Mustista kynnyksistä

Tiiantain Tiia päivitti kirjoittamisesta asioita, joita minäkin olen miettinyt. Erityisesti kohta nuoremman minän tekstien lukemisesta pohditutti; "Ajatus niissä tuntuu kuitenkin kulkevan huomattavasti nykyistä kirkkaammin, vaikken muistaakseni vielä tuolloin käyttänyt tuntikausia sen miettimiseen, onko teksti vain omassa päässäni koherentti kokonaisuus vai avautuisiko se ehkä jollekulle muullekin."

Minulla on blogin luonnoksissa viimeiseltä puolelta vuodelta 30 luonnosta eikä yhtään julkaisua. Se johtuu paljolti siitä, että eksyin taas viime vuonna vääränlaiseen seuraan. En enää uskonut tuntevani itseäni. Epäilin tapahtuneiden takia itsetuntoani varsinkin muutaman raskaan kuukauden ajan.

Sitten tapahtui asioita, joiden ansiosta sain otettua vähän lunkimmin. Kuitenkin taustalla on yhä koko ajan epäilys - mitä minusta on tullut? Pitääkö mikään minussa enää paikkaansa? En meinaa enää pysyä itseni perässä. Muutun niin nopeasti, jo kuluneen vuoden aikana erotuttavasti. Aikaisemmasta viisastuneena en uskalla sanoa, ovatko muutokset olleet positiivisia tai negatiivisia. Aika sen kertoo, sanoo Salla niin syvällä rintaäänellä kuin 25-vuotias punapää vaan saa aikaiseksi.

Syntymäpäivälahjaan asentamani Instagramin myötä olen alentanut edes kuvien julkaisukynnystä roimasti. Olen joutunut ottamaan valokuviin aivan uudenlaisen asenteen. Samsungin kamera ei loista kuvanlaadullaan ja filttereillä loppukin ajatus hyvistä valokuvista kaikkoaa. Kovin vapauttavaa. Tervetuloa seuraamaan, olen @taiottu.

Tehtävänä talvi

Talvi ei ole lapsuuden jälkeen ollut lempivuodenaikani, mutta tunnustan kyllä, että monet siihen liittyvät asiat ovat lempiasioitani. Esimerkiksi joulu - tänäkin vuonna se oli todella vaikea, mutta ainakaan kukaan ei kuollut.

Vaikka muuta olen joskus väittänyt, rakastan joulukoristeita: punaista, vihreää ja kaikkea oljesta valmistettua. Olen oppinut sietämään useimpia jouluruokia. Anopin rosollia santsasin kahdesti. (Vaaleanpunainen mönjä on edelleen myrkkyä.)

Syys-lokakuussa tein listan asioista, joista talvella olen erityisesti pitänyt. Nyt, kun talvi alkaa olla ohi, täytyy tuumata, mitä lopulta sain aikaiseksi.

Talvella...

1. kävin luistelemassa (kahdesti.)
2. kävin hiihtämässä (kahdesti.)
3. keitin linssikeittoa (muutamankin kerran).
4. söin joulusuklaata.
5. leivoin pipareita (ja söin överipaljon taikinaa mm. iltapalaksi jogurtin seassa).

 

Mutta sen sijaan talvella en...

6. käynyt pulkkailemassa.
7. tehnyt blinejä (tosin söin niitä Fondiksessa).
8. tehnyt lumilyhtyä.
9. syönyt älyttömästi joulutorttuja (sillä sairastuin vatsaflunssaan syötyäni yhden marraskuussa, enkä vieläkään pysty ajattelemaan niitä ilman kuvotusta).
10. leiponut laskiaispullia (olen säästellyt vehnästä ärtyvää vatsaani).
11. juonut minttukaakaota (mutta muuta kaakaota kyllä).
12. paistanut joulukinkkua (tuoksu olisi ollut ihana, mutta syöjiä ei riittävästi).
13. tehnyt lumienkeliä.
14. leiponut runebergintorttuja.
15. tehnyt lumiukkoa.
16. aina pukeutunut niin lämpimästi, ettei tullut kylmä (mutta ainakin minulla oli superlämmin takki ja superlämpimät kengät!).
17. ottanut kuvaa huurtuneista silmäripsistä.
18. käynyt kävelemässä jäällä maaliskuun auringossa (en ollut koskaan liikkeellä hankiaisten aikaan).

