Näytetään tekstit, joissa on tunniste to be read. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste to be read. Näytä kaikki tekstit

torstai 18. elokuuta 2011

Kirjoitettu syksy

Syksy on tullut! Merkkinä siitä ei ole loppumaton sade, takkien käyttöönotto tai se, että vihannekset rupeavat kallistumaan. Hesarin kirjalistan julkaisu on paljon suurempi juttu.

HS julkaisi uutuuskirjalistan verkossa toki juuri silloin, kun en sitä viikkoon ollut kärkkymässä. Jossain vaiheessa jo selailin eri kustantamoiden kirjalistoja, mutta voitte uskoa, etten tämän kärsivällisyyden kanssa päässyt puusta pitkälle. Nettikuvastoiden käyttökokemukset ovat toinen toistaan inhottavampia.


Aravind Adiga: Viimeinen mies Nyky-Intian keskiluokan kuvaus. Avain
Aloitan listan todella ennalta-arvattavasti, anteeksi. Kustantamoille ja kirjakaupoille ei saisi olla laillista vedota nykyisyyden ja vanhan kulttuurin yhdistämiseen tai siihen, että jokin kaupunki on tulvillaan makuja, ääniä ja tuoksuja. Kiitti vain, Adlibris.

Sabina Berman: Nainen joka sukelsi maailman sydämeen. Nuori autisti on kotonaan delfiinien ja tonnikalojen maailmassa. Otava
Meksikolaisen kirjailijan teoksessa on nähty samaa henkeä kuin Antoine de Saint-Exupéryn Pikku prinssissä. Olkoon totta tai ei, minulle tuo on jo riittävä syy.

John Boyne: Tarkoin vartioitu talo. Romaani Venäjän kansannoususta. Bazar
Kuvaus on aika suppea, minä rakastuin täysillä Bazarin omaan kuvaukseen kirjasta. Poika raidallisessa pyjamassa on ollut lukulistallani hävettävän kauan. Ja kuinka ihana onkaan tuon uuden teoksen kansi!

Sara Gruen: Apinatalo. Kadonneet apinat joutuvat tosi-tv-ohjelmaan. Bazar
Minulle tulee Gruenista mieleen pelkästään Robert Pattinson, vaikka elokuva ei kuulemma tee kirjalle oikeutta. Haluan lukea ensin Vettä elefanteille ja vasta sitten tämän.

Indrek Hargla: Apteekkari Melchior ja Olevisten kirkon arvoitus. 1400-luvun Tallinnaan sijoittuva dekkari. Moreeni
Koska en ole tainnut lukea ikinä yhtään kirjaa, joka olisi sijoittunut Tallinnaan! Historiallinen dekkari kuulostaa jännältä. Sarjan toinen osa ilmestyy seuraavana kesänä.

Laila Hirvisaari: Minä, Katariina. Katariina II Suuri tekee tiliä elämästään. Otava
Olisikohan tämä ensimmäinen hirvisaareni? Isoäitini hyllyssä hietamiehiä oli paljon, ehkä en siksi niitä ole itse harrastanut. Sinänsä Venäjän keisarit ja keisarinnat ovat kiehtoneet mieltä jo kauan.

Michael Hjorth ja Hans Rosenfeldt: Mies joka ei ollut murhaaja. Uusi ruotsalainen dekkarisarja. Bazar
Ruotsalainen ja dekkari ne yhteen soppii.

Pia Juul: Hallandin murha. Tanskan suurimman kirjallisuuspalkinnon voittaja. Atena
Kuulostaa hassulta, että kirjasta ei kerrota mitään muuta kuin yksi sen voitoista. Varmasti useammatkin suomennetut teokset ovat voittaneet herra ties mitä, mutta onko tämä tanskalaisuus nyt niin erikoista? Teos on "poikkeuksellinen rikosromaani", joka ei keskity murhaajan selvittämiseen, vaan ennemminkin surun yli elämiseen.
Luettu 3.6.'12: Teos oli yllättävä, lyhyeen kirjaan oli saatettu mukaan ennennäkemättömän iso juoni. Esimerkiksi Westöä ja Alasalmea suomentanut Katriina Huttunen on onnistunut kääntämään hyvin kaunista suomea.

