Silmän sisältä ja ympäriltä

 

Joskus olen ihmetellyt, mitä minä blogimaailmassa teen - mitä sellaista annan, mitä muut eivät. Muutama löytämäni kohta:

1) Olen erinomaisen hyvä nillittämään anonyymeille muiden kommenttikentissä. Epäilemättä bloginpitäjät ovat välillä hermostuneempia minun kuin anonyymi-ilkiöiden kanssa.

2) Besserwisserimäinen sävy löytyy minulta tarkoituksettomasti, sillä tiedän välillä paljon omituisista asioista. Joskus huomaan kirjoittavani bloggareiden kysymyksiin kenties tarpeetonta tietoa rivikaupalla. (Sama ongelma minulla on välillä aivan reaalisosiaalisissa kohtaamisissa. Olen aina yhtä hämilläni, kun kuulijakunta ei lopulta olekaan kiinnostunut vaikkapa tilastoista, jotka käsittelevät tomaattimehun juontia lentokoneessa.)

3) Yksi sana: itsesääli. Ruikutukseksikin morkattu itsesääli on freesi ilmaisutapa hohdokkuuteen pyrkivässä maailmassa. Sopivin mitoin, ainakin. Mutta parempi överit kuin vajarit.

4) Annan erinomaista esimerkkiä siitä, millaisia kuvia ei internetiin kannata laittaa. Ei tartte naked trutheja tai muita kansallisia kampanjoita, mää esittelen rohtuneita huulia ja takkuisia hiuksia ilmankin. Notta terve vaan, minua vuosien päästä googlettelevat entiset mahdolliset tulevat työnantajat, näin harkitseva minä olen.

 

Punoittavista silmistä huomaa hiekkapölykauden alkaneen, punaiset pienet läntit ovat surunpisaroita, pisamat ilmestyivät Bratislavassa. Enkä sittenkään ollut puhdistanut edellisenä iltana ripsivärejä riittävän huolellisesti - makro kyllä huomasi. En uskaltanut rajata lähemmäs.

Postauksen pointti on kuitenkin tässä: täti ihmetteli silmänympärysvoiteeni tarpeellisuutta 24-vuotiaalle iholle. Ihmetteleeköhän enää?

 

Sisältä silkkaa silkkoa

Kauniit asiat minussa ovat harvassa. Kesällä minulle tulee pisamia, joita olen vähitellen oppinut sietämään. Ripseni ovat aika pitkät, joskin värittömät. Pidän tummanvihreistä silmistäni, jotka näyttävät usein tummanruskeilta. Pienenä piilotin ne mieluiten otsahiuksien taakse. Joku samanikäinen kun väitti, ettei niin vinoja silmiä ole kuin kehitysvammaisilla.

Nenäni on välillä liian iso ja välillä liian pieni, välillä se vaikuttaa suoralta ja joskus sitä on sanottu hyppyriksi. Jos joku kiinnittää siihen huomiota, punastun. Punasteluani inhoan. Suuni on pieni ja hampaat kellertävät, poskipäät ovat siellä jossain. Jos antaisin kulmakarvoilleni luvan, ne kasvaisivat yhteen. Lisäksi oikeanpuoleinen oikukas kulmakarvani kasvattaa itseensä tupsua, jota kosmetologi on joskus kutsunut kollegansa joukolla nauramaan.

Kynsilakkojen kuvaaminen marraskuussa oli ehkä huono idea. Innostuin nimittäin tuolloin kuvaamaan muutakin kosmetiikkakavalkadiani. Ostan kosmetiikkani usein puolisalaa, ja minua hävettää, jos joku näkee minut meikkiostoksilla. Ehkä nolostelu johtuu siitä, että meikkaamalla minusta pitäisi tulla kaunis, joksi en itseäni tunne edes meikattuna.