Väittäisin pettymykseksi. Positiivista on se, että seuraavana talvena petrattavaa on peräti 13 kohdan verran. Seuraavana talvena voisin myös hiihtää enemmän kuin kolme kilometriä. Ja pelata jääkiekkoa.

Ehkä hyvän talven sijaan tärkeintä on se, että se on ohi.

Sanotte te mitä tahansa, minä vieritän osan epäonnistumisesta hiljaiselosta Pohjanmaan syyksi (syytän siitä nykyään kaikkea). Toisin kuin muissa asumissani kaupungeissa, vuosien jälkeenkään minulle ei ole muotoutunut tänne omia reittejä. Täällä ei ole omaa tilaa, joka käskisi liikkeelle.

En osaa kävellä täällä samalla tavalla kuin kävelen muualla, hitaasti ja ihmetellen. Yksi syy on ytimiin asti viheltävä tuuli, toinen ympärillä urheilevat kanssaihmiset. Kun kerran uskaltaudun reitille, päädyn harppomaan muiden lailla eteenpäin. Se lietsoo niveltulehdusta ja saa minut tuleviksi viikoiksi sisälle värjöttelemään jalkakipuineni.

Ehkä se on myös se, ettei ole mäkiä ja metsiä, joiden taakse piiloutua.

Se, että heti kaupungin ulkopuolella näyttää maailmanlopulta.

Kapeilla hartioillani

Yksi kerrallaan minulle tapahtuu asioita, joita pelkään kaikkein eniten. Ympärilläni on surua, tuskaa ja kuolemaa enemmän kuin nämä hartiat jaksavat kantaa. Ryhtini painuu kasaan. Muiden huolia en halua vähätellä, mutta tämä on minulle jo tarpeeksi.

Keskiviikkona pidettäviin hautajaisiin en pääse. En uskalla matkustaa yksin sellaisessa hajanaisessa mielentilassa, jonka kaikki surevat läheiset ja kaukaiset tekisivät. Sen sijaan perjantaina annoin suukon jo kylmenneen ja jäykistyneen Pörrin korvan taakse.

Olen täynnä kipua, eikö tämä voisi helpottua jo?

Mokomat lempiasiat

Haluan osallistua Mokon maailman haasteeseen, mutten haasta itse ketään. Syyn siihen kerroin jo aiemmin. Kymmenen lempiasiaa keräsin oikeastaan jo viime viikolla, mutta silloin en jaksanut miettiä kuvitusta.

1. Nordqvistin Kiraffi-tee erityisen pitkään hauduteltuna. (Sisältää rooibosta, karamellin palasia, karamellin, kerman ja vaniljan aromeja.)
2. Isän kissat, muutkin kuin tervehtyvä Albert. Etenkin kissojen kanssa nukkuminen.
3. Raikas ja hedelmäinen, eteläafrikkalainen KWV African Passion Chenin Blanc nautittuna hyvässä seurassa Ravintola & Baari Vintissä. Alkosta sitä kai saa kolmen litran kanistereissa!
4. New Girl -sarjan toinen tuotantokausi. Ihana Jess, ihana Nick.
5. Punaiset hiukseni, jotka ovat jo muuttuneet oranssihtaviksi. Ihan minua. Peiliin katsominen hymyilyttää. Odottamassa on kirkkaammanpunainen hiusväri, mutta oikeastaan tykkään tästä haalistuneesta kuparistakin.
6. Entinen inhokkini, bussissa istuminen: en ole pitkään aikaan voinut ajatella omia asioita niin kuin tein tiistaisella matkallani halki Suomen. En malttanut edes lukea kirjaa.
7. Kuopio kaikessa savolaisuudessaan. Vastoin kaikkia odotuksiani minusta on tullut myös varsinainen savofiili. Kuvat ovat ainoat lauantailta: Kuopio oli niin kovin kaunis ja tuttavallinen.
8. Kaneli ja kardemumma. Syksyn ensimmäinen kanelipurkillinen loppui jo.
9. Äidiltä perimäni musta ja muodoton takki. Se on käytännössä laatikko, jossa on hihat! ...Tosin jätin sen vahingossa isän luokse 400 kilometrin päähän. Syystakille kyllä olisi tarvetta, sillä armeijanvihreä parkatakkini on haalistunut lähes beigeksi ja sen hihat hyvin hiutuneet.
10. Your face is scarred with age, you're 23, but how can that be? Stars-yhtyeen Going Going Gone erityisesti linkittämäni liveversiona. Emily Haines on yksi lempiasioistani ikinä.