Matti Kauppinen: Puro. Historiallinen romaani isonvihan ajalta. Minerva
Oikein innostuin tästä Kauppisen esikoisteoksesta, kun huomasin, että kirja sijoittuu Pohjois-Savoon. Historiallisia Pohjois-Savo-kirjoja ei ole koskaan liikaa! (Huomatkaa, miten haluaisin taas puhua mahtavasta Kähkösestä.) Kauppinen asuu nykyään Kuopiossa. Iisalmen Sanomissa julkaistiin jo vähän ennakkotietoja.
Luettu 9.1.'12: Pidin tästä kirjasta, mutten varauksetta: kirjaan oli rytistetty mukaan sopimattomia fantasia-aineksia. Kieliasussa oli aika paljon virheitä, mikä on aina rasittavaa. Suosittelisin ehkä hivenen nuoremmille lukijoille, mikä on hieman kinkkistä, sillä soisin etenkin nuorempien lukevan mahdollisimman oikeaoppista kieltä.

Katja Kettu: Kätilö. Kätilö rakastuu jatkosodan mainingeissa saksalaisluutnanttiin. WSOY
Yksi sana: kyllä. Suomalaisten ja saksalaisten suhteet ovat yksi vaietuimmista ja sikäli mielenkiintoisimmista asioista historiassamme. Kiinnostaisi tietää, paljonko näiden liittojen hedelmiä maassamme oikeastaan olikaan. WSOY:n kuvaus on jännä. Toivottavasti myös päähenkilön isän punikkitaustoja ruoditaan.

Joonas Konstig: Kaikki on sanottu. Kolmen lapsen selviytymistarina isän kuoleman jälkeen. Gummerus
"[Teoksessa] Karamazovin veljekset kohtaa Fight Clubin." Ihan tuota en niele, Gummerus. Aihe kuulostaa kuitenkin itselleni niin sopivalta, että lukulistalle mennee.

Juha-Pekka Koskinen: Paholaisen vasara. Mielisairaalan potilas luulee olevansa prinssi. Helsinki-kirjat
Höhhöh, parin sanan kuvaus muistutti niin paljon Prinsessa-kirjaa, että oli pakko googletella lisätietoa. Keskisuomalaisessa tästä on tykätty, täytyy vähän katsastella muitakin arvioita.

Jens Lapidius: Luksuselämää. Tukholman alamaailmaa kuvaavan trilogian päätös. Like
Oi Lapidius! En ole vielä lukenut sarjan toistakaan osaa, ehkäpä saisin luettua trilogian kakkosen ja kolmosen samassa järjestyksessä. Snabba cash paikkasi viime syksynä tyhjyyttä, jota tunsin, kun luin Millennium-trilogian viikossa. Saa nähdä, minkälaista taistoa meillä käydään siitä, ostetaanko talouteemme lapidiukset suomeksi vai ruotsiksi.

Marina Lewycka: Meidät kaikki on tehty liimasta. Juutalainen maahanmuuttaja muuttaa perheenäidin arjen. Sammakko
Koska Traktorien lyhyt historia ukrainaksi oli mukavaa luettavaa. Koska esittelylauseessa on samassa kappaleessa 'juutalainen' ja 'liima', myös tämä täytyy lukea.

Luettu 13.11.'11: Tykkäsin tästä enemmän kuin Traktoreista. Miellyttävä kokemus. Hauskuuden ja päättömän huumorin takana oli yllättävän hyviä lauseita.

