Kilven erikoisesta kokemuksesta

Sekalaiset kuvat, niillähän kaikki tauot on hyvä päättää? Tässä vapunjälkeisiä tuntoja.

Järjestelmäkamera ei ole kulkenut mukana missään. Pokkari ottaa kiinni perinteisesti lähinnä typerimmät huomiot. Nyt asia ehkä kohenee, sillä Jussi-pukki (jep, tämä kuulosti väärältä) juhannuspukki toi lännestä mukanaan minulle Penin. No, oikeastaan se on ehkä isän, mutta saatamme kaikki arvata, kenen ystäviksi isän uusimmat lelut ovat hetkisen päästä siirtyneet... Kevyt kaveri on järisyttävän ihana, mutta voi sitä objektiivien määrää, mille minulla nyt olisi tarvetta!

 

Tässä olin minä tänään. Hiukset värjäsin viimeksi ennen Unkaria, köh, maaliskuussa. Etuhiukset saksin, hm, kohta. Naamanikin tunsin erityisen rumaksi, kieltämättä etenkin sen jälkeen, kun siihen erityisesti kiinnitettiin huomiota.

Kuopiossa kokeilemani huppari olisi lähtenyt mukaan, jos siinä olisi ollut edessä vetoketju. Himoitsemani Adidaksen hupparin tyrmäsin liveolosuhteissa väriltään liian kirkkaaksi. Onneksi en tilannut sitä netistä.

Adduun törmäsin spontaanilla retkelläni Irlannin saarelle. Kävin molempien valtioiden puolella, kun ystäväni Meerimaria Karma uhkasi muuttaa pois the Stab Citystä.


Tältä näytti Pohjois-Irlannissa Carrick-a-Reden luona. Itse en köysisillalle asti päässyt tulehtuneiden nivelteni kanssa, mutta vau silti.

Bussimatkalla ihastellessani karitsalaumoja ja Game of Thrones -sarjan kuvauspaikkoja elämäni alkoi yhtäkkiä tuntua verrattaen merkitykselliseltä ja tapahtumarikkaalta. Opin, että eräs pohjoisirlantilainen kaupunki ylpeilee sillä, että Winston Churchill (1874–1965) vietti siellä lomiaan. Toisessa kaupungissa kansallissankarin asemassa olevalle Paddy-pululle on pystytetty muistomerkki (, jolle joskus järjestän pyhiinvaelluksen).

Maakunnassa on myös paikkakunta, joka muistelee kymmenen vuoden kaarellisen hampurilaisyhtiön äkillistä pakoa vain parin palvelusvuoden jälkeen. Oliko kyseessä rahanpesuyritys vaiko sittenkin hullunlehmäntauti?


Hotelli oli halpa ja hyvä, enkä ole koskaan nukkunut niin hyvässä sängyssä. Uskomatonta, Travelodge! Miten hyvä sänky! Tosin viereisessä huoneessa paperinohuiden seinien takana joku kuorsasi (hyvässä sängyssään!) eräänä iltana järisyttävällä volyymilla, usch. Mutta miten hyvä sänky! Marian mielestä se oli ihan ok.

Huoneen kokolattiamatot oli kuin tehty eväsretkille. Hotellin vieressä oli kiva libanonilainen. Tykkäsin myös uusista valassukistani. Ja join kirsikkakokista ja Magnersia ja Bulmersia ja Bulmersia ja Magnersia, osaisivat nyt päättää sen nimen kanssa. Ja söin viinietikkasipsejä ja huhhuh Tescossa oli parasta! Sori nyt vaan: maailmantuskani kalpenee sen rinnalla, mitä tunnen joitain monikansallisten yritysten tuotteita kohtaan.

Tästä kuvasta herää lisäksi tärkeä kysymys: vannoin tekeväni hummusta, baba ghanoushia ja guacamolea keväällä ainakin kerran viikossa. Guacamolea olen muussannut aina välillä, mutta mitenkäs nuo muut? Tekemättä jättäminen on suuri synti.

Toukokuussa minulla oli isälle tuliaisia Pohjanmaalta, Irlannista, Iso-Britanniasta, Slovakiasta, Unkarista ja Tsekistä. Mielestäni emme näe ihan niin harvoin, mutta jotenkin tuliaisasiat olivat kasaantuneet. Tuliaisiksi laskin myös tsekkiläiset kolikot. Vaikka spontaanin saarireissun vedin kevyin kantamuksin, isälle piti toki tuoda kentältä Jamesonilla maustettuja fudgeja (this fudge contains alcohol? dig deeper!), jotka ammoisen Dublinin-reissun jälkeen hävisivät alta aikayksikön.

Irlannista palatessani mukanani oli myös laukku ruumassa. Nyttemmin jossain Iberian niemimaalla hortoileva ystäväni kun antoi muuttokuorman hankalimmat osat - kuten matkalaukun ja läppärin - minun kannettavakseni.

Laukun sain Dublinissa ruumaan ilmaiseksi, kun masentuneen näköisellä halpalentoyhtiön työntekijällä oli aamuneljältä "niin hyvä päivä". Hänen aksenttinsa oli peräisin ilmeisesti Lounais-Irlannista, minulla nimittäin oli suunnattomia hankaluuksia ymmärtää rouvan selontekoja. Käsimatkatavarani herätti sekä Dublinin että Helsingin turvatarkastuksissa hämmentyneitä otsanrypistyksiä. Ukulele Dublinista Vaasaan: been there, done that.

Reissun ehdoton kohokohta oli ehdottomasti Giant's Causeway. Märkävarpaisen jätin jätökset on yksi hienoimmista ikinä näkemistäni asioista. En löpise tämän kuvan alle enempää, pitäkää tätä hiljaisena hetkenä luonnon edessä. 

Kuukauden ajan reissasin Pohjanmaan, Keski-Suomen, Pohjois-Savon, Keski-Suomen, Pohjanmaan, Keski-Suomen ja Pohjois-Savon väliä. Keski-Suomi oli aika huippu, siitä joskus useammassa sivulauseessa. Kävin myös viemässä markettoja äidin haudalle. Fonttia en ihan allekirjoita, mutta isältä niin hyvä yritys, että eiköhän se tuohon jää. Haudan ajattelin rajata luonnonkivillä.

Samana päivänä itkin lukiessani sanomalehteä: Älä ajattele, että elämä on lyhyt. Ajattele: miten erikoinen kokemus. (Eeva Kilpi)

Olen ollut aika tulessa nyt jokusen päivän tajuttuani, että melkein isäni talon takapihalla sijaitsevalle pellolle on tullut hevosia. Kaksi rapsutyyppiä, aika parasta! Jussikin kävi tuleilemassa parin päivän ajan, (parin päivän päästä vihdoin trimmattavaksi pääsevän) Lotan mielestä asia oli pelkästään aika jännä. Sijainnin lisäksi omistaja on oikein mukava!

Aamu, Pulla ja Lotta. Toistosta huolimatta: "Yhyy, pelkään kaikkea, mutta nuo asiat tuossa tuoksuvat hassulta."

Tykkään tästä kuvasta aika paljon, vaikka Aamulta näyttää kasvavan leuasta Pullan jalka.

