Elefanteista ja totuudesta

Minua kohdeltiin ja arvosteltiin epäreilusti, ymmärrän sen nyt.
Se oli syy blogin taannoiseen latistumiseenkin. En enää tiennyt, mitä ajatella, kun vieraat ihmiset kuvittelivat tuntevansa minut. En löytänyt itseäni heidän sanoistaan ja kuvittelin hukanneeni itseni.

Nämä määreet ovat lähemmiltä ajoilta, ne tuntuvat kauniilta ja totuudenmukaisilta, tunnistettavilta:
Herkkä ja ymmärtäväinen, muita herkemmin vaistoava.
Sininen.

Paljon useampi ihminen kuin olen aiemmin kuvitellut uskoo asioihin, joihin minä en. Sanotaan sitä vaikka mystiikaksi.
Tulee mieleen ala-asteen aamunavauksessa kuulemani tarina siitä, miten viisaat sokeat miehet lähestyivät elefanttia: eräs kuvaili kärsää, toinen häntää, toinen jalkaa. Joskus uskontoa kuvataan vuorena, jolle kaikki kiipeävät eri suunnilta.
Jotkut sanovat sitä rakkaudeksi.

Jos päädyn uskontososiologian kurssille, se olkoon a sign I've been waiting for, tai jotain. En kaipaa elämääni lisää mystiikkaa, mutta haluaisin ajatella enemmän.
Iän myötä ihminen näkee asioiden sävyt, sanovat. Esimerkiksi suhtautumiseni uskontoihin on ollut vakaassa muutoksessa. Ehkä ymmärrän nyt paremmin hörhöjäkin. Ristiriitaisempaa on havaita, ettei kehitys kulje kahteen suuntaan. Ihmiset näkevät minut aiempaa mustavalkoisemmin.

Olin jo unohtanut, miten ihanaa on olla työssä, jossa saa keskustella ihmisten kanssa: päivittäin uuden ihmisen kanssa, erilaisista asioista.
Minua pidetään ihmisenä, johon voi luottaa, joka pystyy lyhyessä ajassa luomaan vieraan ihmisen kanssa suhteen. Oikean ihmissuhteen, jossa voi nauraa ja itkeä, kaikille kamalimmille ja ihanimmille asioille.

Kiltti, hauska ja älykäs, nekin on sanottu.
Kun pyyhin salaa kyyneleitä, uskon paremmin sinisyyteen.

Silmän sisältä ja ympäriltä

 

Joskus olen ihmetellyt, mitä minä blogimaailmassa teen - mitä sellaista annan, mitä muut eivät. Muutama löytämäni kohta:

1) Olen erinomaisen hyvä nillittämään anonyymeille muiden kommenttikentissä. Epäilemättä bloginpitäjät ovat välillä hermostuneempia minun kuin anonyymi-ilkiöiden kanssa.

2) Besserwisserimäinen sävy löytyy minulta tarkoituksettomasti, sillä tiedän välillä paljon omituisista asioista. Joskus huomaan kirjoittavani bloggareiden kysymyksiin kenties tarpeetonta tietoa rivikaupalla. (Sama ongelma minulla on välillä aivan reaalisosiaalisissa kohtaamisissa. Olen aina yhtä hämilläni, kun kuulijakunta ei lopulta olekaan kiinnostunut vaikkapa tilastoista, jotka käsittelevät tomaattimehun juontia lentokoneessa.)

3) Yksi sana: itsesääli. Ruikutukseksikin morkattu itsesääli on freesi ilmaisutapa hohdokkuuteen pyrkivässä maailmassa. Sopivin mitoin, ainakin. Mutta parempi överit kuin vajarit.

4) Annan erinomaista esimerkkiä siitä, millaisia kuvia ei internetiin kannata laittaa. Ei tartte naked trutheja tai muita kansallisia kampanjoita, mää esittelen rohtuneita huulia ja takkuisia hiuksia ilmankin. Notta terve vaan, minua vuosien päästä googlettelevat entiset mahdolliset tulevat työnantajat, näin harkitseva minä olen.

 

Punoittavista silmistä huomaa hiekkapölykauden alkaneen, punaiset pienet läntit ovat surunpisaroita, pisamat ilmestyivät Bratislavassa. Enkä sittenkään ollut puhdistanut edellisenä iltana ripsivärejä riittävän huolellisesti - makro kyllä huomasi. En uskaltanut rajata lähemmäs.

Postauksen pointti on kuitenkin tässä: täti ihmetteli silmänympärysvoiteeni tarpeellisuutta 24-vuotiaalle iholle. Ihmetteleeköhän enää?