Anne Leinonen ja Miina Supinen: Rautasydän. Yksinhuoltajan arjen sekoittaa rautakauppaan ilmestyvä mies. Helsinki-kirjat.
Kuvaus tuntuu tympeältä ja tuijalehtismäiseltä, mutta Supisen mukanaolo viehättää. Leinosesta en tiedä mitään. Tästä kirjasta on jo pitänyt Kirjamielellä. (Kappas, muistelin Tuija Lehtisen nimeä vaikka kuinka kauan. Kun sain nimestä kiinni, palasin HS:n kirjalistaan. Hänen uutuutensa oli heti tämän teoksen alapuolella.)
Luettu 21.4.'12. Häpeämättömän viihdyttävä ja suorastaan nuortenkirjamainen! Ei korkeakirjallisuutta, mutta kerrassaan nautittava.

John Ajvide Lindqvist: Kultatukka, tähtönen. Tarina ystävyyden kauhistuttavasta voimasta. Gummerus.
Luin aikaisemmin kesällä Kuinka kuolleita käsitellään, josta tykkäsin oikein kovaa. Ystävät hämärän jälkeen on avomieheni lempikirja, joten lukulistalla on sekä se että tämä uutuus.

Erlend Loe: Hiljaiset päivät Nigellan lumoissa. Perheenisä kuolaa tv-kokin perään. Johnny Kniga
Voi Loe. Jos Lindqvistin teos on Jussin lemppari, minun ykköskirjani on ehdottomasti Doppler. Uskomaton, ymmärtävä, hillitön kirja. Uskon, että myös uutuus on keskitasoa parempi.
Luettu 16.4.'12. Luin tätä yöllä itsekseni hihitellen, oli pakko jatkaa loppuun aamulla, kun hihittely uhkasi käydä turhan kovaääniseksi.

Kirsti Manninen toim.: Hevosvoimat. Hevostarinoita kirjoituskilpailun sadosta. Maahenki
Hevosiaaa! Jooo! Kirjoituskilpailun nimi Hopsis kopsis polleamus epäilyttää hieman, mutta hevosiaaa! Se, että samassa kirjassa on niin nuorten kuin vanhempienkin kertomuksia, kuulostaa hyvältä.

Jarno Mällinen: Kieroonkasvukertomus. Tarina tehtaanjohtajan hyljeksitystä pojasta. (Like)
Radiopuhelimet-yhtyeen toisen pääsanoittajan kirjaa rupean väijymään kirja-arvioista heti, kun se ilmestyy syyskuussa. Esittelytekstissä joulukuusenjalassa seisoo dildo. Onko se hyvä vai huono asia, jää nähtäväksi.

Miika Nousiainen: Metsäjätti. Mies nousee vaneritehtaan varjosta Metsäjätti-yhtiön pomoksi. Otava
Ihana Nousiainen! Rakastan hänen hulvatonta kieltään. Ostin vasta pari päivää sitten avomiehelle Maaninkavaaran, jonka taidan itsekin lukea joskus uudelleen.
Luettu 29.07.'12: Ihanaihanaihana Nousiainen. Erinomainen kirja!

Andrew O'Hagan: Maf-koira ja hänen ystävänsä Marilyn Monroe. Viihdeikonin viimeiset vaiheet. Tammi
Tätä tuskin olisin ajatellut etukäteen ilman Lukuisan kirjalistaa. Harvemmin eläinten sielunmaailmaa on osattu kuvata uskottavasti. Onnistuukohan tässä O'Hagan? Monroesta en jaksa innostua.
Luettu 17.11.'11. : Olisi saanut jäädä lukematta. En pitänyt.

