Kun valokuvaus kadotti toisen suuntansa

Valokuvaajana suurin ilmeinen puutteeni on se, että hahmotan maailman vaakasuorana. Uskon, että syynä on liiallinen istuminen kuvaruudun edessä. Muutamaan kuukauteen en ole miettinyt valokuvieni julkaisualustana kuin tietokoneen näytöltä luettavaa blogia. Tänä aikana vaakasuora tapani on selvästi korostunut.

Printtilehteen kuvatessani tiedostan pystykuvien tarpeen paremmin ja myös etsin pystyjä kuvakulmia aktiivisesti. Lehdet kun näyttävät pelkkien vaakakuvien kanssa tympeältä. Sen sijaan en pidä blogeista, joissa pystykuvia on paljon. Ehkä vaakasuora näyttö ja pystyt kuvat lähettävät ristiriitaisia signaaleja yksinkertaisille aivoilleni? Lisäksi täytyy sanoa, että vaikka pidän näyttävästi esillä olevista kuvista, inhoan sivupohjia, joita täytyy scrollailla kuvien koon takia.

Pystykuvina pidän blogissa vain sellaiset kuvat, jotka ehdottomasti pystyä asentoaan tarvitsevat. Harvoin niitä silti julkaisen. Kuvituksena on kuvia, joista pidän, mutta jotka olisin raakannut tulevista Prahan kuvapostauksista pois asentonsa takia. Nämä tuskin toimisivat vaaka-asennossa rajauksesta huolimatta (voitte uskoa, että yritin kyllä).

Mistä minun ongelmani sitten alunperin juontaa juurensa? Ainakin se on ollut käsillä jo vuosien ajan ja olen joutunut opettelemalla opettelemaan pystykuvien ottamista. Pidän siitä, että asioiden ympärille jää helposti enemmän ilmaa ja avaruutta. Pystykuvissa rajaus on usein tiukempi. Minä pidän siitä, että kuva kertoo muutakin kuin sen, mitä kuvassa on.

Journalisti-lehden Kuvaviesti-sarja näyttää loistavan esimerkin siitä, mitä vaivalloisesti yritän selittää. Kannattaa katsoa linkin takaa Heidi Piiroisen Helsingin Sanomissakin julkaistut hienot kuvat Marian Calinista. Vaakakuvaan mahtuu Piiroisenkin kuvissa enemmän draamaa.

Kuvien suuntien merkityksestä olen keskustellut useiden valokuvaajien, kuvatoimitusten esimiesten ja päätoimittajien kanssa. Erään entisen esimieheni mielestä tiukat kuvat toimivat lehdissä paremmin. Kuitenkin myös hän myönsi, että ottamani vaakakuvat yleensä toimivat paremmin. Niinpä: pystykuvani harvoin toimivat.

Viikon päästä pyrähdän reissuun hieman samalle suunnalle, josta nämä kuvat ovat peräisin. Ehkäpä minun onkin pidettävä kamera tutisevassa tassussani koko viikon ajan ja harjoiteltava pystysuunta uudestaan. Siispä toivokaa tekin kärsivällisyyttä matkatoveriltani!

Kolmatta yhdeksästä elämästä

Maanantaiaamuna heräsin pahimpaan painajaiseeni. Isä soitti kertoakseen, että Albert-kissa on jäänyt auton alle. Onneksi isä oli jo tuolloin palaamassa katin kanssa eläinlääkärireissulta, Aape-ressu vielä nukutusaineissa kokoonkursimisen jälkeen. Olisin lähtenyt bussilla itää kohti välittömästi, mutta koska tällä leveyspiirillä kulkee yksi ainoa bussivuoro, pääsin matkaan vasta seuraavana päivänä.

Kissapoika säikäytti perheeni pahoin jo jokunen vuosi taaksepäin, kun myrkky vei kissan yhdestä naapurista ja melkein toisestakin. Albert vietti myrkytysyrityksen jälkeen muutaman päivän eläinlääkäriasemalla tiputuksessa. Kiitos suuren koonsa se selvisi hengissä, tosin näkökykynsä melkein menettäneenä.