Tässä Mokon alkuperäinen haaste:

1. Listaa tämän hetken kymmenen (10) lempiasiaasi (voit halutessasi kopioida haastepostaukseen blogihaastekuvan ja/tai käyttää omia kuviasi).
2. Jaa haaste vähintään viidelle (5) tykkäämällesi blogille ja ilmoita siitä heille.
3. Voit halutessasi myös osallistua Mokon myymäläinstallaatioprojektiin sekä Mokon lahjakortin arvontaan lähettämällä oman lempiasiat-listasi osoitteeseen mokomarket@moko.fi otsikolla: Minun lempiasiani. Ilmoitathan meilissä yhteystietosi. Kaikista lähetetyistä lempiasioista valitaan osa ja nämä valitut aiheet tulevat olemaan osa Moko Marketissa järjestettyä esillepanoinstallaatiota, jota päivitetään viikottain teidän lähettämillä lempiasioilla. Jokaisen esiteltävän lempiasian yhteydessä mainitaan lempiasian kertojan nimi ja paikkakunta. Voit seurata myymälän installaatioita Facebook-sivuilta. Kaikkien osallistujien kesken arvotaan 3 kpl 50€ lahjakortteja Moko Markettiin (arvo yht. 150€). Teidän lempiasioiden mukaan elävä Lempiasioita-näyttely rakennetaan viikolla 41 ja arvontaan voi osallistua 3.10. – 2.11.2012. Moko Oy pidättää oikeuden muutoksiin.
4. Muista nauttia listaamistasi lempiasioista mahdollisimman usein!

Kolmatta yhdeksästä elämästä

Maanantaiaamuna heräsin pahimpaan painajaiseeni. Isä soitti kertoakseen, että Albert-kissa on jäänyt auton alle. Onneksi isä oli jo tuolloin palaamassa katin kanssa eläinlääkärireissulta, Aape-ressu vielä nukutusaineissa kokoonkursimisen jälkeen. Olisin lähtenyt bussilla itää kohti välittömästi, mutta koska tällä leveyspiirillä kulkee yksi ainoa bussivuoro, pääsin matkaan vasta seuraavana päivänä.

Kissapoika säikäytti perheeni pahoin jo jokunen vuosi taaksepäin, kun myrkky vei kissan yhdestä naapurista ja melkein toisestakin. Albert vietti myrkytysyrityksen jälkeen muutaman päivän eläinlääkäriasemalla tiputuksessa. Kiitos suuren koonsa se selvisi hengissä, tosin näkökykynsä melkein menettäneenä.

Auto-onnettomuudesta kissa selvisi kankussaan olevalla syvällä haavalla, jonka eläinlääkäri tikkasi umpeen. Luut tai sisäelimet eivät olleet kärsineet rytäkässä kuin ihmeen kaupalla.

En ollut nähnyt Albertia sitten helmikuun. Kävin kyllä isäni luona kesäkuussa, mutta tuolloin valkea kuranruskea yli-innokas terrieri karkotti paria uskaliasta lukuunottamatta koko kissalauman. Minun päästyäni sairastupana toimivaan kylpyhuoneeseen kolli päästi hirmuisen volisevan moukumetakan.