Inna Patrakova: Naapurit. Leppästen mökkinaapuriksi muuttaa uusrikas venäläinen perhe. Helsinki-kirjat.
Suomalaisen ja venäläisen kulttuurin kohtaaminen kiinnostaa aina. Toki muidenkin kulttuurien, mutta etenkin juuri tämä. Lisäksi Patrakova kiinnostaa: Kehuttu Tulkki on aina lainassa, enkä ole vielä ehtinyt varata sitä.
Luettu 10.06.'12.: Tulkista en liiemmin välittänyt, mutta etenkin Naapurien ensimmäisestä puolikkaasta nautin. Kouvolan Sanomissa kirjaa verrattiin Arto Paasilinnan teoksiin, mutta minä etsisin vertailukohtaa saman syksyn Rautasydämestä, jota ylempänä kehuin häpeämättömän viihdyttäväksi. Marjaneh Bakhtiarin kirjat tulivat mieleen myös.

David Safier: Huono karma. Menestyjä syntyy uudelleen muurahaiseksi. Bazar
Naurettava kuvaus, mutta ilmeisesti kirja päätyy luettavien listoille, sillä pidempi kuvaus vaikuttaa mukavalta. Bazarin kuvauksesta käy ilmi, että teos on menestynyt etenkin Saksassa.

Ingo Schulze: Adam ja Evelyn. Road trip -romaanissa Adamin ja Evelynin suhde on taitekohdassa. Otava
Kuvauksen perusteella en olisi tätäkään kirjaa lukenut. Onneksi kuitenkin käväisin Otavan sivuilla. Teos on ilmeisesti paljon perinteistä road trip -romaania monitasoisempi! Mukana saattaa olla myös ripaus DDR-ostalgiaa Wartburgeineen. Googletellessa Schulzea löysin mielenkiintoisen tekstin siitä, miksei tätä kirjaa pitäisi lukea.
Luettu 27.09.'12: Vaikka kirja tulisi jättää lukematta, tykkäsin tästä kyllä silti. Ehkä se johtuu kilpikonnasta, Rubikin kuutiosta tai elokuisesta matkastani Prahaan, jonka vuoksi olen nyt nauttinut myös Milan Kunderasta (haluamatta verrata häntä ja Schulzea).

Kamila Shamsie: Kartanpiirtäjä. Vavahduttava kertomus ystävyydestä levottomassa Pakistanissa. Gummerus
Kai kirjoista on kiinnostuttu typerämmilläkin perusteilla kuin kirjailijan huippukauniilla nimellä ja sanalla Pakistan.

Satu Taskinen: Täydellinen paisti. Illallinen kääntyy perhedraamaksi. (Teos)
Näitä perhedraamaillallisia on jo aika monta. Tulee mieleen ainakin Un Conte de noël (Joulutarina) ja Gil Courtemanchen Kaunis kuolema. Äsken mielessäni oli muitakin, mutta tottakai ne livistävät mielestä heti, kun ne pitäisi saada kirjoitetuksi. Mikäs siinä, jos konsepti on onnistunut. Keskisuomalaisen arvio lupaa hyvää tästä esikoisteoksesta!
Luettu 30.10.'12: Kirja ahdisti minua yllättävän paljon, mutta luin sen silti loppuun osin kirjan saamien palkintoehdokkuuksien ja -voittojen takia. Neuroottiset ihmiset näemmä eivät naurata minua.

Tuomas Vimma: Raksa. Veijaritarina rakennusalan mädännäisyyteen kyllästyneestä työttömästä. Gummerus.
Meinasi jo jäädä huomaamatta, mutta kyllähän nyt uusin vimma täytyy lukea. Kusti Miettinen on jees. Minun mielestäni Toinen oli parempi kuin Helsinki 12 ja Gourmet. Kivaa, etteivät Vimman kirjat jääneet trilogiaan.


Tässä ovat siis kaunokirjat. Tietokirjoissa on vielä lisäksi mm. Satu Rommin Moottoripyörällä Himalajalle ja Jasmin Darznikin Iranilainen tytär (luettu 30.01.'13, pidin erittäin paljon, mutta tietokirja?). Ruokapuolella on monta kivaa etno- ja kasvisruokakirjaa, ne ovat yleensä hauskimpia sekä visuaalisesti että mahdollisesti lukukokemuksinakin. Eniten kiinnostavat Heli Kuusisalo: Dolce Patata sekä Seija Vilén ja Anna Kortesalmi: Sormet sahramissa – Ruokaa ja kirjoja Intiasta.