Auto-onnettomuudesta kissa selvisi kankussaan olevalla syvällä haavalla, jonka eläinlääkäri tikkasi umpeen. Luut tai sisäelimet eivät olleet kärsineet rytäkässä kuin ihmeen kaupalla.

En ollut nähnyt Albertia sitten helmikuun. Kävin kyllä isäni luona kesäkuussa, mutta tuolloin valkea kuranruskea yli-innokas terrieri karkotti paria uskaliasta lukuunottamatta koko kissalauman. Minun päästyäni sairastupana toimivaan kylpyhuoneeseen kolli päästi hirmuisen volisevan moukumetakan.

Ensin uskoin, että ääntely johtui kivuista ja pelästyin kamalasti. Ilmeisesti kyse oli vain siitä, että se halusi kertoa minulle ensin karmivat uutiset - Jussin mukaan se kenties rehvasteli ajaneensa peltipedon pois! Rapsutuksen myötä nauku vaihtui samantien kehräykseksi. Pian Albert suostui maistamaan jauhelihaa ja suostuin uskomaan, että karvakasa jää elon puolelle. Muutaman tunnin päästä se ahmia rusautteli muikun ja nuoli sormeni kiitokseksi.

(Hieman ironisesti) olen todella kiitollinen auton kuljettajalle. Hän alkoi heti onnettomuuden jälkeen etsimään kissalle omistajaa. Loukkaantunut Albert oli visusti piiloutunut, ja naapurit löysivät sen vain koiransa avulla. Voi, miten kiitollinen olenkaan siitä, että Aape sai apua niin nopeasti!

Minä taidan nukkua tämän yön hätäpissaisella saunan lattialla, en meinaa uskaltaa päästää Albertia silmistäni. Toivottavasti se pitää lopuista seitsemästä elämästään hyvän huolen.

Voittamattomia omenoita pt. 2

Viime syksynä annoin muiskun Martalle Pengerkatu-blogiin. Nyt annan pusuja ja tuuletuksia Ruokailmiö-blogin Katjuzqalle. Hänen paras omenapiirakkansa on todellakin varsinainen tykki! (Yhä ja edelleen muistutan kyllä myös Martta-piirakan ihanuudesta. Näitä ei kannata verrata keskenään. Tulos olisi kuin pätkiksen ja mariannekismetin kanssa - molempi parempi.)

Mascarponesta kaikki lähti. Ostin lähi-Salesta purkillisen lähes päiväysvanhaa mascarponea hävikistä herkuksi -periaatteella, ja päätin tehdä siitä jotain oikein hyvää. Ja tapahtui niin. Piirakan laihialaisista omenoista tuli ihanan pehmeitä ja meheviä, pohja on mantelin ansiosta koostumukseltaan miellyttävä ja mascarpone-vaahterasiirappimönjä suorastaan syntinen. (Silmäni painuivat kiinni, kun maistoin pitkästä aikaa vaahterasiirappia. Le Québec me manque! Seuraava käyttökohde saattaa olla Fanni & Kaneli -blogin Savuiset vaahterasiirappimantelit. )

Meillä kaakku tehtiin Ruokailmiön reseptin mukaan, kanelia tosin tuprahti muutama ylimääräinen hyppysellinen. Laitan kanelia nykyisin vähän kaikkialle, niin hyvää se on. Kumariinimyrkytys ei olisi mikään yllätys, sillä vanha mauste on tunnollisesti käytettävä loppuun. Vasta sitten on lupa avata jo vuoroaan odotteleva luomu-eko-hifi-kassiakanelipurkki.