Loppukevennyksen sijaan sanottakoon, että Spärrästä lähtiessäni kassit olivat aika raskaina. Taisinpa tehdä parhaat kirjalöytöni ikinä. Ostin myös pari päivää ennen kontteilua kolme pokkaria Suomalaisen aleista.

Tosin olen pitänyt aika hyvää tahtia lukuhommien kanssa etenkin toukokuussa, jolloin innostuin lukemaan kaikki saarireissuiltani löytämäni true crime -kirjat. Tajusin lempigenreni olemassaolon vasta kevättalvella. Mahtavinta kyllä, saaren kirjakaupoissa on true crime -osastot erikseen! Mutta luin kirjat läpi tai en, asuinkumppanin mielestä on "ihan ok", jos hetken ajan kierrän kirjakaupat kauempaa.

Metsän kuningattaresta

Olipa kerran Maku-lehden kuningatarkukko ja leivontainspiraatio. Pakastimesta ei löytynyt mustikoita tai vadelmia, mutta laihialaista puolukkaa riitti yhä. Vaikka pikkukoira yritti parhaansa mukaan tehdä niistä selvää jo metsässä. Suosittelen kuuntelemaan allaolevan videopätkän nuuskutukset, aika hervottomia.

Kokeilevassa keittiössä syntyi tammikuussa kuningatarkukon sijaan kookoksinen ruis-puolukkapiirakka. Välitön hitti: ruispohja oli ihana, ruokosokeri antoi mukavan paahteisen sävyn ja kokonaisuus oli enemmän kuin osiensa summa.

Jauhotan usein mieluummin kookoshiutaleilla kuin korppujauholla, sillä kookos maistuu paremmalta ja on suutuntumaltaankin kivempi. (Lisäksi meillä on vain tavallisia korppujauhoja, joiden vehnää vatsani ei enää oikein kestä. Nuo korppujauhot on kuitenkin periaatteitteni mukaisesti käytettävä loppuun, ennen kuin uusia voi ostaa, eli...) Kookoshiutaleita meinasi jäädä jauhotuksesta vain pussinpohjallinen, eli ronskisti heitin ne taikinaan mukaan. Onneksi niin, tästä tuli mahtavaa.

Kookoksinen ruis-puolukkapiirakka

Taikina:

• 200 g voita tai margariinia
• 1 dl ruokosokeria
• 4 dl ruisjauhoja
• 3 rkl leseitä
• 3 rkl kookoshiutaleita
• 1 tl leivinjauhetta

Täyte:

• 5-6 dl pakastepuolukoita
• 3/4 dl sokeria
• 2 rkl perunajauhoja

Lisäksi:

• Voiteluun rasvaa ja kookoshiutaleita

1. Sulata rasva. Sekoita joukkoon ruokosokeri, ruisjauho, leseet ja kookoshiutaleet.
2. Voitele piirakkavuoka ja jauhota reilusti kookoshiutaleita. Painele 3/4 taikinasta vuoan pohjalle ja reunoille.
3. Sekoita jäisten puolukoiden joukkoon kulhossa sokeri ja perunajauhot. Levittele taikinalle.
4. Tee lopusta taikinasta pieniä levyjä ja peittele marjat niillä.
5. Paista 200 asteessa n. 40 min.
6. Tarjoa vaniljajäätelön kanssa.

Innostuin rukiin ja puolukoiden yhdistelmästä niin, että sujautin niitä muffinsseihinkin mustaviinimarjojen ja mantelijauhon kavereiksi. Mies tokaisi yllättyneenä, ettei maistu yhtään terveelliseltä. Se on yksi ylimmistä kehuista, joita hän suustaan päästelee.

Täytyy tunnustaa, että minä en kasvanut pullantuoksuisessa kodissa. Jos kodissa hetken aikaa pulla tuoksuikin, pian soi palovaroitin. Äitini teki loistavaa ruokaa, mutta kaikella rakkaudella on sanottava, että hän oli leipojana aika toivoton. Sämpylät ja marjapiirakka onnistuivat, muu ei oikein. Sen lisäksi, että hän ei koskaan muistanut katsoa kelloa ja unohti leipomukset uuniin, häneltä puuttui  se tietynlainen tatsi.

Sen sijaan minä olin eilen aika ylpeä itsestäni, sillä pyöräytin leipomuksen ihan iltapuhteekseni vain. Äitini lapsena moinen on aika ennenkuulumatonta. Mitään kovin monimutkaista en vieläkään uskalla leipoa, mutta pullataikinan sopivan sitkon olen alkanut tuntea. Joskus olen saanut onnistumaan myös juustokakun, jossa oli yli 20 vaihetta.

Parista desilitrasta puolukoita, jotka pääsivät lipsahtamaan terroristilta ohi suun, syntyi Ruokailmiön Puolukkakuivakakku. Sekin ystävystyi meillä kookoksen kanssa ja muokkautui myös muuten, kun mantelijauhot loppuivat kesken ja kardemumma halusi välttämättä mukaan. Mittasin vahingossa enemmän jogurttia kuin Ruokailmiö, muttei tuntunut haittaavan. Lopputulos on kuohkea, aika makea ja kivan mantelinen. Seuraavalla kerralla kokeilen mukaan valkosuklaata tai pekaanipähkinöitä.

Kookoksinen ja mantelinen puolukkakuivakakku

Kosteat aineet:

• 3 munaa
• 2½ dl sokeria
• 100 g voita tai margariinia
• 2 dl turkkilaista jogurttia
• 1 dl makeuttamatonta puolukkasurvosta

Kuivat aineet:

• 2 1/4 dl gluteenitonta jauhoseosta
• 0,5 dl mantelijauhoa
• 0,5 dl mantelilastuja vähän rikottuna
• 0,5 dl kookoshiutaleita
• 1½ tl leivinjauhetta
• 2 tl kanelia
• 2 tl vaniljasokeria
• 2 tl kardemummaa
• 2 dl pakastepuolukoita

Voiteluun rasvaa ja kookoshiutaleita

1. Sulata rasva.
2. Vatkaa munat ja sokeri vaahdoksi.
3. Lisää vaahtoon vuorotellen sekaan sulaa voita ja jogurttia. Sekoita joukkoon myös puolukkasurvos.
4. Sekoita kuivat aineet ja pakastepuolukat keskenään.
5. Sekoita kuivat aineet varovasti kosteiden joukkoon.
6. Kaada taikina voideltuun ja kookoshiutaleilla jauhotettuun vuokaan ja paista 175 asteessa n. 50 min.

Ohukainen uusi alku

Pimeä vuodenaika on vaatinut veronsa tästä tytöstä ja minun myötäni myös kompastelevasta blogista. Muistettakoon kuitenkin entisen työkaverini Vesan facebook-päivitys: "ens kuun jälkeen talitintti laulaa, maaliskuussa". Uudesta vuodesta toivon edellistä helpompaa.

Vivi-Annin keittiössä oli vuodentakaisen loppiaislauantain keittokirjalöytö Jyväskylän iki-ihanasta Antikvariaatti Lukuhetkestä. Mietin pitkään ennen kuin rohkaistuin viemään sen kassalle, meillä kun ruokaopuksia riittää. Ostosta ei kuitenkaan ole tarvinnut katua.