OOO



Lopuksi parhaita HS:n muutaman sanan mittaisia kirjakuvauksia. Mitä nämä kertovat, kertovatko mitään vai sumentavatko vain ajatusmaailmaa? Näistähän saisi aikaiseksi vaikka tarinan:

Poika suunnittelee tragedian. Kidnappaustarina. Taidekauppias murhataan.
Nainen on valmis eroottiseen antautumiseen. Kerrostaloelämää New Yorkissa. Mies ei kestä vanhenemista. Rea kyllästyy olemaan seinäruusu.
Miehen on seurattava blondia. Avioerosta tulee totta.
Nainen etsii itseään maaseudulta. Muistot ensirakkaudesta eivät hellitä.
Tummasävyinen romaani. Menestyjä syntyy uudelleen muurahaiseksi.

Huomatkaa hieno draaman kaari, joka alkaa bonniejaclydemäisellä rötöstelyllä ja jatkuu seesteisen elämän kautta pettymyksiin rakkaudessa. Romaanissa olisi myös hieno ja absurdi katharsis. Kiitos ja anteeksi.

perjantai 5. elokuuta 2011

Äidin kirjahyllyllä


Kuume jatkuu. Istuskelin pitkästä aikaa kiireettömänä olohuoneessa, ja katseeni osui yhteen meidän kirjahyllyistämme. Tavailin nimiä hetken aikaa. Kappas: silmäni osui moneen luettavien listastani tuttuun nimekkeeseen.

o

Mary Higgins Clark on vanha tuttu jännäristi, jonka kirjat eivät ole mitään korkeakirjallisuutta. Mukavaa iltalukemista, sillä lukeminen ei ole niin jännittävää, ettei kirjaa välillä malttaisi heittää sivuun. Murha Sydämellä on julkaistu 2010.

Ensimmäinen virke: "Natalien pakotti pakenemaan Cape Codista pikemminkin itsepintainen uhkaavan vaaran tunne kuin vimmainen koillinen."

o

Jörn Donneria arvostan kyllä, mutta usein provosoidun hänen tavastaan esittää asioita. Kyllä: kansa on typerä, mutta kannattaako sitä nyt sille itselleen sanoa. Julkisuudessa hän antaa kuvan siitä, miten hän pitää itseään ja edustamiaan asioita selvästi parempana ja ainoana vaihtoehtona toimia.
Vuonna 1995 ilmestynyt kirja Terveenä laitoksessa oli ajankohtainen etenkin keväällä, kun Donner asettui ehdolle eduskuntavaaleissa. Kirjan takakannessa hän väittää kirjan paljastavan, miksi hän lähti eduskunnasta vapaaehtoisesti pois.

Ensimmäinen virke: "Se, mitä ei muista, ei ole muistamisen arvoista." (Oho, onpas hieno!)

o

Minulle oli yllätys, että äitini kirjahyllyssä oli teos Provence nyt ja aina. En ollut tätä Peter Maylen teosta aikaisemmin huomannut. Matkakirjoja listatessani olin ottanut luetteloon mukaan kirjan A Year in Provence. Sekin kirja on näemmä suomennettu loogisesti nimellä Vuosi Provencessa!

Ensimmäinen virke: "Olin käynyt hakemassa Aptin apteekista hammastahnaa ja aurinkoöljyä, kahta aivan viatonta ja täysin terveellistä tuotetta."

o

David Gutersonin Lumi peittää setripuut on kiehtonut minua nimensä perusteella jo vaikka kuinka pitkään, mutta taisin ottaa sen käteeni vasta nyt ensimmäistä kertaa. Vuonna 1996 suomennetulle kirjalle en löytänyt syvällisempiä sähköisiä arvosteluja, mutta paljon siitä on kyllä pidetty.