 

Tehtävänä talvi

Talvi ei ole lapsuuden jälkeen ollut lempivuodenaikani, mutta tunnustan kyllä, että monet siihen liittyvät asiat ovat lempiasioitani. Esimerkiksi joulu - tänäkin vuonna se oli todella vaikea, mutta ainakaan kukaan ei kuollut.

Vaikka muuta olen joskus väittänyt, rakastan joulukoristeita: punaista, vihreää ja kaikkea oljesta valmistettua. Olen oppinut sietämään useimpia jouluruokia. Anopin rosollia santsasin kahdesti. (Vaaleanpunainen mönjä on edelleen myrkkyä.)

Syys-lokakuussa tein listan asioista, joista talvella olen erityisesti pitänyt. Nyt, kun talvi alkaa olla ohi, täytyy tuumata, mitä lopulta sain aikaiseksi.

Talvella...

1. kävin luistelemassa (kahdesti.)
2. kävin hiihtämässä (kahdesti.)
3. keitin linssikeittoa (muutamankin kerran).
4. söin joulusuklaata.
5. leivoin pipareita (ja söin överipaljon taikinaa mm. iltapalaksi jogurtin seassa).

 

Mutta sen sijaan talvella en...

6. käynyt pulkkailemassa.
7. tehnyt blinejä (tosin söin niitä Fondiksessa).
8. tehnyt lumilyhtyä.
9. syönyt älyttömästi joulutorttuja (sillä sairastuin vatsaflunssaan syötyäni yhden marraskuussa, enkä vieläkään pysty ajattelemaan niitä ilman kuvotusta).
10. leiponut laskiaispullia (olen säästellyt vehnästä ärtyvää vatsaani).
11. juonut minttukaakaota (mutta muuta kaakaota kyllä).
12. paistanut joulukinkkua (tuoksu olisi ollut ihana, mutta syöjiä ei riittävästi).
13. tehnyt lumienkeliä.
14. leiponut runebergintorttuja.
15. tehnyt lumiukkoa.
16. aina pukeutunut niin lämpimästi, ettei tullut kylmä (mutta ainakin minulla oli superlämmin takki ja superlämpimät kengät!).
17. ottanut kuvaa huurtuneista silmäripsistä.
18. käynyt kävelemässä jäällä maaliskuun auringossa (en ollut koskaan liikkeellä hankiaisten aikaan).

Väittäisin pettymykseksi. Positiivista on se, että seuraavana talvena petrattavaa on peräti 13 kohdan verran. Seuraavana talvena voisin myös hiihtää enemmän kuin kolme kilometriä. Ja pelata jääkiekkoa.

Ehkä hyvän talven sijaan tärkeintä on se, että se on ohi.

Sanotte te mitä tahansa, minä vieritän osan epäonnistumisesta hiljaiselosta Pohjanmaan syyksi (syytän siitä nykyään kaikkea). Toisin kuin muissa asumissani kaupungeissa, vuosien jälkeenkään minulle ei ole muotoutunut tänne omia reittejä. Täällä ei ole omaa tilaa, joka käskisi liikkeelle.

En osaa kävellä täällä samalla tavalla kuin kävelen muualla, hitaasti ja ihmetellen. Yksi syy on ytimiin asti viheltävä tuuli, toinen ympärillä urheilevat kanssaihmiset. Kun kerran uskaltaudun reitille, päädyn harppomaan muiden lailla eteenpäin. Se lietsoo niveltulehdusta ja saa minut tuleviksi viikoiksi sisälle värjöttelemään jalkakipuineni.

Ehkä se on myös se, ettei ole mäkiä ja metsiä, joiden taakse piiloutua.

Se, että heti kaupungin ulkopuolella näyttää maailmanlopulta.

Pikkuruinen pariskunta

Lista asioista -blogi perehdytti kuviskerhossa mahtavan Chibi Makerin saloihin. Sekä minusta että Jussista tuli aivan itsemme näköiset.

Huomatkaa minun kirpputorilta vuosia sitten kaiveltu megakokoinen kaakaomukini (Housella on aivan samanlainen, esitän joskus todisteaineistoa) sekä joululahjaksi anopilta saadut villasukat. Jussilla on kädessä ruusu, sillä Jussi ei ole koskaan antanut minulle sellaista. Narsisseja ja helmililoja haimme viime tai toissa vuoden pääsiäisenä, en ole unohtanut! Vaatetuksenkin sai valita aivan totuudenmukaiseksi.

Jos innostutte chibbailemaan, linkittäkää toki tuotoksianne.

Muuttumaton minäkuva

Uusimmasta minäkuvastani ja siihen liittyvistä selityksistä on hämmentävän vähän aikaa, mutta havaitsin, etten ollut melkein kuukaudessa saanut itsestäni yhtään todistetta 24-vuotiaana. Lupasin itselleni myös blogata nykyistä useammin, heh.