Vivi-Ann Sjögren oli äitini merkittävin ruoanlaittoesikuva: nopeaa ja mutkatonta, suuria makuja rakkaudella. Useat Sjögrenin reseptit kuuluivat lapsuuteeni kuin ruskea kastike toisille. (Itse maistoin ruskeaa kastiketta ensimmäistä kertaa vasta ala-asteella, mikä selittää epäluuloni kaikkiin sooseihin.) Ruotsinkielinen Andalusiens grova salt kului keittiötouhuissa aivan puhki. Sjögrenin innostamana äitini myös lähti kanssani kuukaudeksi Espanjaan.

Toissayönä unessani pyöräilimme äitini kanssa Pariisissa etsien gruusialaista ravintolaa. Viime yönä sain hyviä neuvoja naimisiinmenoa varten (unessa menin avioon Virossa sijaitsevassa Korkeasaaressa ja ilmeisesti olin yksinäinen morsian, Jussi kun oli yksi vieraista). Tänään polttelen kynttilää, sillä päivälleen kahteen vuoteen en ole voinut soittaa ja kysyä sitä hyvää ohjetta niihin tomaattileipiin joita tehtiin joskus. Vivi-Annin nekin.
 

Viime yönä selailin Sjögrenin tiiliskiveä ennen nukkumaanmenoa. Päätin löytää käyttökohteen kookosriisin valmistuksesta jääneelle kookoskermanlopulle. Heti ensimmäinen silmäänosunut resepti oli ihana:

Kookos-banaaniletut Vivi-Annin tapaan

• 1 kananmuna
• ripaus suolaa
• ½ rkl sokeria
• 1 1/4 dl jauhoja
• 1 rkl kookoskermaa
• 2 isoa banaania soseena
• voita paistamiseen
• (kookoshiutaleita, kanelia, limetti- tai sitruunamehua)

1. Vatkaa muna, suola ja sokeri.
2. Soseuta banaanit.
3. Hämmennä munaseoksen joukkoon loput ainekset ja vatkaa tasaiseksi taikinaksi.
4. Paista pikkulettuja miedolla lämmöllä. 

Huomaa:

• Resepti on puolitettu. Tämä on mainio annos kahdelle aamiaisnälkäiselle.
• Lisäsimme joihinkin lettuihin myös kookoshiutaleita, kanelia ja sitruunamehua, toimivat kaikki.
• Sokeria tämä ei välttämättä olisi kaivannut.
• Gluteeniton jauhoseos toimi mainiosti.
• Vivi-Ann tarjosi ohukaisensa limetin- tai sitruunanlohkojen ja banaaninviipaleiden kanssa.
• Meillä sivuherkkuna toimivat laihialaiset pakastemansikat. Lautanen on iki-ihana Rörstrand by Filippa K:n Burkina.

Estradilla parittomia lakkoja

Mies on leikkimässä tonttua, ja vuorossa olkoon yksinäisen perjantai-illan kunniaksi jotain, mitä en koskaan olisi uskonut julkaisevani: kuvia kynsilakoistani. (Ennen kuin alat laskea, voin kertoa, että varsinaisia lakkoja on yhteensä 49, yhtä väritöntä lakkaa en kuvannut.) Pahoittelen muuttuvia valaistusolosuhteita, kuvista oikeita sävyjä on aika turha kalastella. Kotistudioni valaistusolosuhteet eivät olleet optimaaliset, ja alkuinnostuksen jälkeen minulta yksinkertaisesti loppui kärsivällisyys.

Vielä viisi vuotta sitten en käyttänyt lakkoja ollenkaan. Sen jälkeen kokoelma kasvoi eksponentiaalisella vauhdilla tiettyyn pisteeseen asti. Osa näistä on oikeasti peräisin kymmenen vuoden takaa. Moni lakka muutti hoiviini äitini kuoltua, mutta tiettyjä hänen pulloistaan panttaan vielä isäni luona. On rauhoittavaa nähdä osa äidin tavaroista paikoillaan.

Vaikka lakkoja alkaa olla jo aivan tarpeeksi, en vieläkään pysty vastustamaan tarjouskorien aarteita. Viimeisimmäksi lakkakoriini hyppäsi Goshin maitokahvinsävyinen kaveri. Kuten läheiset tietävät: minusta on ihanaa pelastaa hylättyjä ja parittomia asioita. Jos jotain on kaupassa jäljellä vain yksi, se lähtee todennäköisimmin mukaani.

 

Jotkut näistä ovat peräisin yli kymmenen vuoden takaa ja ihan käyttökelpoisia. Useimmat ala-asteaikaisista kynsilakoista ovat toki jo kuivuneet manan majoille. Vielä koskaan en ole käyttänyt yhtään kynsilakkaa loppuun.

Muutaman kohdalla sisältöä on vähemmän kuin kuva paljastaa. Esimerkiksi ylemmän kuvan punertavasta Yria-lakasta Lumenen ja Biancon välillä on kulunut jo yli puolet.

Ylimmän kuvan American Apparel -lakan (Essencen nail art -huitulan ja kuivatippojen välissä) kohtaloa olen seurannut kiinnostuneena. Raccoon-sävyinen tummanruskea on edustuspuoleltaan muuttunut oranssiksi.



Alimmaiset neljä ovat tämänhetkisiä lemppareitani, valitsin ne sen enempää miettimättä. Inspiroiduinkohan syksyn lehdistä? Punainen on se täydellinen punainen, jonka ostamiseen liittyi outo kommentti kassaneidiltä, ja myös kirkkaanoranssista olen puhunut jo aikaisemmin. Laadultaan loistava vadelmansävy nappautui mukaan puoliskon kenkäostosreissulta ja Mavalan khakiin inspiroitti jo toissakesänä Paras aika vuodesta.

Mokomat lempiasiat

Haluan osallistua Mokon maailman haasteeseen, mutten haasta itse ketään. Syyn siihen kerroin jo aiemmin. Kymmenen lempiasiaa keräsin oikeastaan jo viime viikolla, mutta silloin en jaksanut miettiä kuvitusta.

1. Nordqvistin Kiraffi-tee erityisen pitkään hauduteltuna. (Sisältää rooibosta, karamellin palasia, karamellin, kerman ja vaniljan aromeja.)
2. Isän kissat, muutkin kuin tervehtyvä Albert. Etenkin kissojen kanssa nukkuminen.
3. Raikas ja hedelmäinen, eteläafrikkalainen KWV African Passion Chenin Blanc nautittuna hyvässä seurassa Ravintola & Baari Vintissä. Alkosta sitä kai saa kolmen litran kanistereissa!
4. New Girl -sarjan toinen tuotantokausi. Ihana Jess, ihana Nick.
5. Punaiset hiukseni, jotka ovat jo muuttuneet oranssihtaviksi. Ihan minua. Peiliin katsominen hymyilyttää. Odottamassa on kirkkaammanpunainen hiusväri, mutta oikeastaan tykkään tästä haalistuneesta kuparistakin.
6. Entinen inhokkini, bussissa istuminen: en ole pitkään aikaan voinut ajatella omia asioita niin kuin tein tiistaisella matkallani halki Suomen. En malttanut edes lukea kirjaa.
7. Kuopio kaikessa savolaisuudessaan. Vastoin kaikkia odotuksiani minusta on tullut myös varsinainen savofiili. Kuvat ovat ainoat lauantailta: Kuopio oli niin kovin kaunis ja tuttavallinen.
8. Kaneli ja kardemumma. Syksyn ensimmäinen kanelipurkillinen loppui jo.
9. Äidiltä perimäni musta ja muodoton takki. Se on käytännössä laatikko, jossa on hihat! ...Tosin jätin sen vahingossa isän luokse 400 kilometrin päähän. Syystakille kyllä olisi tarvetta, sillä armeijanvihreä parkatakkini on haalistunut lähes beigeksi ja sen hihat hyvin hiutuneet.
10. Your face is scarred with age, you're 23, but how can that be? Stars-yhtyeen Going Going Gone erityisesti linkittämäni liveversiona. Emily Haines on yksi lempiasioistani ikinä.