Kasvoille eksyy muutakin, mutta nämä olivat marraskuiset lempituotteet. Kulmaväriä, ripsiväriä ja rajauskynää en suostu vaihtamaan. Olen yhä ällikällä lyöty meikeistä paremmin tietävän tätini suosituksesta Dubaista hankitun kulmavärini kanssa. Se on ollut säännöllisessä, ei toki aivan päivittäisessä, käytössä jo kolme vuotta. Käytön jälkeä on juuri ja juuri havaittavissa. Kolikon maksanutta tuotetta tulen jahtaamaan kissojen ja koirien kanssa sen loputtua - ehkä siis vuosikymmenen tai kahden päästä. Harmaanruskea on todella neutraali, punertavanruskea passaa tämän tukan kanssa.

Hieman uudempia tuttavuuksia ovat toimiva luomivärinpohjustus, räväkkä oranssihtava huulipuna ja superkestävä luomiväri. Kuparisesta luomiväristä pidän erityisesti siksi, että se on usein pitkälti samaa sävyä haalistuvien hiusteni kanssa.

Maybellinen Dream Matte Mousse on tuote, jolle en ole kaivannut korvaajaa löydettyäni sen lukioikäisenä. Hetken mielijohteesta napattu parin euron Lumene vei kuitenkin jalat alta mainiolla levittyvyydellään ja sopivalla sävyllään. Ihan niin peittävä se ei toki ole kuin Maybelline, mutta kävi etenkin marraskuiselle hipiälleni täydellisesti. Mousse ei toimisi sipauksenkaan vertaa talvi-iholla, mutta Lumene ei ainakaan tunnu kuivattavan hilseilevää pintaa entisestään.

Ehkei minun koskaan tarvitsekaan pitää itseäni kauniina. Kun kasvoilla on täydellisiä tuotteita, en välillä katso kasvojani vaan pintaa sen päällä.

 

Meikkivoide: Lumene Mineral Foundation, sävy 1 Inkiväärikerma
Luomiväri: Gosh Waterproof Eye Shadow, sävy Love That Copper
Silmämeikinpohjustus: Lumene Eyeshadow Primer
Eyeliner: Gosh Extreme Art Eye Liner, sävy 07 Black
Ripsiväri: Sensai Mascara 38°C
Huulipuna: Gina Tricot Beauty Lips, sävy 05 Lucky lips
Kulmaväri: The Face Shop Brow Powder Duo, sävy 01 Beige Brown

Elämäni lehmänä

Pukiessani tänään takkia itseni ja uuden tatuointini ylle kuulin tatuoijani ja toisen työntekijän keskustelun. Tatuoijani mukaan toinen saa aina kaikki pienemmät tytöt ja hänelle jää aina kaikki muut. Naispuolinen tatuoijanikin haluaisi välillä tatuoida tyttöjä - jollainen minä ilmeisesti en ole liikakilojeni kanssa.

Ylipainoni ei ole kasautunut yläselkään, enkä usko sen häirinneen varsinaista tatuointitilannetta. Mietin, johtuiko kommentti esimerkiksi lihavien ihmisten väitetystä yleisestä pahanhajuisuudesta. Olin kuitenkin vasta käynyt suihkussa ja hiukseni tuoksuivat hoitoaineelta, kainaloni deodorantilta ja kaulani lievästi hajuvedeltä.

Alkusyksyllä etsin tavaratalosta tietynsävyistä kynsilakkaa. Pyysin apua itseäni nuoremmalta myyjättäreltä. Hän oli oikein mukava ja löysi värin, joka oli just eikä melkein. Lähdimme jo kassalle päin, kun hän viittasi Essie-lakkojen suuntaan: "On tuossa noitakin, mut noi on varmaan liian kalliita".

Tennarit, mustat farkut ja parkatakki eivät mielestäni ole ainakaan huomattavan epäsiisti asuvalinta, vaikkeivät olekaan sieltä kalliimmasta päästä. Ilmeisesti jokin minussa kuitenkin sanoi, etten kyennyt maksamaan kynsilakasta kymmentä euroa ylimääräistä. Jos olisin tuliluonteisempi, olisin sanonut jotain aikuismaista tyyliin mun palkka on isompi ku sun palkka.