No, asiaan:

Paras mascarpone-omenapiiras Ruokailmiön tapaan

POHJA:
125 g voita
2 dl vehnäjauhoja
1 dl mantelijauhoa (tai vehnäjauhoa)
2 rkl sokeria
ripaus suolaa

OMENATÄYTE:
1,2 l pieniä omenanpaloja (n. 800 g), esim. Valkea kuulas
1 dl fariinisokeria (tai vähemmän)
½ tl kanelia (tai enemmän!)
2 rkl maissitärkkelystä
1 rkl sitruunamehua
1 rkl vettä

MASCARPONETÄYTE:
250 g mascarpone-tuorejuustoa (tai 250 g kermarahkaa)
1 kananmuna
2 rkl sokeria
3 rkl vaahterasiirappia (voit korvata fariinisokerilla)
1 tl vaniljasokeria

1. Valmista omenatäyte. Pese omenat ja poista siemenkodat. Pilko omenat pieniksi paloiksi. (1cm x 1cm). Kaada omenapalat paistinpannulle ja lisää vesi, sitruunamehu, maissitärkkelys, kaneli ja fariinisokeri (jos et ole hurja sokerihiiri, voit aloittaa myös vähemmällä sokerilla). Kuumenna keskilämmöllä viitisen minuuttia, kunnes omenat hiukan pehmenevät ja seos sakeutuu. Tarkista makeus, sillä jos omenat ovat erittäin happamia, voit joutua lisäämään sokeria.
2. Nypi jauhot ja sokeri voin kanssa sekaisin. Vaivaa hieman, jotta saat kiinteän massa, jonka voi muotoilla esimerkiksi palloksi. Ota puolet taikinasta palloksi ja kauli se varovasti hyvin (!) jauhotetulla pöydällä jonkin verran suuremmaksi, kuin irtopohjavuoka (halk. 24cm). (Jos kauliminen on sinulle yhtä hankalaa kuin meille, länttää puolikas taikinasta irtopohjavuokaan ja tasoittele sinne sormilla.)
3. Voitele irtopohjavuoka (24 cm) ja nosta kaulittu taikina varoen kaulimen avulla vuokaan. Muotoile reunoja ja lisää tarvittaessa taikinanpaloja siten, että saat piirakkaan n. 3 cm korkeat reunat.
4. Kaada hieman jäähtynyt omenatäyte pohjan päälle.
5. Sekoita pehmitetty mascarponejuusto, kananmuna, sokeri ja vaahterasiirappi keskenään.Kaada mascarponeseos omenien päälle.
6. Kauli loppu taikina ohueksi ja leikkaa siitä nauhoja, joista voit muotoilla ristikon varovasti mascarponen päälle. Taikinanauhat katkeilevat helposti, mutta ulkonäkö paranee uunissa, usko siihen!
7. Paista uunin keskitasolla 200 asteessa 40 - 50 minuuttia. Seuraa piirakan pintaa, jottei pääse palamaan, mutta ottaa kuitenkin reilusti väriä ja rapeutuu!
8. Anna jäähtyä kunnolla (väh. 45 min), jottei piirakka murene, kun irrotat vuokaa. Anna jäähtyä vielä haaleaksi ennen kuin siirrät tarjoilulautaselle. Tarjoile sellaisenaan, tai vaniljakastikkeen kera.



Paljon herkullisempia kuvia löydät reseptin emäblogista, käy ihmeessä katsomassa! Pappapokkarini tarkennus ei oikein jaksa toimia, eikä minun ideointikykyni riittänyt juuri nyt näitä kummempaan. Sama pokkari on kulkenut taskussani jo kuutisen vuotta, eli sille täytyy antaa paljon anteeksi. Ykköskamerani (saman ikäinen, mutta uudempi optiikka pelastaa sen kohdalla jonkin verran) akut ovat latauksessa iltaa varten - sain pitkästä aikaa pyynnön tulla kuvaamaan, tällä kertaa jääkiekkoa. Joukkuelajien kuvauksesta onkin kulunut jo tovi jos toinenkin, jännittää jo vähän!