Tässä Mokon alkuperäinen haaste:

1. Listaa tämän hetken kymmenen (10) lempiasiaasi (voit halutessasi kopioida haastepostaukseen blogihaastekuvan ja/tai käyttää omia kuviasi).
2. Jaa haaste vähintään viidelle (5) tykkäämällesi blogille ja ilmoita siitä heille.
3. Voit halutessasi myös osallistua Mokon myymäläinstallaatioprojektiin sekä Mokon lahjakortin arvontaan lähettämällä oman lempiasiat-listasi osoitteeseen mokomarket@moko.fi otsikolla: Minun lempiasiani. Ilmoitathan meilissä yhteystietosi. Kaikista lähetetyistä lempiasioista valitaan osa ja nämä valitut aiheet tulevat olemaan osa Moko Marketissa järjestettyä esillepanoinstallaatiota, jota päivitetään viikottain teidän lähettämillä lempiasioilla. Jokaisen esiteltävän lempiasian yhteydessä mainitaan lempiasian kertojan nimi ja paikkakunta. Voit seurata myymälän installaatioita Facebook-sivuilta. Kaikkien osallistujien kesken arvotaan 3 kpl 50€ lahjakortteja Moko Markettiin (arvo yht. 150€). Teidän lempiasioiden mukaan elävä Lempiasioita-näyttely rakennetaan viikolla 41 ja arvontaan voi osallistua 3.10. – 2.11.2012. Moko Oy pidättää oikeuden muutoksiin.
4. Muista nauttia listaamistasi lempiasioista mahdollisimman usein!

Ken surmaisi silmämeikin

Olipa kerran äiti, joka opetti tyttärelleen, että kasvot pitää pestä aamuin illoin ja silmämeikki poistaa illalla erityisen huolellisesti. Äiti hankki tyttärelleen silmämeikinpoistoainepulloja oikein kaksin kappalein.

Huolimatta siitä, että silmämeikinpoistoaine oli tarkoitettu herkkäsilmäisiä varten, tyttären silmät valuivat tuskankyyneliä. Tytär puhdisti, itki ja puhdisti. Luovutti sitten, sai äidiltä käyttöönsä sopivamman aineen.

Äiti oli ikäluokkaa, joka ei heittänyt mitään pois. Tytär, neljäkymmentä vuotta nuorempi, oppi saman käytännön. Kivulias silmämeikinpoistoaine pysyi tallessa useita vuosia. Tyttären muuttaessa ensimmäiseen omaan kotiinsa hän päätti säästää rahaa ja antaa aineelle uuden mahdollisuuden. Silmätkään eivät enää varhaisteinikokeilujen jälkeen vuotaneet.

Parempiinkin aineisiin tytär oli jo ehtinyt tutustua, tehokkaampiin ja miellyttävämpiin. Ensimmäiset kosketukset meikinpoistoon vaikuttivat kuitenkin suuresti hänen haluunsa käyttää niistä yhtäkään. Tytär päätti silti käyttää myös ensimmäiset pullonsa loppuun. Mitään etäisestikään käyttökelpoista ei saa heittää pois. Varsinkaan jos silmät eivät enää vuoda.

Välillä tytär antoi periksi ja käytti mukavampia meikinpoistoaineita. Ensimmäinen pulloista tyhjeni vasta vuosikausien jälkeen.

Heittäessään tyhjentyneen pullon roskiin tytär huokaisi helpotuksesta. Nostaessaan edelleen puolitäyden toisen pullon sen tilalle peilikaappiin tytär huokaisi myös. Alistuneesti, mutta lämmöllä.

(Todistetusti tytär on nyt käyttänyt loppuun ensimmäisen oman silmämeikinpoistoaineensa.)

Näyttäisin Bondia lapsellesi

Tää onkin mainio juttu. Mä voin ryypätä koska hyvänsä ja sitten vaan näyttelen selvää. Eipäs oo tullut ennen mieleen. Mikä ihme siinä on, että aina kun mä oon kännissä, niin tekee hirveästi mieli laulaa. Rakkaat huuleni. Älkää laulako, älkää laulako!



Kaksivuotiaan Sallan mielestä Speden metkut ja Uuno Turhapuro olivat hulvattominta i-ki-nä - niin hulvatonta, että välillä Uuno-nauhat jouduttiin piilottamaan, koska muuten ne kuluivat puhki liian äkkiä. Osansa lie silläkin, ettei äiti fanittanut johtajaa yhtään niin paljon kuin minä.

Äidin ollessa työmatkalla me katsoimme isän kanssa kahden maissa aamuyöllä Muumeja. Mörkö ja Taikurin paluu olivat niin pelottavia, etten uskaltanut seurata tapahtumia kuin pää peiton alla. Kolme vuotta vanhempaa serkkupoikaani taas pelotti Mörön sijaan Rölli. Minulla on elävä mielikuva serkustani piilottelemassa sohvan takana Allu Tuppuraisen takia.

Kun Mörkö ja Rölli olivat liian hirmuisia, katsoimme tänään erityisen pinnalla olevia James Bondeja. Pinnalla siksi, että tänään on kulunut 50 vuotta ensimmäisen Bond-leffan ensi-illasta!

Agenttipläjäykset olivat pienelle tytölle juuri sopivan vauhdikkaita. Mitä enemmän basaarit helisivät ja lunta vyöryi takaa-ajojen lomassa, sitä hysteerisemmin pikku-Salla kikatteli. Myös naisseikkailut olivat hurjan hassuja. Lempikohtaukseni onkin pääministerin ja Max-papukaijan puhelinkeskustelu elokuvassa For Your Eyes Only:

Prime Minister: "Don't thank me, Mr. Bond, your courage and resourcefulness are a credit to the nation. Dennis and I look forward to meeting you. Meanwhile if there is anything I can do for you..." Max the Parrot: "Give us a kiss! Give us a kiss!"

Parasta Bond-näyttelijää en osaa nimetä. Aikoinani olen pitänyt myös Timothy Daltonista. Myönnän, että Daniel Craigiin suhtauduin aluksi epäilevästi. Etenkin kohtauksessa, jossa Craig kömpii merestä paidattomana, mies muistutti hämmentävällä tavalla Vladimir Putinia. Nyttemmin Craig on vakuuttanut minut ehdasta bondiudestaan. Loistonäyttelijä!

