Estradilla parittomia lakkoja

Mies on leikkimässä tonttua, ja vuorossa olkoon yksinäisen perjantai-illan kunniaksi jotain, mitä en koskaan olisi uskonut julkaisevani: kuvia kynsilakoistani. (Ennen kuin alat laskea, voin kertoa, että varsinaisia lakkoja on yhteensä 49, yhtä väritöntä lakkaa en kuvannut.) Pahoittelen muuttuvia valaistusolosuhteita, kuvista oikeita sävyjä on aika turha kalastella. Kotistudioni valaistusolosuhteet eivät olleet optimaaliset, ja alkuinnostuksen jälkeen minulta yksinkertaisesti loppui kärsivällisyys.

Vielä viisi vuotta sitten en käyttänyt lakkoja ollenkaan. Sen jälkeen kokoelma kasvoi eksponentiaalisella vauhdilla tiettyyn pisteeseen asti. Osa näistä on oikeasti peräisin kymmenen vuoden takaa. Moni lakka muutti hoiviini äitini kuoltua, mutta tiettyjä hänen pulloistaan panttaan vielä isäni luona. On rauhoittavaa nähdä osa äidin tavaroista paikoillaan.

Vaikka lakkoja alkaa olla jo aivan tarpeeksi, en vieläkään pysty vastustamaan tarjouskorien aarteita. Viimeisimmäksi lakkakoriini hyppäsi Goshin maitokahvinsävyinen kaveri. Kuten läheiset tietävät: minusta on ihanaa pelastaa hylättyjä ja parittomia asioita. Jos jotain on kaupassa jäljellä vain yksi, se lähtee todennäköisimmin mukaani.

 

Jotkut näistä ovat peräisin yli kymmenen vuoden takaa ja ihan käyttökelpoisia. Useimmat ala-asteaikaisista kynsilakoista ovat toki jo kuivuneet manan majoille. Vielä koskaan en ole käyttänyt yhtään kynsilakkaa loppuun.

Muutaman kohdalla sisältöä on vähemmän kuin kuva paljastaa. Esimerkiksi ylemmän kuvan punertavasta Yria-lakasta Lumenen ja Biancon välillä on kulunut jo yli puolet.

Ylimmän kuvan American Apparel -lakan (Essencen nail art -huitulan ja kuivatippojen välissä) kohtaloa olen seurannut kiinnostuneena. Raccoon-sävyinen tummanruskea on edustuspuoleltaan muuttunut oranssiksi.



Alimmaiset neljä ovat tämänhetkisiä lemppareitani, valitsin ne sen enempää miettimättä. Inspiroiduinkohan syksyn lehdistä? Punainen on se täydellinen punainen, jonka ostamiseen liittyi outo kommentti kassaneidiltä, ja myös kirkkaanoranssista olen puhunut jo aikaisemmin. Laadultaan loistava vadelmansävy nappautui mukaan puoliskon kenkäostosreissulta ja Mavalan khakiin inspiroitti jo toissakesänä Paras aika vuodesta.

Absoluuttinen mandariinisilmä

Jos jossain olen hyvä, niin väreissä sitten. Väittivät, että isoäidilläni oli absoluuttinen värisilmä, omani ei liene siitä kovin kaukana. Siksi esimerkiksi verhojen hankinta on samalla hankalaa ja helppoa. Virheostoksia en tee, mutta niiden oikeiden löytäminen on tuskallista.

Olen muutamassa vuodessa ruvennut pakkomielteilemään värien kanssa. Tai no, oikeastaan sävyjen kanssa. Aikaisemmin inhosin oranssia, keltaista ja violettia, mutta nyt huomaan pitäväni jokaisen värin jostain sävystä. Viime kesänä ihailin leijonan- ja pietarinyrtinkeltaista (tunnetaan myös nimellä kumiankankeltainen) palavasti, ja etsin oikeanlaista kynsilakkaa kissojen ja koiran (sic.) kanssa.

Virkkaava tätini kertoi facebookissa lakkaavansa kyntensä appelsiininvärisiksi. Yhtäkkiä huomasin himoitsevani oranssia - en appelsiinin-, vaan mandariininsävyistä, räikeää punaoranssia.

Yllätyksekseni löysin tavaratalosta juuri etsimäni sävyn, ja Mavala 67 Amsterdam hyppäsi mukaani. Kotona etsin alus- ja päällyslakkaani tarkoituksenani lakata kynteni pitkästä aikaa uudella värillä. Kappas: viime syksynä hankkimani Maybelline New York 341 Orange Red on täsmälleen samansävyinen.

