä on, että aina kun mä oon kännissä, niin tekee hirveästi mieli laulaa. Rakkaat huuleni. Älkää laulako, älkää laulako!



Kaksivuotiaan Sallan mielestä Speden metkut ja Uuno Turhapuro olivat hulvattominta i-ki-nä - niin hulvatonta, että välillä Uuno-nauhat jouduttiin piilottamaan, koska muuten ne kuluivat puhki liian äkkiä. Osansa lie silläkin, ettei äiti fanittanut johtajaa yhtään niin paljon kuin minä.

Äidin ollessa työmatkalla me katsoimme isän kanssa kahden maissa aamuyöllä Muumeja. Mörkö ja Taikurin paluu olivat niin pelottavia, etten uskaltanut seurata tapahtumia kuin pää peiton alla. Kolme vuotta vanhempaa serkkupoikaani taas pelotti Mörön sijaan Rölli. Minulla on elävä mielikuva serkustani piilottelemassa sohvan takana Allu Tuppuraisen takia.

Kun Mörkö ja Rölli olivat liian hirmuisia, katsoimme tänään erityisen pinnalla olevia James Bondeja. Pinnalla siksi, että tänään on kulunut 50 vuotta ensimmäisen Bond-leffan ensi-illasta!

Agenttipläjäykset olivat pienelle tytölle juuri sopivan vauhdikkaita. Mitä enemmän basaarit helisivät ja lunta vyöryi takaa-ajojen lomassa, sitä hysteerisemmin pikku-Salla kikatteli. Myös naisseikkailut olivat hurjan hassuja. Lempikohtaukseni onkin pääministerin ja Max-papukaijan puhelinkeskustelu elokuvassa For Your Eyes Only:

Prime Minister: "Don't thank me, Mr. Bond, your courage and resourcefulness are a credit to the nation. Dennis and I look forward to meeting you. Meanwhile if there is anything I can do for you..." Max the Parrot: "Give us a kiss! Give us a kiss!"

Parasta Bond-näyttelijää en osaa nimetä. Aikoinani olen pitänyt myös Timothy Daltonista. Myönnän, että Daniel Craigiin suhtauduin aluksi epäilevästi. Etenkin kohtauksessa, jossa Craig kömpii merestä paidattomana, mies muistutti hämmentävällä tavalla Vladimir Putinia. Nyttemmin Craig on vakuuttanut minut ehdasta bondiudestaan. Loistonäyttelijä!

Poliisi-tv oli lempisarjani jo ennen kouluikää, mitä ala-asteella opettajat joukolla kauhistelivat. Kauhuelokuvat olivat oikeastaan ainoa genre, joka minulta ehdottomasti kiellettiin. Lapsena en koskaan sisäistänyt esimerkiksi Bond-leffojen väkivaltaa tai seksuaalissävytteisyyttä. Kuitenkin erotin jo toden sadusta. Jollen olisi erottanut, vanhempani olisivat varmasti puuttuneet asiaan.

Kyllä isä ja äiti varmasti rajoja pohtivat, paljonkin. Opin lukemaan aika pienenä - ehkä liiankin pienenä, sillä äiti joutui antamaan minulle ensimmäistä kertaa seksuaalivalistusta luettuani kolmivuotiaana myöhäisleffan repliikkejä. Leffassa, jonka nimeä en valitettavasti onnistunut jäljittämään, mies kehuskeli piiritystilanteessa, että hänellä oli mukanaan "ase, josta tytötkin tykkäävät".

Varmasti juuri oman vapaan kulttuurillisen kasvatuksen takia olen kirjojen ja leffojen kieltämistä vastaan. En usko, että varhaiset Bond-katselut tekivät minulle hallaa. Jos aikuistenkirjat taasen olisi kielletty alakouluikäisiltä, ei minulla olisi kolmannen luokan jälkeen ollut enää mitään lukemista. Toisaalta lasten ei tietenkään pitäisi saada katsoa ihan mitä tahansa, mutta minusta vastuu on etupäässä vanhemmilla. Esimerkiksi ruotsalaista Tintti-selkkausta olen pitänyt totaalisen naurettavana. Missä on luottamus aikuisiin, jotka selittävät ja selventävät asioita lapsille? Onneksi Kemin kirjaston 70-luvun "housuton Aku Ankka" -kohu on pelkkä urbaani legenda.

Uuno ei enää ihan uppoa, Tuppurainen on edelleen suosikkinäyttelijöitäni (Mielensäpahoittaja Vaasan kaupunginteatterissa oli ihan mieletön!), mutta Bond on yhä ykkönen. Tulevaa Skyfallia ja tunnaria fiilistellessäni sisäinen lapseni hihkui myös siksi, että Nelonen aikoo näyttää 14. lokakuuta alkaen kaikki vanhat Bondit!



Ai niin. Paras repliikki viimeisimmistä leffoista? Ehdottomasti "Do I look like I give a damn?" kysyttäessä ravistelua tai sekoittelua.