Poliisi-tv oli lempisarjani jo ennen kouluikää, mitä ala-asteella opettajat joukolla kauhistelivat. Kauhuelokuvat olivat oikeastaan ainoa genre, joka minulta ehdottomasti kiellettiin. Lapsena en koskaan sisäistänyt esimerkiksi Bond-leffojen väkivaltaa tai seksuaalissävytteisyyttä. Kuitenkin erotin jo toden sadusta. Jollen olisi erottanut, vanhempani olisivat varmasti puuttuneet asiaan.

Kyllä isä ja äiti varmasti rajoja pohtivat, paljonkin. Opin lukemaan aika pienenä - ehkä liiankin pienenä, sillä äiti joutui antamaan minulle ensimmäistä kertaa seksuaalivalistusta luettuani kolmivuotiaana myöhäisleffan repliikkejä. Leffassa, jonka nimeä en valitettavasti onnistunut jäljittämään, mies kehuskeli piiritystilanteessa, että hänellä oli mukanaan "ase, josta tytötkin tykkäävät".

Varmasti juuri oman vapaan kulttuurillisen kasvatuksen takia olen kirjojen ja leffojen kieltämistä vastaan. En usko, että varhaiset Bond-katselut tekivät minulle hallaa. Jos aikuistenkirjat taasen olisi kielletty alakouluikäisiltä, ei minulla olisi kolmannen luokan jälkeen ollut enää mitään lukemista. Toisaalta lasten ei tietenkään pitäisi saada katsoa ihan mitä tahansa, mutta minusta vastuu on etupäässä vanhemmilla. Esimerkiksi ruotsalaista Tintti-selkkausta olen pitänyt totaalisen naurettavana. Missä on luottamus aikuisiin, jotka selittävät ja selventävät asioita lapsille? Onneksi Kemin kirjaston 70-luvun "housuton Aku Ankka" -kohu on pelkkä urbaani legenda.

Uuno ei enää ihan uppoa, Tuppurainen on edelleen suosikkinäyttelijöitäni (Mielensäpahoittaja Vaasan kaupunginteatterissa oli ihan mieletön!), mutta Bond on yhä ykkönen. Tulevaa Skyfallia ja tunnaria fiilistellessäni sisäinen lapseni hihkui myös siksi, että Nelonen aikoo näyttää 14. lokakuuta alkaen kaikki vanhat Bondit!



Ai niin. Paras repliikki viimeisimmistä leffoista? Ehdottomasti "Do I look like I give a damn?" kysyttäessä ravistelua tai sekoittelua.

Päivä Pariisiin

Huomenna tähän aikaan ollaan jo ilmassa!

Vaikka aikomus ihan uudesta paikasta oli melkoinen, asiaan vaikuttavia asioita olivat myös tämä ja halvat lennot.
 
Matkamuistotorni on Jussin äidin. Itse olen aina käynyt Pariisissa oman äitini kanssa. Eilen mylläsin matkalle lähtevää olkalaukkua, jonka taskusta löytyi vielä tuliaislista parin reissun takaa. Äiti ehti saada riikalaiset vanttuunsa, toissajouluna, muttei ehtinyt pitää niitä kertaakaan.

Viime postauksessa valitin siitä, etten ole kuunnellut musiikkia. Eilen innostuin kasaamaan lempibiiseistäni melkein 400 kappaleen listan, enkä meinannut malttaa kuunnella yhtään biisiä loppuun, niin hyvältä kaikki pitkästä aikaa kuulosti.

Joulu ilman joulua

Adventtikynttelikön laitoin päälle kerettiläisesti jo marraskuussa. Meinasin hihkua, kun löysin kierrätyskeskuksesta hyvin paljon Kastehelmeä muistuttavan tuikkukipon, se on niin kaunis.

Joulutortut paistuivat uunissa kuusi, seitsemän kertaa jo ennen kuin lähdin viikko sitten Pohjanmaalta sorvin ääreen Savoon.

Joulumieleni on latistunut juhlapyhiä lähestyttäessä. Olin kateellinen verkkotoimittajalle, joka jäi töihin koko jouluksi. Hyvin mielelläni olisin ollut tänään töissä. Uudenvuodenaaton ja -päivän olen, onneksi. Sekä viidennen tammikuuta.

Puhuin äidilleni viimeksi tasan vuosi sitten. Uuden vuoden vietin huolissani Vaasassa, kun äiti oli viety sairaalaan tajuttomana. Viides päivä hän kuoli.

Kuinkahan monta kertaa olen tänä vuonna käyttänyt verbiä "kuolla"? Monta. Toivottavasti ensi vuonna harvemmin.

Vietän jouluaaton yksin. Olen syönyt tänään mämmiä ja pakastepizzaa. Mietin kaupassa, mitkä ovat epätodennäköisimmät ostokseni.

Laatikoita ostanen pakastimeen, kun ne maksavat viisi senttiä rasialta. Pidän niistä vuosi vuodelta enemmän. Suunnitelmissani on tehdä porkkanalaatikosta jonkinlaisia pyöryköitä.

Herkku ja koukku on näköjään jo toteuttanut visiotani itämaisilla porkkanapyöryköillä pari vuotta sitten. Itsekin ajattelin seesaminsiemeniä ja inkivääriä, mutta päällimmäisenä mielessäni liikkuu kookos. Feta toimisi myös! Laatikoista saa varmasti myös hyvää pohjan myös vaikkapa sämpylöille.

(Huomautus myöhemmin: Herkku ja koukku opastaa tähteiden käytössä myös tänä vuonna! Rieska ja muffinssit ovat molemmat oivallisia tähteidenhävityskonsteja. Ja sosekeitot.)

Mämmi oli yllättävän hyvää, sitä pitäisikin varmaan syödä ei kerran vaan kahdesti vuodessa. Aivan kuin joulutorttujakin.

Kerran ollessani muutaman vuoden ikäinen äiti kysyi minulta juhannuksena, mitä haluaisin juhlaruoaksi. Halusin pipareita ja joulutorttuja. Niitä sain, ja kaverit olivat syystäkin kateellisia. Upea äiti.

Ja juhlapöydän konvehteja olen syönyt, paljon, liikaa, tietenkin.

Lempparia boksin sisällössä ei oikeastaan ole, oikeastaan maistuvat aika turhalta kaikki. Marmeladisydämet jäävät minulta syömättä.

Yritin juoda Blossaa. Pyysin pullon isältä joululahjaksi, että saisin seuraavana jouluna laittaa siihen jouluoksan. Kyllä se niin on, että yli kymmenen prosenttia alkoholia sisältävät juomat eivät ole minua varten. Irvistytti aivan liikaa. Yäk.

Kopparbergin siiderit eivät ole aikaisemmin vakuuttaneet, mutta extra dry cranberry oli oivallista.

Valitsin jouluksi lukemista, joka ei tuo mitenkään mieleen äitiäni. Vampyyrit ovat tällaiseen osuva valinta. Ystävät hämärän jälkeen on Jussin lempikirja, eli ehdottomasti must-read.

