torstai 28. elokuuta 2014

Suru, meri ja tumma hopea


"Kaipaan tällaista kirjaa järvistä", kirjoitin lukiessani viime vuoden keväällä Susan Fletcherin Tummanhopeista merta (The Silver Dark Sea).
"Olen lukenut jo kolmasosan eikä tämä vieläkään ole alkanut", kirjasin ylös sanomiseni kanssa-asujalle samasta kirjasta.
Tiesin lukevani hienoa kirjaa, mutten todellakaan nauttinut jokaisesta sivusta.Välillä oli pakko lukea dekkari.

Niin, viime vuoden keväällä: kirjoitin tämän postauksen jo kerran, mutta jätin sen julkaisematta. Sitten Lukuisa-blogin Laura kirjoitti pari päivää sitten näin: "En muista, milloin kirja olisi viimeksi vaikuttanut minuun niin voimakkaasti ja siksi surullisuuteni ei ollut mitenkään huono asia, vaikkei se ehkä koskaan olekaan mikään miellyttävä tunne." Ehkä aika on nyt kypsä minullekin.

Viime syksynä myönsin, että Tummanhopeinen meri on puhutellut minua koko vuonna lukemistani kirjoista eniten. Tapahtumat, tunnelmat ja lauseet kiertävät päässäni rataa, vaikka sain luettua verkkaisen ja harkitun teoksen huhtikuussa. Yksi kirjan päähenkilöistä oli meri, joka maistui kaikessa.

Minusta merta rakastavat ihmiset tulevat merensä kanssa jotenkin ylimielisiksi, pelastuksensa ymmärtäneiksi uskovaisiksi. Meri antaa, meri ottaa.



 "Jos tämä olisi klassikko, varmaan sanoisin, että ymmärrän, miksi se on klassikko", kirjoitin itselleni.
Tummanhopeinen meri kertoo surusta. Se muistuttaa siitä, että sama tapahtuma aiheuttaa monenlaista surua. Siitä, että erilaiset tapahtumat aiheuttavat samanlaista surua. Ja siitäkin, että kaikilla suru on omansa. Toisaalta kirja kertoi, miten mennyt ihminen voi olla lähellä ja ihminen lähellä mennyt. Se sai minut ajattelemaan lohtua: sitä, miten lopulta samanlainen lohdutus sopii kaikille.
 

En ole koskaan itkenyt minkään kirjan takia niin paljon.



Keväällä pohdin paljon, miksi Fletcherin esikoinen, Irlantilainen tyttö, oli minulle niin tärkeä. Fletcher maalailee kirjoissaan samanoloisia värejä, tunnelmia ja paikkoja. Tiedän, että Irlantilainen tyttö on muita Fletcherin kirjoja köykäisempi ja henkisesti ohuempi.
"Kehittyneemmät versiot eivät kuitenkaan ole kolahtaneet niin hyvin, vaikka ajatukset ovat mietitympiä ja hahmot syvempiä", kirjoitin keväällä.
"Sainko kuviteltua Irlantilaisen tytön henkilöille enemmän ajatuksia? Vai muistuttavatko ne jotain aiemmin lukemaani? Vai sysäsikö se liiallisia ennakko-odotuksia? Olinko ilahtunut siitä, että se oli kirja mieleeni?"

Myöhemmin ajattelen Irlantilaista tyttöä lämmöllä, muistan pitäneeni siitä, mutta heränneet tunteet eivät ole mitään Tummanhopeiseen mereen verrattuna.

Näinkin kirjoitin kirjaa lukiessani: "Sanotaan, että hyvän kirjan tunnistaa siitä, miten paljon ajatuksia se herättää. Siinä tapauksessa Fletcherin kirjan pitäisi olla ehdottomasti parhaista koskaan lukemistani. En ole siitä ihan varma. Minusta hyvällä kirjalla voi olla monta arvoa. Viihdyttävä dekkari saattaa saada minulta enemmän pisteitä kuin kaunokirja, joka saa rypemään eksistentiaalisessa tuskassa. (Tämä ei ole kannanotto chicklitin poliittisen tunnustettavuuden puolesta.)"
 

Samassa merkinnässä kuvailin itseäni kirjojen viihdekäyttäjäksi. Tuntui hassulta, että samoina päivinä merikirjaa lukiessani katsoin Me and Orson Welles -elokuvan. Zoe Kazanin esittämä Gretta Adler sanoo Zac Efronin esittämälle Richard Samuelsille, ettei tarinalla ei ole pakko olla juonta.
En vieläkään ole löytänyt repliikkiä uudestaan, mutta toisen hienon (ja asiaankuulumattoman) samasta leffasta:
Wealth, travel, fame. I can take you to movies that have all of that.” 