Samalla viikolla ostin myös hieman kalliimman merkin pellavaisen t-paidan. Prahan-matkallani totesin pellavan olevan helteelle ihanteellinen materiaali, ja sijoitin kauniiseen leikkaukseen mielelläni vähän enemmän rahaa. Kassalla myyjätär osoitti hintalappua uudestaan ja kysyi, olinhan huomannut, miten paljon paita maksoi.

Alkuviikosta kävin pikaruokaravintolassa ystäväni kanssa. Ruokani saatuani poistuin lopulta jonosta kyynel silmäkulmassani asiakaspalvelijan annettua ymmärtää, että olin suorastaan tyhmä. En puhunut riittävän selvästi, ymmärtänyt ravintolaslangia, asettelin ruoat tarjottimelle väärin ja laitoin maksukortin laitteeseen liian aikaisin. Ystäväni ihmetteli tapahtunutta, sillä hän sai ostotilanteessa aivan korrektia palvelua.

Joitakin vuosia sitten kaipasin vaihtelua ja hain töihin asiakaspalvelutehtäviin. En kuitenkaan saanut paikkaa, koska minulla ei ollut asiakaspalvelusta aiempaa kokemusta. Jäätelöpallonpyörittelyjä arvostettiin paljon korkeammalle kuin sanomalehtitaustaa. Tuolloin pidin ihmeellisenä sitä, miten vähän työnantajia kiinnosti asiakkaiden, ihmisten, haastateltavien, todellinen kuunteleminen. Arvostus nousee ymmärryksestä, ajattelin.

Mokomat lempiasiat

Haluan osallistua Mokon maailman haasteeseen, mutten haasta itse ketään. Syyn siihen kerroin jo aiemmin. Kymmenen lempiasiaa keräsin oikeastaan jo viime viikolla, mutta silloin en jaksanut miettiä kuvitusta.

1. Nordqvistin Kiraffi-tee erityisen pitkään hauduteltuna. (Sisältää rooibosta, karamellin palasia, karamellin, kerman ja vaniljan aromeja.)
2. Isän kissat, muutkin kuin tervehtyvä Albert. Etenkin kissojen kanssa nukkuminen.
3. Raikas ja hedelmäinen, eteläafrikkalainen KWV African Passion Chenin Blanc nautittuna hyvässä seurassa Ravintola & Baari Vintissä. Alkosta sitä kai saa kolmen litran kanistereissa!
4. New Girl -sarjan toinen tuotantokausi. Ihana Jess, ihana Nick.
5. Punaiset hiukseni, jotka ovat jo muuttuneet oranssihtaviksi. Ihan minua. Peiliin katsominen hymyilyttää. Odottamassa on kirkkaammanpunainen hiusväri, mutta oikeastaan tykkään tästä haalistuneesta kuparistakin.
6. Entinen inhokkini, bussissa istuminen: en ole pitkään aikaan voinut ajatella omia asioita niin kuin tein tiistaisella matkallani halki Suomen. En malttanut edes lukea kirjaa.
7. Kuopio kaikessa savolaisuudessaan. Vastoin kaikkia odotuksiani minusta on tullut myös varsinainen savofiili. Kuvat ovat ainoat lauantailta: Kuopio oli niin kovin kaunis ja tuttavallinen.
8. Kaneli ja kardemumma. Syksyn ensimmäinen kanelipurkillinen loppui jo.
9. Äidiltä perimäni musta ja muodoton takki. Se on käytännössä laatikko, jossa on hihat! ...Tosin jätin sen vahingossa isän luokse 400 kilometrin päähän. Syystakille kyllä olisi tarvetta, sillä armeijanvihreä parkatakkini on haalistunut lähes beigeksi ja sen hihat hyvin hiutuneet.
10. Your face is scarred with age, you're 23, but how can that be? Stars-yhtyeen Going Going Gone erityisesti linkittämäni liveversiona. Emily Haines on yksi lempiasioistani ikinä.