Ajoittainen vapaus 2/2

 

Tämä kaikki yhden Kevin Barnesin takia. Ja aika monien selkäpiiväreiden, jotka tämä biisi sai aikaiseksi:

Ajoittainen vapaus 1/2

Olisin voinut päivittää kuvaoksennuksen jo toukokuussa, mais mieux vaut tard que jamais, kuten lempikielelläni sanottaisiin. Enimmäkseen kuvaan matkoilla lintuja, niin nytkin.

Kevätreissun kuvasaldoon olin varsin tyytymätön. Ympärillä olisi ollut paljon kuvattavaa, mutta la pluie parisienne ei innostanut pitämään kameraa hyppysissä. Huhtikuinen Pariisi oli täpötäynnä ihmisiä, enkä jaksanut innostua oikein mistään. Kaupunki oli arrogantimpi ja suvaitsemattomampi kuin muistin. Kivaa oli silti, valitsinhan reissukumppanin erityishuolella.

Katkoin postauksen kahteen osaan mitenkään erityisemmin kuvia asettelematta. Lisää seuraa, mutta ennen seuraavaa osaa lupaan kertoa quelque chose, ihan mitä vaan.

Reippahasti Replotissa

En pyytele hiljaisuutta anteeksi, en myöskään lupaa äänekkäämpää oloa.

Päivitystä on kuitenkin pyydetty, olkoot se vaikka reissu Raippaluodon tuntumaan kesäkuun puolivälistä. Kovin lämmintä ei ollut, mutta pääasia on se, että pienimmäisellä oli hauskaa.

Kalaraasu oli kuulemma kolmipiikki eli rautakala (leiurus, semiarmatus tai trachurus). Pienempänä osasin kaikki järvikalat, mutta merikaloista en tunnista yhtäkään. Lisäksi älysin vasta aika vähän aikaa sitten, mistä paikallislehti Viisipiikkinen on saanut nimensä. Höh!

Kamera äänestä

Tältä näyttää Canonin IXUS 510 HS, joka arvotaan Vuoden Lehtikuvaajat 2011 -kilpailussa äänestäneiden kesken. Äänestysaikaa on 4.3.2012 kello 24 asti.

Itse heilutan toki lippua Tomi Gladille, jonka sivuja kannattaa ehdottomasti vilkaista. Tomin kanssa olen mm. metsästänyt karhuja, tervehtinyt nappulaa ja käynyt hengittämässä savua Kaavin Telkkämäessä. Juuri Kaavin kaskenpolttokuva, joka julkaistiin Savon Sanomien Sunnuntaisuomalaisessa, on yksi hänen kilpailukuvistaan.

Vaikka äänestys ei kiinnostaisikaan, suosittelen katsomaan osallistujien kuvat! Finalisteja ovat Tomin lisäksi Heli Blåfield, Touko Hujanen, Meeri Koutaniemi ja Timo Marttila.

Itseäni Vuoden Lehtikuvaajat -kilpailu on viehättänyt jo vuosien ajan, olen käynyt katsomassa kilpailukuvia myös livenä aina kun olen voinut. Muistan käyneeni kiertämässä kuvien luona ainakin Helsingissä, Kuopiossa ja Tampereella. Vaasassa niitä ei kai esitetä tänäkään vuonna, harmi. Edellisen vuoden voittajat täällä.

Tilapäinen kuolema

"Pysyvää on vain muutos" on yksi lempisitaateistani esisokraattisen ajan Herakleitokselta. Alunperin opin tuntemaan lauseen ranskaksi, jolla se kaikuukin kauniisti: "Rien n'est permanent, sauf le changement."

Efesoksen Herakleitos on sama surulliseksi filosofiksi kutsuttu heppu, joka muotoili ajatuksen virrasta, joka ei koskaan pysy samana. Pentti Saarikosken sanoin: "Samaan virtaan astumme, emmekä astu, me, emmekä me."