Sookien kolmannesta omnibusista minulla on kesken kolmas osa, eli yhdeksäs kirja. Harvemmin tällaista hömppää luen, mutta tänä vuonna nämä ovat olleet lohdullisia. Ehkä juuri siksi, etteivät ne muistuta äidistäni vahingossakaan.

Ostin itselleni joululahjaksi kirjoja, on Berliininpoppeleita ja Kähköstä.

Tänä vuonna en saa äidin osuvasti valitsemia. Muita lahjoja hän ei vuosiin antanutkaan, tiesi minut hyvin. Jätti vieläpä kaikki paketoimatta, muisteli varhaisteinin mielenmetkuja pakettien turhuudesta.

Hyasintit osti isä, ja olen pitänyt niitä viileässä. Kukkivat vasta paljon joulun jälkeen, nyt ne ovat vielä nupuilla. Pidän niistä paljon, etenkin valkoisista.

Seuraavana jouluna otan ne lämpimään jo aikaisemmin.
Toivottavasti seuraava joulu on helpompi.

Vanhoja ideoita

Oli niin valtavan hienoa katsoa [Leonard Cohen: I'm Your Man -dokumenttia] juuri äidin kanssa. Äitini on ollut Leonard Cohen -fani 60-luvulta lähtien. Meillä oli silti molemmilla sama olotila, kun jätimme elokuvasalin, olimme viimeisiä, jotka salista lähtivät.
Jäimme katsomaan lopputekstit, kuuntelemaan Cohenin upean oman version biisistä I'm Your Man ja äiti tuli vielä luokseni kuuntelemaan Rufus Wainwrightin omia biisejä.

Näin kirjoitin blogissani vuonna 2006.

Lokakuussa 2008 kävimme äidin kanssa katsomassa herraa Hartwallilla, itkimme yhteen ääneen. Jotenkin minusta tuntui jo tuolloin, että jään lopulta kuuntelemaan Coheniamme yksin. Joskus tulevaisuudessa, pitkän ajan päästä.

Jo nyt olen aivan yksin ja vollotan upouutta Show Me the Place -biisiä kuunnellessa.

Jouduin keväällä poistamaan meidän sunnuntaiaamu-playlistiltamme mm. Famous Blue Raincoatin, kun koko päiväni meni itkuksi sitä kuunnellessa.

Show Me The Place by leonardcohen

Laitoin linkin biisiin entiselle työnantajalleni, "olipahan mehevää murinaa" oli hänen kiteytyksensä. Ei hullumpi kuvaus.

Olisipa äiti kuuntelemassa uutta biisiä, hän pitäisi tästä. Ei, voin vannoa, että hän rakastaisi tätä. Voisimmepa itkeä yhdessä.

Mustavalkokuva on pressikuvia Cohenin sivuilta, Old Ideas -levy julkaistaan ensi vuoden puolella.

Show me the place, help me roll away the stone
Show me the place, I can’t move this thing alone.

Kuihtuvia ja kalajuttuja

Sienireissu, elokuva ja kunnon lenkki koiran kanssa. Kuulostavat kivalta ja rennolta, mutta käytännössä olivat mahdottomia toteuttaa tällä energiattomalla tilalla.
Tärkeämpää: hymyilin tänä viikonloppuna enemmän kuin pitkään aikaan. Nauroin huonoille vitseille.

Uskomatonta, että kaiken tämän jälkeen minulla on edelleen joku, jonka huonoille vitseille voin nauraa. Tarkoitan sekä koiraa että kanssaomistajaa.
Kukaan ei enää muista pihalla kuihtuvien kasvien nimiä. Keltainen pallo ja se laventelinsininen, jota käytettiin aiemmin kukkakimpuissa. Eikä kimppujakaan muista enää kukaan muu kuin minä.
Hädintuskin kävin ulkona koko viikonlopun aikana, enemmän kuin useana vapaapäivänä tänä kesänä, silti. Kesää on jäljellä siihen asti, kunnes kesätyöt loppuvat, vaikka syksyltä tämä tuntuu. Kaksi viikkoa siihen, että voin nukkua kainalossa kuten viime yönä. Paremmin kuin aikoihin.

Monta haukea olen nähnyt, mutta kuvattu oli kaikista tapaamistani suurin. Paras kalajuttu ikinä, ajattelivat kissat. En tiedä kaloista mitään, en edes sitä, menettävätkö kalat makunsa kasvettuaan liian suuriksi. Vähän niin kuin kesäkurpitsat, tiedättekö?

Grøn sten

Tätä en olisi osannut kuvitella, kun kuvasin Norjaa syyskuussa 2009: äitini hautakivi tulee näistä maisemista, Kautokeinon ja Altan välimaastosta.

Alimman kuvan pohjoissavolainen hautakivi on tuttumme, joka menehtyi pari vuotta sitten. Aivan liian aikaisin hänkin. Aika harvoin kuolema koskaan voi olla liian myöhäinen, tietenkään.

Äidin hautakivi on tuttumme kiven serkku: molemmat on hakattu samasta paikasta. Tuntuu lohdulliselta, että molemmat pohjoisesta tuodut hautakivet pääsevät siihen tarkoitukseen, johon ne pohjoisesta tuotiin.

Tuntuu lohdulliselta, ettei äidin hautakivi ole perinteinen matkalaukku. Se ei olisi sopinut hänelle.

Polishing thoughts

Ajatusten ohjaaminen muualle - asia, jota täytyy harjoitella, harjoitella ja harjoitella.

Kuvassa ovat kynteni. Ne eivät ole koskaan hyvässä kunnossa. Siihen en pyrikään. Nämä ovat kynnet, joilla nypitään kissoista punkkeja, kuoritaan appelsiineja ja raaputetaan tiskivedessä lilluvista astioista kovettunutta likaa. Käsissäni on jälkiä arvista ja yksi sormistani on aivan vinossa murtuman jäljiltä: ne ovat nähneet elämää. Catwalkeille kädet eivät sopisi kuin Photoshopin kautta. Onneksi, sillä olisivathan ne haaskausta tällaisella tytöllä.

Siitä huolimatta aina välillä innostun lakkaamaan kynsiäni. Vesimeloninpunainen lakka on peräisin äitini varastoista. Äidin lempparilakkaa kähvelsin aina välillä minäkin. Nyt, kun koko lakkapullo on siirtynyt minun nimiini, sen käyttäminen tekee oikeasti kipeää. Aina, kun huomasin katsoa kynsiäni pidemmän aikaa, itku tulee silmään.

Kuten äitini, minäkin pidän vesimeloneista (arbuuseista, kuten äitini sanoi) ja niiden väreistä: sekä päältä että sisältä. Liika nyyhkytys kuitenkin vie voimat. Päädyin lakkaamaan pikkusormenkynnen keltaiseksi. Vaikkei se ole leijonankeltainen, se ajaa asiansa. Ajatukset siirtyvät muualle, ja oma höperyyteni rupeaa hymyilyttämään. Ei enää itketä.

Toinen ajatuksenvaihtoihin ajanut syy oli tämänpäiväinen hammaslääkärireissu. Kävin poistattamassa alaviisurit neljä ja puoli vuotta sitten. Sen jälkeen en uskaltanut näyttää hampaitani kenellekään ennen viime viikkoa, kun toinen yläviisureista meinasi kasvaa läpi poskestani.