Värisilmäni yllätti taas tarkkuudellaan minut itseni. Talvea kohti painuva mieleni ei ilmeisesti rohjennutkaan rakastaa Maybellinen mandariininoranssia sen ansaitsemalla intensiteetillä, mutta tarkka sävy kummitteli mielessä kuitenkin. Se on tämän kevään voitto se. Kylmät sinertävät, harmaat ja tummanpunaiset saavat jäädä odottamaan syksyä.

Kuvassa vasemmalta oikealle Mavala 67 Amsterdam, L'Oréal 612 Green Couture ja Maybelline New York 341 Orange Red. Värit ovat oranssien kohdalla niin lähellä oikeaa kuin ne suinkin tällä näytöllä sain, vihreä valehtelee reippaasti. Se on kuitenkin täydellisin löytämäni vihreä, hyvin lähellä tuota alinta kirstunvihreää.

Polishing thoughts

Ajatusten ohjaaminen muualle - asia, jota täytyy harjoitella, harjoitella ja harjoitella.

Kuvassa ovat kynteni. Ne eivät ole koskaan hyvässä kunnossa. Siihen en pyrikään. Nämä ovat kynnet, joilla nypitään kissoista punkkeja, kuoritaan appelsiineja ja raaputetaan tiskivedessä lilluvista astioista kovettunutta likaa. Käsissäni on jälkiä arvista ja yksi sormistani on aivan vinossa murtuman jäljiltä: ne ovat nähneet elämää. Catwalkeille kädet eivät sopisi kuin Photoshopin kautta. Onneksi, sillä olisivathan ne haaskausta tällaisella tytöllä.

Siitä huolimatta aina välillä innostun lakkaamaan kynsiäni. Vesimeloninpunainen lakka on peräisin äitini varastoista. Äidin lempparilakkaa kähvelsin aina välillä minäkin. Nyt, kun koko lakkapullo on siirtynyt minun nimiini, sen käyttäminen tekee oikeasti kipeää. Aina, kun huomasin katsoa kynsiäni pidemmän aikaa, itku tulee silmään.

Kuten äitini, minäkin pidän vesimeloneista (arbuuseista, kuten äitini sanoi) ja niiden väreistä: sekä päältä että sisältä. Liika nyyhkytys kuitenkin vie voimat. Päädyin lakkaamaan pikkusormenkynnen keltaiseksi. Vaikkei se ole leijonankeltainen, se ajaa asiansa. Ajatukset siirtyvät muualle, ja oma höperyyteni rupeaa hymyilyttämään. Ei enää itketä.

Toinen ajatuksenvaihtoihin ajanut syy oli tämänpäiväinen hammaslääkärireissu. Kävin poistattamassa alaviisurit neljä ja puoli vuotta sitten. Sen jälkeen en uskaltanut näyttää hampaitani kenellekään ennen viime viikkoa, kun toinen yläviisureista meinasi kasvaa läpi poskestani.

Yläviisuri lähti helpommin, mutta asemalla käyminen oli kuitenkin kamalaa. Nyt, kun hoitoon oli varattu peräti 40 minuuttia (kyllä, neljässä ja puolessa vuodessa ehtii tapahtua kamalia), minun täytyi keksiä sotasuunnitelma.

Googlettelin sopivia strategioita aamuyöhön asti. "Käy mielessäsi läpi elämäsi suuria onnistumisen hetkiä ja pidä niistä kiinni" oli ainoa konkreettinen vinkki, jonka yksikään hammaslääkäri internetissä antoi. Kiitos johtajahammaslääkäri, dosentti Lauri Turtola. Minulle tuli entistäkin pahempi olo, kun en löytänyt yhtään kuvatunlaista hetkeä. Pinnisteltyäni aikani myönsin itselleni, että olen epäonnistunut hammaslääkärikävijä. Epäonnistunut ihminen!

Asiaa tunteja ja tunteja järkeiltyäni tulin siihen tulokseen, että aika kuluu nopeammin, kun on jotain oikeaa ajateltavaa. Koko hammaslääkärireissun ajan luettelin mielessäni kaupunkien, maiden ja naisten nimiä aakkosjärjestyksessä. Yritin myös muistella Suomen presidenttejä ja Euroopan Unionin jäsenmaita. Aina, kun oikein ällötti, mietin Kyösti Kalliota.

Vielä hammaskivenpoisto ja toinen reikienpaikkauskeikka jäljellä, ja sitten voin taas ajatella juuri niitä asioita kuin haluan. Aakkosstrategia toimi. Tai ehkä se sittenkin oli diapam.