Tässä Mokon alkuperäinen haaste:

1. Listaa tämän hetken kymmenen (10) lempiasiaasi (voit halutessasi kopioida haastepostaukseen blogihaastekuvan ja/tai käyttää omia kuviasi).
2. Jaa haaste vähintään viidelle (5) tykkäämällesi blogille ja ilmoita siitä heille.
3. Voit halutessasi myös osallistua Mokon myymäläinstallaatioprojektiin sekä Mokon lahjakortin arvontaan lähettämällä oman lempiasiat-listasi osoitteeseen mokomarket@moko.fi otsikolla: Minun lempiasiani. Ilmoitathan meilissä yhteystietosi. Kaikista lähetetyistä lempiasioista valitaan osa ja nämä valitut aiheet tulevat olemaan osa Moko Marketissa järjestettyä esillepanoinstallaatiota, jota päivitetään viikottain teidän lähettämillä lempiasioilla. Jokaisen esiteltävän lempiasian yhteydessä mainitaan lempiasian kertojan nimi ja paikkakunta. Voit seurata myymälän installaatioita Facebook-sivuilta. Kaikkien osallistujien kesken arvotaan 3 kpl 50€ lahjakortteja Moko Markettiin (arvo yht. 150€). Teidän lempiasioiden mukaan elävä Lempiasioita-näyttely rakennetaan viikolla 41 ja arvontaan voi osallistua 3.10. – 2.11.2012. Moko Oy pidättää oikeuden muutoksiin.
4. Muista nauttia listaamistasi lempiasioista mahdollisimman usein!

the Daily Outfit

On this day in 2009: Salla totesi, että elämän hyvä työ on tehty: päätoimittaja tykkää Porcupine Treesta.

On this day in 2010: Salla sai jäädä sänkyyn, kun Jussi lähti töihin. Loma!

On this day in 2011: Salla katsoi taittopäivän jälkeen viimeisen jakson Täydellisten Naisten ykköskautta.

Ja hämmästyneenä totesi, että piti siitä. The Desperate Housewives on vääntänyt aivoni nollalle normaalista työrutiinista, raskaiden taittopäivien jälkeen. Etenkin hömppäsarja tuli tarpeeseen viimeperjantaisen 16-tuntisen taittopäivä+iltatapahtuma -rundin jälkeen. Lauantaina. Perjantaiyönä olin väsyneenä valmis enää itkupotkukiukkuraivareihin.

Niin, vielä Täydellisistä Naisista. En koskaan olisi uskonut pitäväni siitä. Sarjasta pitää niin paljon henkilöitä, joista minä en pidä, etten uskonut siitä kykeneväni pitämään. Sillä minähän en pidä mistään, mistä henkilöt, joista en pidä, pitävät. Vaikea elämä. Ja vaikea sarkasmi.

Naisellisuuksista sikseen. Minulle väitettiin, että nykyblogistaniassa ajankohtaisista kivoista asioista kannattaa kertoa vain, jos näyttää välillä päivän asunsa. Tämä joku ei vaan hiffannut sitä tosiasiaa, että lihoin muutamassa kuukaudessa 30 kiloa mm. surun ja liikuntakiellon takia. (Nykytilanteesta en tiedä, sillä 30 kg:n kohdalla lakkasin käymästä vaa'alla.) Kompleksit ja asujen mitäänsanomattomuus yhdessä tarkoittavat sitä, että ehkä joskus vuoden päästä. Tai kahden.

Siispä saatte kuvan jostain ihan muusta:

Karri-kisu ja converset, olkaa hyvät. Kuvalla on kaksi pointtia:

1. Kissan hämääminen pyörittämällä kameraa sen pään yläpuolella on kivaa.
2. Tuota pätevämpään asukuvaan blogini ei ole valmis. Teistä puhumattakaan.

Mutta vielä palatakseni noihin edesmenneisiin ja yhteen kuviteltuun facebook-statukseen: eikö minulla todellakaan ole alkusyksystä mitään muuta ajateltavaa kuin työ? Ei?