Lista asioista, jotka palaavat tai eivät lainkaan ehdi muuttua kymmenessä vuodessa:

• melodramaattinen ja kärsimätön kuvanmuokkaus
• rauta naamassa
• osaamattomat silmänrajaustaidot
• punaiset hiukset

Nolosti liikenteessä

Hämmästelin blogini moninkertaistuneita kävijämääriä. Liikenne blogiin on ihmetyksekseni tullut hevostalli.netin ja vauva.netin foorumeilta. Joku oli ilmeisesti halunnut jakaa linkkiä blogiini mainosmielessä. Tai jossain muussa mielessä, kuten kävi ilmi.

Viestiketjuja oli hämmentävän monia, blogi pääsi niin "hyvät blogit"- kuin "huonot blogit" -listoille. Joissain minua on jopa kuvailtu. "Vaasalainen reilu pari kymppinen toimittaja" on toki pääpiirteittäin totta. Erityisesti pidän siitä, että minua sanotaan reiluksi. Parikymppinen taas kuulostaa ihanan epätäsmälliseltä. Siltä, ettei tässä mikään kiire töihin tai opiskeluihin olisikaan! Haihati-haihati.

Eräässä keskustelussa ihmeteltiin sitä, miksei blogissa ole kuvia itsestäni. Onpas! Ja nyt on lisää: muokattuna hillitysti, hallitusti ja huonosti. Alla on myös blogin ensimmäinen ja oletettavasti viimeinen peilin kautta otettu kuva kaikkien foorumikuikuilijoiden mieliksi. Muotiblogitapaan paljastettakoon, että parka on Lindexiltä, kengät Vagabondin ja hiusväri purkista. Muusta minulla ei ole aavistustakaan.

Suurin kävijämäärä on nimittäin tullut vauvafoorumilta "Nolo blogi" -ketjusta. Harmikseni en tiedä, miten siellä oli nolouttani käsitelty, sillä ylläpitäjät ovat jo poistaneet sen. Jos joku foorumilainen vielä eksyy tänne ja sattumalta muistaa ketjun - mistä siinä oikein oli kyse? Nolouteni olen kyllä tunnustanut useampaan otteeseen.

Mutta niin. En tiedä, pitäisikö toivoa vai olla toivomatta sitä, että blogini päätyy minua eniten kiinnostavalle foorumille. Sehän on murha.info.

Läsipään syysloma

Serkun poika tuli eilen vastaan kaupan ovilla. Täällä Savossa sukua ja tuttavia riittää, vaikka tuttuja ihmiset ovat kyllä lähinnä töiden kautta. Useimpia tänne jääneitä koulutovereitani en enää joko muista tai tunnista, joidenkin kanssa en ole puhe- tai moikkausväleissä. Sukulaispoika kertoi olevansa syyslomalla. En muista syysloman alun koskaan menneen minulta ohi, nyt kukaan ei ole muistuttanut minua töissä eikä siviilissä.

Kärsinyttä kuvaa äitini säilytti toimistossaan, tässä tietokoneen vieressä. Kuva on omalla syyslomallani kuusitoista vuotta sitten, taakse on kirjoitettu 16.10.1996. Taisi olla toinen ratsastustuntini ikinä, haaveen toteutumisen näkee ilmeestä. Vasemmalla on Vantaan Poni-Haan jo edesmennyt Lento-Valuri eli Viljo, joka oli pitkään lempihevoseni. Kainalossani on Matias, joka sittemmin on muuttanut kanssani Vaasaan.

(Luithan otsikon "läskipää"? Luithan?)

Persoonaton ystävä

Lukioikäisenä olin maailman paras tyyppi. En uskonut siihen tuolloin, mutta nyt haluaisin kyllä tuntea silloisen Sallan. Olin hauska ja spontaani, mutta myös empaattinen ja luotettava.

Muutamassa vuodessa olen muuttunut. En enää hymyile, saati naura, niin usein kuin aiemmin. Tietenkin etenkin äidin kuolema on muuttanut minua, muutkin kauheat asiat ja vastoinkäymiset. En kuitenkaan olisi uskonut muuttuvani näin paljon.

Vaikka muutos on ollut selvä, sen huomaaminen on ollut hankalaa. Ei ole ollut ketään, joka tulisi ja sanoisi asiasta. Ei ole ketään, joka voisi peilata nykyistä ja silloista minua.

Jos parasta ystävääni, asuinkumppaniani, ei lasketa, nykyään näen ystäviä vuodessa saman verran kuin aikaisemmin yhdessä viikossa.