Ensin uskoin, että ääntely johtui kivuista ja pelästyin kamalasti. Ilmeisesti kyse oli vain siitä, että se halusi kertoa minulle ensin karmivat uutiset - Jussin mukaan se kenties rehvasteli ajaneensa peltipedon pois! Rapsutuksen myötä nauku vaihtui samantien kehräykseksi. Pian Albert suostui maistamaan jauhelihaa ja suostuin uskomaan, että karvakasa jää elon puolelle. Muutaman tunnin päästä se ahmia rusautteli muikun ja nuoli sormeni kiitokseksi.

(Hieman ironisesti) olen todella kiitollinen auton kuljettajalle. Hän alkoi heti onnettomuuden jälkeen etsimään kissalle omistajaa. Loukkaantunut Albert oli visusti piiloutunut, ja naapurit löysivät sen vain koiransa avulla. Voi, miten kiitollinen olenkaan siitä, että Aape sai apua niin nopeasti!

Minä taidan nukkua tämän yön hätäpissaisella saunan lattialla, en meinaa uskaltaa päästää Albertia silmistäni. Toivottavasti se pitää lopuista seitsemästä elämästään hyvän huolen.

Tinttejä putkessa

Olen ehtinyt ottaa uuden objektiivin kanssa vasta muutaman kuvan työkiireiden takia. Tänään istuuduin kameran kanssa olohuoneen nojatuoliin viideksi minuutiksi ja tallensin pari ruutua lintulaudasta. Kuvaa ei ole rajattu jälkikäteen, sävyjä korjailin vähän.

Tuo oli oikeastaan ainoa kuva, johon linnun sain, sillä seuraavaksi paikalle iskeytyi hännäkkäämpi herrasväki.

Maanantain ja perjantain välillä reissaan julkisilla noin 1200 km. Huomenna suuntaan junalla Helsinkiin, tiistaina Vaasaan ja perjantaina linja-autolla takaisin Savoon.

Kaikkea sitä Ultra Bran ja kolmen kainaloyön takia ihminen tekee.

Animoitu tonttukateus

Jussi syö gourmet'a ja leikkii tonttua ilmaisen viinan bileissä (lue: firman pikkujoulut, drinkkilippuja rajoitettu määrä). Tai no, nyt hän lienee jo mennyt baariin fiinisti puku päällä.

Itse olen tietokoneella peittoon kääriytyneenä, juon Pepsi Maxia, syön mansikkajäätelöä, katselen Täydellisiä Naisia ja mietin, että pienen koiran olisi jo pitänyt saada ruokaa. En millään viitsisi herättää sitä. Pieni koira nukkuu soffalla sikeää pienen koiran unta.

Eilen latasin vihdoin koneelle Photoscapen pitkästä aikaa. Meinasin jättää iltateen väliin innostuksissani. Mutta annettakoon minulle anteeksi gif-tulva, vaikka sen teinkin muokkaamattomista ja pääosin vanhalla pokkarilla otetuista kuvista. En ihmettelisi, vaikka tunnontuskissani joskus muokkaisin näistä parempia.
















Aika monessa kuvassa näkyy se, miten meillä koira saa olla koira. Toisin sanoen olemme höveleitä kasvattajia, joiden pitäisi malttaa kieltää hauvan rymyäminen kaikkein likaisimmissa kohdissa. Lisäksi note to myself: olemme höveleitä kasvattajia, joiden ehdottomasti pitäisi huolehtia trimmauksista paremmin.

Tässä vielä kissa teille, jotka eivät pidä koirista (Lotasta tosin ei voi olla pitämättä, siitä pitävät jopa ihmiset, jotka pelkäävät muita koiria). Haamu kuittaa.

Pelastaja ja jenkkineito

Ujopiimä pikkukoira on saanut hellittelyjä osakseen taukoamatta: väsymättömiä rapsuttajia on ollut isänpäiväviikonloppuna enemmän kuin Lotan elämässä koskaan. Oikein hyväilynkipeänä se painaa korvansa taaksepäin aerodynaamisesti (kiitos adverbistä Mikolle), nousee seisomaan kahdelle jalalle, mässyttää huuliaan ja vipsuttaa häntäänsä maanisesti takakinttujen välissä.