Fletcherin kirjoissa meri on kuitenkin paljon jännittävämpi ja eläväisempi kuin (vuosi sitten) lyhyen kävelymatkan päässä sijaitseva (sijainnut) maailman saastunein murtovesilätäkkö.  Jollen olisi viettänyt kesää tyhjäntoimittajana täällä meren lähellä, Itämeri olisi lopun elämääni tuonut mieleeni ensimmäisenä luita ja ytimiä hyytävän viiman ja dioksiinipitoisuuksiltaan korkeat, päiviä myyntitiskissä seisoneet kalat. Ja ne meriuskovaiset ihmiset, jotka halveksivat järviä ja järvi-ihmisiä.
 

Tiedän, että Itämeri tuntuisi paljon muuttuvaisemmalta, jos sitä seuraisi päivittäin. Ehkä joskus löytäisin pullopostia. Toissakesän vietin lähes kokonaan meren äärellä. Veneen matkatessa auringonpaisteessa ja istuskellessani kannella hiukset jäykkinä suolavedestä huomasin vihdoin oppineeni rakastamaan Itämerta. Virvelillä nappasi viispiikkisen sijaan hauki.

Kesän viimeinen merimatka sunnuntaina jätti jälkeensä polvet, joita kanssa-asuja kehui nuorekkaiksi. Salla viis vee, kieltämättä. Mustelma syntyi veneen hyökkäyksestä siihen kavutessani. Haava tuli lipsahtaessani kalliolta mereen komealla molskahduksella: pyyhe lennähti mereen, ja kirkas vesi hämäsi ajattelemaan, että se olisi ollut lähempänäkin pintaa. 
Mutta "as the bruises turn to yellow, the swelling goes down", tiedättehän.

Vaasa jäi taakseni tasan vuosi sitten, kävin heittämässä lenkit myös Jyväskylässä ja Siilinjärvellä.

Nyt suuntana on toinen meri.

tiistai 5. elokuuta 2014

Anna minulle kaikki anteeksi


Minulla on paha tapa pyytää anteeksi:

anteeksi,
anteeksi,
anteeksi.

Kurkku kuristaen pyydän anteeksi, vaikka se ei mitään korjaisi.
Ketään se ei korjaa, minut se vetää syvemmälle.
Vaikken aina näkisi säröjä
sinä näet halkeamat.

Ja linnut laulavat kuitenkin.

keskiviikko 9. heinäkuuta 2014

Kahden kuosin päivä


Tässä päivässä on parasta kaksi kuosia:
Ensimmäinen on pisimmästä mekosta, joka minulla on koskaan ollut. Sen väritys ja kuviot muistuttavat isoäitini tyynyä.

Toinen on näkymä tästä, jossa juuri istun. Tuolla puiden takana siintää pelto, joka vielä jaksaa vihertää muuta vaaleampana.
Lepät ovat jo tummuneet, haapa on jostain syystä lähes kellastunut.
Pidän keskikesänvihreästä kaikkialla muualla paitsi luonnossa, huomasin eilen.
Luonnossa rehevä vihreä tarkoittaa lähestyvää syksyä.


tiistai 8. heinäkuuta 2014

Elefanteista ja totuudesta




Minua kohdeltiin ja arvosteltiin epäreilusti, ymmärrän sen nyt.
Se oli syy blogin taannoiseen latistumiseenkin. En enää tiennyt, mitä ajatella, kun vieraat ihmiset kuvittelivat tuntevansa minut. En löytänyt itseäni heidän sanoistaan ja kuvittelin hukanneeni itseni.

Nämä määreet ovat lähemmiltä ajoilta, ne tuntuvat kauniilta ja totuudenmukaisilta, tunnistettavilta:
Herkkä ja ymmärtäväinen, muita herkemmin vaistoava.
Sininen.

Paljon useampi ihminen kuin olen aiemmin kuvitellut uskoo asioihin, joihin minä en. Sanotaan sitä vaikka mystiikaksi.
Tulee mieleen ala-asteen aamunavauksessa kuulemani tarina siitä, miten viisaat sokeat miehet lähestyivät elefanttia: eräs kuvaili kärsää, toinen häntää, toinen jalkaa. Joskus uskontoa kuvataan vuorena, jolle kaikki kiipeävät eri suunnilta.
Jotkut sanovat sitä rakkaudeksi.

Jos päädyn uskontososiologian kurssille, se olkoon a sign I've been waiting for, tai jotain. En kaipaa elämääni lisää mystiikkaa, mutta haluaisin ajatella enemmän.
Iän myötä ihminen näkee asioiden sävyt, sanovat. Esimerkiksi suhtautumiseni uskontoihin on ollut vakaassa muutoksessa. Ehkä ymmärrän nyt paremmin hörhöjäkin. Ristiriitaisempaa on havaita, ettei kehitys kulje kahteen suuntaan. Ihmiset näkevät minut aiempaa mustavalkoisemmin.

Olin jo unohtanut, miten ihanaa on olla työssä, jossa saa keskustella ihmisten kanssa: päivittäin uuden ihmisen kanssa, erilaisista asioista.
Minua pidetään ihmisenä, johon voi luottaa, joka pystyy lyhyessä ajassa luomaan vieraan ihmisen kanssa suhteen. Oikean ihmissuhteen, jossa voi nauraa ja itkeä, kaikille kamalimmille ja ihanimmille asioille.