Yläviisuri lähti helpommin, mutta asemalla käyminen oli kuitenkin kamalaa. Nyt, kun hoitoon oli varattu peräti 40 minuuttia (kyllä, neljässä ja puolessa vuodessa ehtii tapahtua kamalia), minun täytyi keksiä sotasuunnitelma.

Googlettelin sopivia strategioita aamuyöhön asti. "Käy mielessäsi läpi elämäsi suuria onnistumisen hetkiä ja pidä niistä kiinni" oli ainoa konkreettinen vinkki, jonka yksikään hammaslääkäri internetissä antoi. Kiitos johtajahammaslääkäri, dosentti Lauri Turtola. Minulle tuli entistäkin pahempi olo, kun en löytänyt yhtään kuvatunlaista hetkeä. Pinnisteltyäni aikani myönsin itselleni, että olen epäonnistunut hammaslääkärikävijä. Epäonnistunut ihminen!

Asiaa tunteja ja tunteja järkeiltyäni tulin siihen tulokseen, että aika kuluu nopeammin, kun on jotain oikeaa ajateltavaa. Koko hammaslääkärireissun ajan luettelin mielessäni kaupunkien, maiden ja naisten nimiä aakkosjärjestyksessä. Yritin myös muistella Suomen presidenttejä ja Euroopan Unionin jäsenmaita. Aina, kun oikein ällötti, mietin Kyösti Kalliota.

Vielä hammaskivenpoisto ja toinen reikienpaikkauskeikka jäljellä, ja sitten voin taas ajatella juuri niitä asioita kuin haluan. Aakkosstrategia toimi. Tai ehkä se sittenkin oli diapam.

Yhtenä iltana

Tänään padot aukesivat. Syynä ovat YleX:n soittolistat.

Lakkaisivat edes soittamasta Haloo Helsinki! -yhtyeen biisiä Maailman toisella puolen. Menetän automatkojen jälkeen muutaman minuutin elämästäni nyyhkytysten rauhoitteluun ja punaisten silmieni räpyttelyyn. Taidan olla myös melkoinen vaara liikenteelle.

Yleensä saan pidäteltyä itkua lauseeseen "äiti älä pelkää kyllä pidän itsestä huolen". Sitten itsehillintä pettää täysin.



Menomatkalla kuului Haloo Helsinki!, paluumatkalla Sara. Tällä kertaa sanat "yhtenä iltana unohtaa pelkonsa vois / yhtenä iltana kuoleman pyörteestä pois" aiheuttivat hillittömän märinäkohtauksen.

Heikki Harmaa en ole tainnut livenä nähdä, mutta kun seuraavalla kerralla näen Joa Korhosen Vaasan Royalissa, käyn läppäämässä häntä poskelle. Lujaa. Jos Hectorin tapaisin, ottaisin varmaan nimikirjoituksen äitiä varten. Ja itkisin.



Siedätyshoidosta huolimatta molemmat kappaleet iskevät ilmat palleasta radiosta kuuluessaan. Sillä pahemmalla tavalla. Voisin kuvitella, että katu-uskottavammat kappaleet aiheuttaisivat itkua, mutta tämä on jotenkin noloa.

Äiti, minulla on ikävä.

Äidin kirjahyllyllä

Kuume jatkuu. Istuskelin pitkästä aikaa kiireettömänä olohuoneessa, ja katseeni osui yhteen meidän kirjahyllyistämme. Tavailin nimiä hetken aikaa. Kappas: silmäni osui moneen luettavien listastani tuttuun nimekkeeseen.

o

Mary Higgins Clark on vanha tuttu jännäristi, jonka kirjat eivät ole mitään korkeakirjallisuutta. Mukavaa iltalukemista, sillä lukeminen ei ole niin jännittävää, ettei kirjaa välillä malttaisi heittää sivuun. Murha Sydämellä on julkaistu 2010.

Ensimmäinen virke: "Natalien pakotti pakenemaan Cape Codista pikemminkin itsepintainen uhkaavan vaaran tunne kuin vimmainen koillinen."

o

Jörn Donneria arvostan kyllä, mutta usein provosoidun hänen tavastaan esittää asioita. Kyllä: kansa on typerä, mutta kannattaako sitä nyt sille itselleen sanoa. Julkisuudessa hän antaa kuvan siitä, miten hän pitää itseään ja edustamiaan asioita selvästi parempana ja ainoana vaihtoehtona toimia.
Vuonna 1995 ilmestynyt kirja Terveenä laitoksessa oli ajankohtainen etenkin keväällä, kun Donner asettui ehdolle eduskuntavaaleissa. Kirjan takakannessa hän väittää kirjan paljastavan, miksi hän lähti eduskunnasta vapaaehtoisesti pois.

Ensimmäinen virke: "Se, mitä ei muista, ei ole muistamisen arvoista." (Oho, onpas hieno!)

o

Minulle oli yllätys, että äitini kirjahyllyssä oli teos Provence nyt ja aina. En ollut tätä Peter Maylen teosta aikaisemmin huomannut. Matkakirjoja listatessani olin ottanut luetteloon mukaan kirjan A Year in Provence. Sekin kirja on näemmä suomennettu loogisesti nimellä Vuosi Provencessa!

Ensimmäinen virke: "Olin käynyt hakemassa Aptin apteekista hammastahnaa ja aurinkoöljyä, kahta aivan viatonta ja täysin terveellistä tuotetta."

o

David Gutersonin Lumi peittää setripuut on kiehtonut minua nimensä perusteella jo vaikka kuinka pitkään, mutta taisin ottaa sen käteeni vasta nyt ensimmäistä kertaa. Vuonna 1996 suomennetulle kirjalle en löytänyt syvällisempiä sähköisiä arvosteluja, mutta paljon siitä on kyllä pidetty.

Ensimmäinen virke: "Syytetty, Kabuo Miyamoto, istui jäyhän arvokkaana, selkä ylpeästi ojennuksessa, kämmenet kevyesti vastaajan pöytää vasten ja näytti mielehtä, joka on etääntynyt omasta oikeudenkäynnistään niin kauas kuin suinkin mahdollista."

o

Säädyllinen murhenäytelmä on Helvi Hämäläisen tunnetuin teos. Se löytyy myös muutamalta nämä pitää lukea -listalta. Teos joutui sensuurin alle poliittisista syistä, ja ensimmäinen painos jopa tuhottiin. Tämä nide on ensimmäinen painos, josta löytyy kustantajan 40-luvun alun kappaleesta poistama luku.

Ensimmäinen virke: "Elisabetin tukka oli vaalea ja karkea; nyt hän oli mennyt ja ottanut siihen permanentin ja se oli muuttunut omituisen keltaiseksi, takkuisen ja kuivan näköiseksi."

o

Äitini oli varsinainen himolukija. Hän ronttasi kirjastosta kasoittain teoksia ja luki parhaimmillaan yhden yössä. Kirjakauppaan häntä ei auttanut päästää: siellä hän ei osannut estellä itseään.