Ainakin kymmenen kertaa päivässä joku muistaa mainita, miten ihana, upea, valloittava, mahtava, kiltti ja rakastettava koira se onkaan. Kerrassaan uskomaton tapaus, todentotta.

Minun elämässäni supereläimiä on riittänyt. Kaikki alkoi Salvador Isabelino del Sagrado Corazón de Jesús Allende Gossensista - tai hänen mukaansa nimetystä mustavalkoisesta katinroikaleesta, Salvador Allendesta. Tuo elämäänähnyt kolli päätti muuttaa meille, vaikka Etelä-Suomesta muuttaessamme vanhempani päättivät, ettei meille lemmikkejä tule.

Napakassa pakkasessa iltakymmenen uutisten aikoihin kolli juurrutti karvaisen ahterinsa olohuoneemme ikkunalaudalle ja koputti töppösellään ikkunaan niin kauan, että se oli pakko päästää sisälle. Meidän kissammehan Salviksesta tuli. Tai meistä tuli Salvadorin perhe. Kun isä näki naapurintätiä kaupassa ja kertoi hälle Salvadorin muutosta, täti vinkkasi, että koirakin olisi.

Koiraahan minä rupesinkin haluamaan. Sen jälkeen, kun täytin kaksi, en muusta puhunutkaan. Kun jouluna sain lahjaksi lelukoiran, purin joulupukkia. Kesällä meille muutti yli tuhannen kilometrin päästä Ella, mutta se onkin jo toinen tarina. Lähes heti Ella-koiran kotiuduttua minä nimittäin rupesin säästämään rahaa omaan hevoseen.

Rahani riittivät kuvan lv-tamma Imperial Maidiin eli Emmaan alkukesästä 1999. Merkittävä osuus rahoituksesta tuli tienvarsilta kerätyistä pulloista. Isä lupasi hevosen, jos saisin jostain kohtuuhintaisen tallipaikan. Naapurinsedältä kysyin tallipaikkaa, jos saisin jostain ostettua hevosen. Sain heidät lupaamaan ristiin.
Myöhemmin ehdoiksi langetettiin myös mm. pitkän saksan lukeminen ja venäjän opiskelu. Se ei haitannut: minulla oli hevonen.

Ratsastuksen aloitin Vantaan Hakunilan Poni-Haassa vuonna 1995. Vielä tuolloin yksityistunnitkin maksoivat muutaman kymmenen markkaa. Ensimmäisellä ratsastustunnillani ratsastin nf-ruuna Denorilla, jota tuolloin vielä Tenuksi kutsuttiin. Sittemmin lempinimi siistiytyi Denaksi. Elämäni ensimmäinen suuri hevosrakkaus oli kuitenkin sh-ruuna Lento-Valuri eli Viljo.
Elämäni suurin hevosrakkaus on tottakai oma hevoseni Emma.

Kuvassa olemme vuonna 1999, olisiko pari viikkoa sen jälkeen, kun Emma meille tuli. Polskuttelemme omassa rannassa. Satulahuovattomuudelle en osaa kertoa syytä. Nyt 12 vuotta myöhemmin osaisin sanoa, että satulahuopa on ehdoton juttu, tutit olivat aivan turha hössötys, kärpäshapsut olivat oikein hyvä homma ja tuossa vaiheessa turpahihnan olisi (vielä) kannattanut olla suitsissa mukana.

Vajaan viiden vuoden ajan Emma oli minun omani. Sinä aikana se opetti minulle enemmän kuin kukaan yksittäinen olento ikinä. Arvostetun naapuriratsastuskoulun pitäjä ohjeisti tekemään moisesta kiukkupussista makkaraa. Hurjaahan se kymmenvuotiaan likan hevosenomistus oli, vaarallistakin välillä, mutta kasvattavaa.

Nöyryys, kunnioitus ja vastuuntunto, mitä vanha ja viisas koni minulle opetti, oli kullanarvoista. Sitä sisua ja sisuuntumista ei ole muissa kuin pikkuisissa hevostytöissä, joilla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin purra hammasta ja istua selässä. Ja ruhjeiden ja mustelmienkin jälkeen luoda kahdesta karsinasta lannat sekä kantaa vedet kahdelle hevoselle.