Ensimmäinen virke: "Syytetty, Kabuo Miyamoto, istui jäyhän arvokkaana, selkä ylpeästi ojennuksessa, kämmenet kevyesti vastaajan pöytää vasten ja näytti mielehtä, joka on etääntynyt omasta oikeudenkäynnistään niin kauas kuin suinkin mahdollista."

o

Säädyllinen murhenäytelmä on Helvi Hämäläisen tunnetuin teos. Se löytyy myös muutamalta nämä pitää lukea -listalta. Teos joutui sensuurin alle poliittisista syistä, ja ensimmäinen painos jopa tuhottiin. Tämä nide on ensimmäinen painos, josta löytyy kustantajan 40-luvun alun kappaleesta poistama luku.

Ensimmäinen virke: "Elisabetin tukka oli vaalea ja karkea; nyt hän oli mennyt ja ottanut siihen permanentin ja se oli muuttunut omituisen keltaiseksi, takkuisen ja kuivan näköiseksi."

o

Äitini oli varsinainen himolukija. Hän ronttasi kirjastosta kasoittain teoksia ja luki parhaimmillaan yhden yössä. Kirjakauppaan häntä ei auttanut päästää: siellä hän ei osannut estellä itseään.

Minussa on sama piirre, mutta olen kirjakauppoihin yleensä liian kitsas. Viihdyn paremmin kirpputoreilla, antikvariaateissa ja etenkin kierrätyskeskuksissa. En uskalla arvella, montako lukemista odottavaa kirjaa minulla on. Ja sittenkin raahaan kirjastosta lisää! Hamsteriushan on yksi autismin piirteistä...

o

Viimeisimmistä lainauksista kahden viikon takaa olen lukenut vain neljä: Sylvia Plathin Lasikellon alla, Rajaa Alsanean Riadin tytöt, Alexandra Fullerin Ei hunningolle tänään ja Chimamanda Ngozi Adichien Huominen on liian kaukana. Kaikki olivat omissa sarjoissaan loistavia!

Uskon, että eniten mieltäni jää vaivaamaan Fullerin Ei hunningolle tänään - afrikkalainen lapsuuteni. Sirpa Kähkösen upea suomennos korosti epätavallista lapsuutta keskisessä Afrikassa: entisessä Rhodesiassa eli Zimbabwessa ja Malawissa.

Siteeraan kommenttiani kaimani lukupäiväkirjassa: "Fuller lähestyy kovin monia asioita aivan erilaisesta näkökulmasta kuin minä olen tottunut niitä ajattelemaan. Minusta on uskomatonta, miten ymmärtäen hän suhtautuu menneisyyteensä. Kuinkahan monta kallonkutistajakäyntiä tällaiseen ymmärtämykseen on tarvittu? Rujot ja kamalat aiheet hän asettaa lempeään ja ymmärtävään kontekstiin. Vaikuttaa siltä kantilta vähän Kähkösen hengenheimolaiselta."

perjantai 22. heinäkuuta 2011

Huominen on liian kaukana iltakävelyllä

Erkki Toivasen kuolema oli minulle henkilökohtainen isku. Heti kuullessani hänen poismenostaan minun oli pakko kirjoittaa aiheesta. Paikallisuutislehdessä kolumni on ainoita mahdollisia väyliä purkaa ajatuksiaan tuonkaltaisista aiheista. No, teksti tulee julki sunnuntaina.

Maanantaina ottanen selville, saisinko mahdollisesti poikkeusluvan julkaista edellisiä sivulauseitani täällä. Kuten media-alalla yleensä, tekijäinoikeudet sekä kuvistani että kirjoituksistani olen joutunut antamaan työpaikoille. Siksi en käytä blogissani mitään aineistoa, jonka olen tehnyt työajallani.