Minulla on ystäviä, kyllä, mutta sitä on välillä hankala muistaa. Joidenkin parhaiden ystävieni kanssa en ole pitänyt yhteyttä yli kahteen vuoteen. Harvat tapaamiset jäävät kovin pinnallisiksi, kun ystävää näkee enimmillään pari kertaa vuodessa muutaman tunnin ajan.

Vaikka ystävyys on kaksisuuntaista ja bla bla, on syy välien viilenemiseen lähes yksinomaan täällä päässä. Haluaisin ystävystyä lukioikäisen minun kanssa, mutta nykyisestä minästäni pysyisin kaukana. Nykyisellä minälläni ei ole, olisi, ystävyydelle mitään annettavaa.

Olen jo pitkään miettinyt, minkälaisista blogeista pidän. Useimmissa lemppareissani kirjoittajan persoonalla on iso sija.
Tällä hetkellä minusta tuntuu väkinäiseltä antaa persoonaani millään tavalla ilmi.

En olisi itseni kaveri.

Seitsemän vakavaa

Järnvägsstationin ihana Niina jo helmikuussa kyseli seitsemää asiaa.

Olisin voinut kertoa vaikka keveistä asioista. Siitä, miten näin viime yönä unta, jossa Nightwish teki uuden levyn, jotta Marco Hietala pääsi sukupuolenvaihdosleikkaukseen. Tai siitä, että meidän koneella on satoja kuvia, jossa Lotta, eli tämän postauksen valkea möhkäle, nukkuu nojatuolissa (no mutku se on söpö).

Päädyin kuitenkin käymään tätä läpi raskaimman kautta.

1. Olin koulukiusattu lähes koko ala- ja yläasteajan. Se on yksi suurimmista minuuttani muokanneista asioista.

2. Vaikka harvat uskovat, ajattelen kamalasti, mitä muut minusta ajattelevat. Sellaisetkin ihmiset, joiden mielipiteistä en muuten välitä.

3. Harvat uskovat siksi, etten päästä itseäni asian kanssa helpolla. En ole esimerkiksi koskaan pukeutunut niin kuin pitäisi.

4. Kokemukset ovat myös muokanneet minusta perfektionistin. Välillä myös huomaan vetäväni asioita överiksi ihan vaan siksi, etten sitten ainakaan epäonnistuisi tavoitellessani täydellisyyttä.

5. Perfektionistina en osaa käsitellä pettymyksiä. En esimerkiksi ylioppilaskirjoituksissa osallistunut sellaisiin kirjoituksiin, joissa menestyminen oli epävarmaa. Enkä ole koskaan hakenut yliopistoon pääsykokeiden kautta.

6. Toisaalta olen erittäin hyvä inhoamaan ihmisiä. Pienet asiat tekevät joistain tyypeistä sellaisia, että joskus olen esimerkiksi perunut osallistumisiani joihinkin tapahtumiin, kun olen miettinyt siellä olevia ärsyttäviä ihmisiä.

7. En voi haastaa blogimemeihin ketään. Ajatusmallini mukaisesti haastetut joko vaivaantuisivat tai pilkkaisivat minua takanapäin. Toisaalta vaivaantuisin itse kamalasti, kun kyttäisin koko ajan, onko haastettu vastannut.

Jetin kongruenssi

Parturissa käyminen on noloa. Viimeksi kävin hiustohtorilla maaliskuussa. Sen jälkeen olen saksinut otsahiuksia toimitusten kahvittelutilojen tylsillä keittiöveitsillä. Noh, mitäpä muuta kuvista olisi voinut arvatakaan.

Jos hyvin käy, leikkautan hiuksiani kerran vuodessa. Nyt en ole edes värjännyt hiuksiani kotikonstein yli puoleentoista vuoteen. Jo ajan varaaminen on useimmiten liikaa kestettäväksi, sillä ylenkatse hiuksia rakastavilta ammattilaisilta odottaa minua aina.



Vaikken ole fanaattinen hiusteni suhteen, toisin on ranskan kongruenssin ja sukkien oikeanlaisen lajittelun kanssa. Jos niihin ei suhtauduta asian vaatimalla vakavuudella, se ärsyttää. Tavattoman paljon.

Hiusalan ammattilaisten kiihkoilun ymmärrän siis hyvin, ja siksi parturiin lähtö onkin niin vaikeaa. Jos ympärilläni kulkisi koko ajan ihmisiä, jotka heittelisivät minulle ranskalaisia lauseita taivutettuna miten sattuu, repisin hiukset päästäni.

Parturi, kestäthän minua huomenna, jooko.

ps. Noiden kuvien jälkeen nauratti HS:n uutinen venäläisestä lumimiehestä. Tällä kertaa ei tarvitse katsoa Titanic-leffaa, tässä entryssä on kaikki tarvittava kuvamateriaali.