Tässä kuvassa olemme vuonna 2003: syksyllä juuri ennen kohtalokkaan kaviokuumeilun alkamista. Kyseisen vuoden kesällä ja syksyllä viiletimme pitkin poikin ilman satulaa ja suitsia. Niitä ei enää tarvinnut.

Hyvä ratsastaja en koskaan ollut, mutta Emman kanssa meistä tuli kavereita. Vuosien saatossa se opetti ymmärtämään itseään, se totteli mielellään, kun sitä osasi pyytää oikein. Emma on varmasti suurin syy sille, että joissain asioissa en osaa antaa periksi. Ymmärryksessä kun usein oli oikosulkuja.

Tiedän Emman takia, että jotkin asiat onnistuvat vain sen jälkeen, kun päätään on hakannut seinään riittävän monta kertaa. Toisaalta Emma opetti myös sen, että aika harva asia oikeasti merkitsee niin paljon, että itseään kannattaa kiusata.
Ja mikään yhteenotto ei ollut sen arvoinen, etteikö sen jälkeen olisi voinut kuitenkin kihnuttaa kutiavaa otsaa käsivarteen.

Emma lopetettiin helmikuussa 2004. Ratsastin tunneilla pari kertaa viikossa kesään 2005 asti ja lopetin, kun muutin ulkomaille. Olen viimeksi ratsastanut kunnolla yli kuusi vuotta sitten, jos ei oteta lukuun satunnaisia maastolompsutteluja ja issikkavaelluksia. Silti näen Emmasta ja ainakin ratsastamisesta unta vähintään joka toinen viikko.

Hankalalta tuntuu ajatus siitä, että ratsastus olisi pelkästään istumista selässä 45 minuuttia viikossa - ja loppurapsutukset päälle.

kuvat: AG, Esko Salminen, Salla Salminen

Autollisuus ja tikku-ukot

Asioita tänään:

- Autoton päivä. Ajoin työmatkoja yli 60 km. Äsken tutkin Matkahuollon sivuja, sillä muistin liikkuvan viikon ja autottoman päivän vasta kuullessani siitä radiosta. Yhä useammat linja-autot näyttävät pysähtyvän lähimmällä bussipysäkillämme, ja aikataulut arkipäivisin normaaleihin työaikoihin vaikuttavat inhimillisiltä. Matka-aika on maksimissaan vain vartin pidempi kuin omalla autolla.
Muttana on se, että matkalipun meno-paluu sopivalla vuorolla olisi KAKSIKYMMENTÄ EUROA, halvimmillaan 13,8 €. Seutulippua en saa, sillä olen toisen kunnan jäsen.
Autottomat maailmanpelastuspäivät eivät budjetillani tule kysymykseenkään.
Anteeksi.

- Sosiaalinen ääliöys. Olen social disaster. Itseänikin nolottaa istua samassa pöydässä kanssani. Välillä, aika usein, tekisi mieli pyytää ihmisiltä anteeksi ja valitella sitä, etteivät he tunteneet minua joskus aikaisemmin. Sanoa, että hei, minäkin olin hauska.

- Elokuvat. Vilimit taitaa jäädä minulta väliin, vaikka kaupungissa olenkin. No kun en uskalla pyytää ketään leffaan. Yllämainitusta syystä.

- Miehet. Aamulla heräsin kolmen karvaisen kollin alta. Karri on kuuma, kuten kuvasta näkyy.

- Elävä musiikki. Kiitos lounaalla käydyn keskustelun mietin suhdettani live-musiikkiin. Kun aikaisemmin kävin katsomassa kaikki mahdolliset keikat, nyt jään mieluummin kirjan kanssa sohvalle.
Aikaisemmin hypin eturivissä ja taputin mukana. Viimeisimmillä keikoilla olen mielelläni tarkkaillut tilannetta istualtani. Osittain siihen on toki syynä kipeä jalkani, mutta en enää pitkiin aikoihin ole päässyt kunnolla mukaan Hyvän Keikan fiilikseen ja suoranaiseen euforiaan.