Minussa on sama piirre, mutta olen kirjakauppoihin yleensä liian kitsas. Viihdyn paremmin kirpputoreilla, antikvariaateissa ja etenkin kierrätyskeskuksissa. En uskalla arvella, montako lukemista odottavaa kirjaa minulla on. Ja sittenkin raahaan kirjastosta lisää! Hamsteriushan on yksi autismin piirteistä...

o

Viimeisimmistä lainauksista kahden viikon takaa olen lukenut vain neljä: Sylvia Plathin Lasikellon alla, Rajaa Alsanean Riadin tytöt, Alexandra Fullerin Ei hunningolle tänään ja Chimamanda Ngozi Adichien Huominen on liian kaukana. Kaikki olivat omissa sarjoissaan loistavia!

Uskon, että eniten mieltäni jää vaivaamaan Fullerin Ei hunningolle tänään - afrikkalainen lapsuuteni. Sirpa Kähkösen upea suomennos korosti epätavallista lapsuutta keskisessä Afrikassa: entisessä Rhodesiassa eli Zimbabwessa ja Malawissa.

Siteeraan kommenttiani kaimani lukupäiväkirjassa: "Fuller lähestyy kovin monia asioita aivan erilaisesta näkökulmasta kuin minä olen tottunut niitä ajattelemaan. Minusta on uskomatonta, miten ymmärtäen hän suhtautuu menneisyyteensä. Kuinkahan monta kallonkutistajakäyntiä tällaiseen ymmärtämykseen on tarvittu? Rujot ja kamalat aiheet hän asettaa lempeään ja ymmärtävään kontekstiin. Vaikuttaa siltä kantilta vähän Kähkösen hengenheimolaiselta."

Äidin matkassa

"Ei matkustelusta ole lapselle koskaan mitään hyötyä", väitti ala-asteen opettaja äidilleni, kun olimme lähdössä taas yhdelle reissulle etelään.

Ala-asteella kukaan ei ymmärtänyt poissaolojani. Äidilleni saarnattiin aiheesta useampaan otteeseen, mutta hän piti päänsä ja vei minua ulkomaille. Olen hänelle ikuisesti kiitollinen. Hyvässä ja pahassa koen tulleeni tällaiseksi ihmiseksi pitkälti juuri reissujemme ja ulkomaankontaktieni ansiosta. Isäni kanssa kiertelimme ympäri Suomea, äidin kanssa pääsin ulkomaille.

Äidillä oli jatkuva matkakuume. Kun yhdeltä reissulta päästiin, hän suunnitteli jo seuraavaa. Sillä, minne lähdettiin, ei ollut niin väliä. Perillä oli aina jotain uutta ja ihmeellistä, oli kohde sitten Kanariansaaret tai Örnsöldsvik. Äiti oli mestari löytämään kiinnostavia paikkoja. Kyllä meillä kartta oli mukana, mutta harvemmin siihen kajottiin. Usein vasta silloin, kun oli aika lähteä nukkumaan.

Kyproksen lomahelvetti oli ainoa, johon äiti tympääntyi: sieltä lähdimme spontaanisti parin päivän risteilylle Egyptiin. Kairoon äiti rakastui vietettyään siellä vähän pidemmän ajan vuotta ennen syntymääni. Minusta on upeaa, että pääsin käymään siellä äidin kanssa. Välillä minusta tuntuu siltä, että olen jo parikymppisenä paljon tylsempi ja sovinnaisempi kuin äiti viisi-, kuusikymppisenä.

Lentokoneessa olin ensimmäistä kertaa parin kuukauden vanhana. Äiti ei arastellut, vaikka oli lapsen kanssa liikkeellä. Niinpä minäkään en oppinut arastelemaan mitään. Pietarissa kaadoin kolikkopussini sisällön miehelle, jonka ainoa raaja oli hänen vasen kätensä, opettelin syömään puikoilla seitsemänvuotiaana, ja liikuin kahdeksanvuotiaana roomalaisessa metrossa aivan suvereenisti.

Hän tuskin jätti tekemättä mitään sen takia, että minä olin hänen mukanaan, ei hän ainakaan semmoista myöntänyt. Hotelleja ei koskaan valittu "lapsiystävällisyyden" perusteella, emmekä koskaan menneet ravintoloihin nakkikorien takia. En minä sellaista koskaan osannut kaivatakaan. Vuosien ajan luettelin lempiruokiini kuuluvaksi kalmarin, tsatsikin ja muurahaiset kiipeävät puuhun. Leikkipaikkojen ja jäätelökioskien kautta me toki kiersimme, ja erilaisia merieläinpuistoja ja papukaijaparkkeja kiersimme urakalla. Museoita opin rakastamaan vähintään yhtä lujaa kuin äitini.



Kun ajattelen unohtumattomimpia lapsuudenkokemuksia, suurin osa niistä on koettu ulkomailla. Roomasta tulee mieleen Sikstiiniläiskappeli, jossa makasin selälläni ja tuijotin kattomaalauksia. Jo mainittu Peking oli pienelle tytölle kaikinpuolin uskomaton kokemus - Taivaallisen rauhan aukio, Beihai-puisto, Kiinan-muuri. Portugalista painui syvälle sisimpääni upeat Cabo de Saô Vicente ja Cabo de Roca.

Nimenomaan Portugali oli alkuperäinen syy tälle kirjoitukselle. Syystä tai toisesta olen aivan vakuuttunut siitä, että tuleva syksy olisi juuri oikea aika uudelle Portugalin-visiitille. Minua pelottaa vähän, saanko tehtyä lomasta niin upeaa, kuin äidin kanssa aina. Hänen kanssaan ei koskaan ollut kiire mihinkään.

Jos väsytti, päiväohjelmaan saattoi kuulua vain uiminen, simpukankuorien keräily ja Pessin ja Illusian lukeminen. Yleensä me söimme kivoissa pienissä ravintoloissa, mutta jos liikaa väsytti, kävimme ostamassa lounaaksi patonkia, vuoristokinkkua ja jogurttia.


Ihmeellistä on se, miten monesta paikasta minulla on Portugalinkin-matkalta muistoja. Lekottelun, upeiden rantakallioiden, Lissabonin ratikoiden, merenkulkumuseon, viinikorkkitarhojen ja ratsastusvaelluksen lisäksi minulla on muistoja niin monesta paikasta Portugalissa, että oikeasti ihmetyttää, kuinka me kahdessa viikossa ehdimmekään.

Voi äiti. Jos yhtä voisin vielä pyytää: kunpa olisit kirjoittanut minulle ohjeistuksen siitä, miten tehdään onnistunut matka. Tähän mennessä en ole opusta vanhan tietokoneesi tiedostoista ole löytänyt. Kaikki matkat sinun kanssasi olivat upeita.



Ylimmän kuvan on ottanut isäni Esko Salminen vuonna 1977 lähellä Leningradia: siinä ovat äitini ja hänen äitinsä. Alemmissa kuvissa olen minä Espanjassa syksyllä 1999 äitini Marja Liisa Salmisen kuvaamana, vietimme kuukauden Costa del Solilla.

Hei hei, äiti

Juhannusviikonlopun kuvasaldoa.








Radiossa soi "äiti älä pelkää, kyllä pidän itsestä huolen", eikä minua laulata yhtään.