Kuvan kirjakasan hain tänään Siilinjärven pääkirjastosta, joka on aivan mahtava paikka. Hyllystä löytää yleensä enemmän kuin tarvitsee. Erityisen kunniamaininnan annan musiikkihyllylle, josta olen löytänyt kymmenittäin mielenkiintoisia levyjä. Vanhat klassikot ovat hyvinedustettuina, mutta positiivisesti yllätyn aina uutuus-cd:itä vilkuillessani.

Kirjapuolikin Siilinjärvellä on upeasti hoidettu, ja usein voin poimia lukuhaaveeni suoraan hyllystä. Myös Toivasen Iltakävelyllä oli paikallaan aivan minua varten. Isompien kuntien kirjastoissa se tuskin enää olisi levännyt.


Lisäksi mukaan lähti Charlotte Gray (Sebastian Faulks), Riadin tytöt (Rajaa Alsanea), Huominen on liian kaukana (Chimamanda Ngozi Adichie), Tuore maa (Jhumpa Lahiri), Lasikellon alla (Sylvia Plath), Lumipalloja ja appelsiineja (Peter Kerr), Ei hunningolle tänään (Alexandra Fuller) ja Muukalainen rantaruotsissa (Juha Ruusuvuori).

Näistä minulle tuttuja ovat Faulks, Adichie ja Lahiri: he kaikki ovat luoneet parhaita lähivuosien lukukokemuksiani. Faulksilta olen pitänyt erityisesti Mustarastas laulaa ja Viikko joulukuussa -teoksista. Adichielta minulta on vielä kesken Puolikas keltaista aurinkoa, ja Lahirilta olen lukenut valloittavan Tämä siunattu koti. Harmi, etten vieläkään ole saanut käsiini hänen esikoisromaaniaan Kaima.

Ilmiselvästi innostuin aikaisemmasta bloggauksestani, jossa pohdin kulttuurieroja kirjallisuudesta. Siilinjärven matkakirjahyllylle minun täytyy poiketa tänä kesänä useamminkin. Vielä lainaamatta jäi monta matkustelusta kertovaa kirjaa. Pyöräilyä Lähi-Idässä, junailua Intiassa.

Ystäväni suunnitellessa vaellusmatkaa Santiago de Compostelaan haluaisin lukea myös siitä. Nykyihmisten tekemistä pyhiinvaellusmatkoista kiinnostuin jo katsellessani saksalaisen host-perheeni valokuvia vastaavalta unohtumattomalta matkalta. Minulle sopiva kirja voisi olla vaikka von Bruunin pariskunnan Linnunradan tiellä.

keskiviikko 20. heinäkuuta 2011

Matka-inessiivin ihanuudesta

Objektiivisuus on ihanaa. Ainakin silloin, kun puhutaan matkakirjoista. Välillä luen matkaoppaitakin, mutta parhaita ovat kuitenkin sellaiset kirjat, joita voi sanoa yltiöobjektiivisiksi. Matkaoppaista saa irti dataa ja kiinnostavia detaljeja, mutta parhaimmillaan matkakirjat välittävät lukijalle muutamalla sanalla paikkojen hengen.

Mitä vaikeammin huomattavia kulttuurierot ovat, sitä enemmän niiden kautta oivaltaa omasta kulttuuristaan. Kuten aina vaihto-oppilaita opastaessani totean: meressä kelluvasta jäävuoresta näkyy vain huippu. Vaatetuksen ja ruoan erot huomaa jokainen, mutta loppu täytyy oivaltaa itse. Kuvaukset siitä, miten kirjailija repii hiuksiaan kulttuurierojen kanssa, ovat vapauttavia.

"Millaista on nuoren naisen elämä vihreän saaren syrjäisessä maakunnassa? Miten sopeutua kulttuuriin, jossa verenperintönä on luontainen vastustuskyky järjestelmällisyyttä vastaan? Mitä kätkeytyy maisemiin, joissa kelttien muinainen historia on yhä läsnä?"