Valokuvatorstai #233: Tilapäinen

se että kaikki maailmassa on tilapäistä ei tarkoita samaa kuin että kaikki muuttuu, että maailma muuttuu, että pysyvää on vain muutos, miten se ilmaistaankin, muutoskin on vain tilapäistä, pysyvyys tilapäistä, ja kaikki välttämätön vasta tilapäistä onkin, ruoka muuttuu sonnaksi, juoma virtsaksi, ne ovat vain aineen tilapäisiä muotoja eikä siinä ole eroa vegaanin ja lihansyöjän kesken, tilapäistä on kesä, tilapäistä talvi, tilapäistä lapsuus nuoruus aikuisuus vanhuus, tilapäisyys on elämän edellytys: muutosta me pelkäämme, pysyvyyteen ikävystymme, tilapäisyydestä löydämme tarkoituksen.

Kai Niemisen kokoelmasta Alan oppia (2010)

Kaiken se kestää

Löysin jotain mullistavaa: Unbreakable-nimisen tumblr-blogin.
Grace Brown valokuvaa Washington D.C.:ssä seksuaalisesti hyväksikäytettyjä ihmisiä pitelemässä papereita, jossa lukee, mitä hyväksikäyttäjä sanoi heille.
Jotkut kertovat, mitä he itse ajattelivat.
Jotkut kertovat, mitä he ajattelevat nyt.
Tumblr-sivustolle voi myös lähettää omia kuviaan.

Suosittelen vierailua.

pics: Unbreakable.

Pala Montrealista

Päivän paras uutinen: Of Montreal tulee Tavastialle 16. huhtikuuta. Ensimmäisenä tiedon huomasin Nuorgamin Facebook-sivuilta.

Yhtye lukeutuu viiden kärkeen "nämä täytyy nähdä" -listassani, ja aiemmat missatut keikat ovat ärsyttäneet paljon.
"An Of Montreal concert is the closest thing indie rock has to a Cirque du Soleil performance", kuvailee Daniel Kreps Spin.comissa.
En ihan välttämättä välittäisi nähdä Kevin Barnesia täysin nakuna, muuten minulle käy kaikki.

Wintered Debts by of Montreal


Tavastian-keikka aloittaa yhtyeen Euroopan-rundin. Atlantin toisella puolen bändillä on jo kova kiire, aikataulutus näyttää hengästyttävältä. Yhdysvalloissa kakkosakteina pasteeraavat Cults, Deerhoof, Lonely Dear, Computer Kids, Hard Nips tai Kishi Bashi.

Uusi albumi, Paralytic Stalks, julkaistaan 7. helmikuuta. Polyvinyl Records vihjaa Barnesin sanoitusten flirttailevan Hissing Fauna, Are You the Destroyer? -levyn kanssa. Mikäs sen parempaa, kyseessä kun on yhtyeen paras albumi kaikista tähänastisista julkaisuista. Melkein 12-minuuttinen The Past Is a Grotesque Animal on lempikappaleeni. Kaikesta. Ikinä.


Päivän paras puhelu meni näin:
minä: "Salminen"
vieras numero: "Päivää... Tulikohan tässä oikea numero? Lotan äitiä tavoittelen?"
minä: "Ööööö... No jooo?"
(Eläinlääkärit viittaavat usein lemmikkien omistajiin heidän "äiteinään" ja "iseinään". Automaattisesti ajattelin, että tämä liittyy jotenkin Lotan rokotusaikoihin.)
vieras numero: "Bla bla päiväkoti Lotta päiväkoti bla bla"
minä: "Niin siis, meillä on Lotta-niminen koira, ei Lotta-nimistä lasta!"
Kylläpä nauratti, sekä minua että soittajaa. Teki mieli jäädä selittelemään, etten yleensä pidä itseäni koiran äitinä.

Lotta olisi kyllä saattanut saada slaagin, jos sen olisi vienyt päiväkotiin. Neiti ei ole kamalan innoissaan lapsukaisista, lapset kyllä tykkäävät siitä. 20 lasta vs. 1 terrieri = paha juttu.

ps. Aina välillä minulta kysellään vinkkejä kameranostoon. Taidanpa vastaisuudessa antaa vastaukseksi linkin The Vergen kameranosto-oppaaseen, johon minut vinkkasi NYT-liite (ja Jussi).