- Nostalgiamusiikki. Kuitenkin pitkästä aikaa musiikki oikeasti vaikutti. YleX:n kuuntelijoiden omatekemät listat yllättävät välillä. Karjuin autossa häpeilemättömän täysiä teiniajan lempiveisuni, Apulannan Reunallat-kappaleen, mukana. Nolotti ja hymyilytti samanaikaisesti: mistä ne kylmät väreet tulivat?

- Onnellisuus. Haastattelu Ruut Veenhovenin kanssa, etenkin siitä lehdessä oleva versio, mietityttää minua yhä. Tällä kertaa hyvällä tavalla. Veenhoven on yksi kaikkein mielenkiintoisimmista henkilöistä, joiden kanssa koskaan olen keskustellut.
Paljon olen miettinyt myös Marita Tiihosen kirjoitusta kehitysvammaisuudesta. Teksti menee aihettaan syvemmälle, suosittelen lukemaan.

- Typerä nostalgia. Minulle tuli ikävä vanhaa Facebookia Samuel W. Lessinin blogitekstin takia. Oi, kun profiili olisi edelleenkin noin simppeli!

- Ylirasitus. Aivoni käyvät aivan ylikierroksilla. Ajattelen liikaa, en saa nukuttua ajatuksiltani, en saa keskityttyä mihinkään kunnolla. Kuusi työpäivää, ja yritän saada aivoni ainakin hetkeksi aivan nollatilaan.

- Yllätys. Illan ihanuus: Draw a stick man.

the Daily Outfit

On this day in 2009: Salla totesi, että elämän hyvä työ on tehty: päätoimittaja tykkää Porcupine Treesta.

On this day in 2010: Salla sai jäädä sänkyyn, kun Jussi lähti töihin. Loma!

On this day in 2011: Salla katsoi taittopäivän jälkeen viimeisen jakson Täydellisten Naisten ykköskautta.

Ja hämmästyneenä totesi, että piti siitä. The Desperate Housewives on vääntänyt aivoni nollalle normaalista työrutiinista, raskaiden taittopäivien jälkeen. Etenkin hömppäsarja tuli tarpeeseen viimeperjantaisen 16-tuntisen taittopäivä+iltatapahtuma -rundin jälkeen. Lauantaina. Perjantaiyönä olin väsyneenä valmis enää itkupotkukiukkuraivareihin.

Niin, vielä Täydellisistä Naisista. En koskaan olisi uskonut pitäväni siitä. Sarjasta pitää niin paljon henkilöitä, joista minä en pidä, etten uskonut siitä kykeneväni pitämään. Sillä minähän en pidä mistään, mistä henkilöt, joista en pidä, pitävät. Vaikea elämä. Ja vaikea sarkasmi.

Naisellisuuksista sikseen. Minulle väitettiin, että nykyblogistaniassa ajankohtaisista kivoista asioista kannattaa kertoa vain, jos näyttää välillä päivän asunsa. Tämä joku ei vaan hiffannut sitä tosiasiaa, että lihoin muutamassa kuukaudessa 30 kiloa mm. surun ja liikuntakiellon takia. (Nykytilanteesta en tiedä, sillä 30 kg:n kohdalla lakkasin käymästä vaa'alla.) Kompleksit ja asujen mitäänsanomattomuus yhdessä tarkoittavat sitä, että ehkä joskus vuoden päästä. Tai kahden.

Siispä saatte kuvan jostain ihan muusta:

Karri-kisu ja converset, olkaa hyvät. Kuvalla on kaksi pointtia:

1. Kissan hämääminen pyörittämällä kameraa sen pään yläpuolella on kivaa.
2. Tuota pätevämpään asukuvaan blogini ei ole valmis. Teistä puhumattakaan.

Mutta vielä palatakseni noihin edesmenneisiin ja yhteen kuviteltuun facebook-statukseen: eikö minulla todellakaan ole alkusyksystä mitään muuta ajateltavaa kuin työ? Ei?

Kirsikkakisut