Kiltti, hauska ja älykäs, nekin on sanottu.
Kun pyyhin salaa kyyneleitä, uskon paremmin sinisyyteen.

sunnuntai 2. helmikuuta 2014

Mustista kynnyksistä


Tiiantain Tiia päivitti kirjoittamisesta asioita, joita minäkin olen miettinyt. Erityisesti kohta nuoremman minän tekstien lukemisesta pohditutti; "Ajatus niissä tuntuu kuitenkin kulkevan huomattavasti nykyistä kirkkaammin, vaikken muistaakseni vielä tuolloin käyttänyt tuntikausia sen miettimiseen, onko teksti vain omassa päässäni koherentti kokonaisuus vai avautuisiko se ehkä jollekulle muullekin."


Minulla on blogin luonnoksissa viimeiseltä puolelta vuodelta 30 luonnosta eikä yhtään julkaisua. Se johtuu paljolti siitä, että eksyin taas viime vuonna vääränlaiseen seuraan. En enää uskonut tuntevani itseäni. Epäilin tapahtuneiden takia itsetuntoani varsinkin muutaman raskaan kuukauden ajan.

Sitten tapahtui asioita, joiden ansiosta sain otettua vähän lunkimmin. Kuitenkin taustalla on yhä koko ajan epäilys - mitä minusta on tullut? Pitääkö mikään minussa enää paikkaansa? En meinaa enää pysyä itseni perässä. Muutun niin nopeasti, jo kuluneen vuoden aikana erotuttavasti. Aikaisemmasta viisastuneena en uskalla sanoa, ovatko muutokset olleet positiivisia tai negatiivisia. Aika sen kertoo, sanoo Salla niin syvällä rintaäänellä kuin 25-vuotias punapää vaan saa aikaiseksi.


Syntymäpäivälahjaan asentamani Instagramin myötä olen alentanut edes kuvien julkaisukynnystä roimasti. Olen joutunut ottamaan valokuviin aivan uudenlaisen asenteen. Samsungin kamera ei loista kuvanlaadullaan ja filttereillä loppukin ajatus hyvistä valokuvista kaikkoaa. Kovin vapauttavaa. Tervetuloa seuraamaan, olen @taiottu.

maanantai 30. syyskuuta 2013

Voiton haali kukkakaali




Tättärää ja rummunpäristyksiä: syyskuun ruokahaasteen voittopallo lensi kukkakaalisushille Andalusian auringossa. Rutosti onnea!

Kuten säännöissä seisoo, voittaja järjestää lokakuun 2013 ruokahaasteen. Andalusian auringossa -blogin tulee julkaista uusi haaste viimeistään 5.10.2013. Jos näin ei käy, järjestelyvastuu siirtyy toiseksi tulleelle (52 weeks of deliciousness), sen jälkeen kolmanneksi sijoittuneelle (Habanero Kitchen) ja niin edelleen.

Niin, kuvassa on tosiaan miehen 30-vuotissynttärikakku. Innostuin leipomaan kaksi vuotta ja muutama kuukausi myöhässä. Lopputulos on susiruma, vähän sympaattinen ja mielettömän hyvä. Pohjalla minttutäytekeksejä ja juustosatsissa muutama ylimääräinen loraus Unkarista raahattua irlantilaista. Tuota maitokahvinruskeaa, täyteläistä, runsaan kermaista, suklaista, lämmintä. Tiedättehän.

maanantai 23. syyskuuta 2013

Äänestä paras pallo

Tässäpä syyskuun ruokahaasteeseen osallistuneiden bloggaajien sovellukset aiheesta palloja ja pyöryköitä! Haasteeseen osallistui mukavasti sekä pää- että jälkiruokia. Kanssa-asuja ehdotti jo kokeiltavaksi muutamaakin näistä resepteistä, enkä aio laittaa vastaan, kunhan vaan pääsen muuttamaan ruokavärkkini kunnolliseen keittiöön täältä.

Nyt pallo on teillä - eniten ääniä keräävän reseptin ilmoittaja saa seuraavan ruokahaasteen isännöitäväkseen. Äänestyskaavake on tässä tai tämän kirjoituksen alalaidassa.

Äänestysaika päättyy sunnuntaina 29.9.2013 ja voittaja julkistetaan maanantaina 30.9.2013.


1. Habanero Kitchen: Espanjalaiset lihapullat chilitwistillä tomaattikastikkeessa


2. Mämmi: Ruusu-vadelmajää mustikka-basilikakastikkeella


3. Andalusian auringossa: Kukkakaalisushia 


4. Hannan soppa: Kriikunakakku 


5. 52 weeks of deliciousness: Inkiväärijäätelö ja suklaa-chilikastike 


6. Sokerivaltakunta: Mansikkaleivos


7.  Pieni keittiö Kontulassa: Rukiiset pinaatti-ricottaknocchit 



  Äänestä tästä:

Syyskuun ruokahaaste: palloja ja pyöryköitä
  
pollcode.com free polls 

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...