Nämä kysymykset lukevat eilen illalla lukemani kirjan, Irlantilainen aamiainen - kertomuksia vihreältä saarelta, takakannessa. Hanna Tuurin kirjoittama teos oli juuri sopiva herkkupala ukkostavaan iltaan. Tuuri (Antti Tuurin tytär, muuten) lähestyy kohtaamiaan uusia asioita maukkaalla kielellä ja oivallisilla huomioilla. Suosittelen kirjaa lämpimästi.

En olisi ihmetellyt, vaikka Mondo-lehti olisi valinnut Tuurin teoksen vuoden matkakirjoihinsa. Aikaisempina vuosina on palkittu Kyllikki Villan Vanhan rouvan lokikirja, Pirkko Lindbergin SOS Tuvalu, Tuomas Meriluodon, Jaakko Saariluoman ja Mikko Takalan Viinin viemää, Tuomas Milonoffin ja Riku Rantalan Madventures – kansainvälisen seikkailijan opas, Olli Marttilan Safaripassi ja Anna-Lena Laurénin Vuorilla ei ole herroja. Vuoden 2010 paras matkakirja oli Mondon mukaan Tuomas Milonoffin ja Riku Rantalan Mad Cook - Kulinaristinen seikkailukirja.

Palkituista olen lukenut vain vuonna 2008 ilmestyneen Vuorilla ei ole herroja, jossa YLE:n ruotsinkielisen uutistoiminnan kirjeenvaihtaja Laurén kuvaa kokemuksiaan Kaukasuksen alueesta. Kirjan kirjoittaminen on mielestäni suurteko. Kovin harvat tietävät yksityiskohtia Venäjän alueen pienemmistä kansoista.
Laurén taustoittaakin teostaan hyvin kertomalla alueen historiasta ja maantiedosta. Hänen myöhäisempi teoksensa Sitten saavuin Moskovaan on kuulemma henkilökohtaisempi. En usko, että pystyn lukemaan kirjaa vielä vuosiin: rutosti aikaa Moskovassa viettänyt äitini tulisi liian lähelle.

Myös kaunokirjallisia matkakirjoja on, sellaisia, joissa paikka ja kulttuuri ovat teoksen ehdoton kärki. Joskus ne ovat joskus jopa päähenkilöitä ja juonenkäänteitä tärkeämpiä.
Tällaisiin teoksiin lukisin esimerkiksi Joanne Harrisin teokset. Niissä kuvatut tuoksut ja maut siirtyvät uniin asti. Jo aikaisemmin taisin kehua blogissani Sujata Masseyn Rei Shimura -sarjaa.

Rikoskirjoista kun puhutaan, samoista kulttuuria valottavista ansioista on kehuttu myös esimerkiksi Donna Leonin Guido Brunetti -sarjaa. Plaza-keskustelufoorumissa nimimerkki riekkale ihmetteli: "[...] ovatkohan ne kaikki olleet yhtä "hitaita" juonen etenemisen kannalta. Tuntuu, että sivu toisensa perään on pelkkää Venetsian huumaa. Minun makuuni aivan liian yksityiskohtaisesti selitetään paikkoja, osoitteita ja muita."
Hymyilyttää, sillä minut Leon on valloittanut juuri noilla seikoilla. Runsaan kuvailun ei toki tarvitse hidastaa kirjan kulkua, mutta matkakirjat keskittyvät enemmän arkisiin asioihin.

Kulttuureita ja niiden törmäyksiä käsittelevät kirjat sijoittuvat usein juuri Italiaan. Muita suosikkeja ovat Intia (lukemiani kirjoja mm. Bulbul Sharman Munakoisojen kiukku ja Satu Rommin Kahvia ja guruja eli kolme vuotta Intiassa) sekä Lähi-Itä (luettuja mm. Khaled Hosseinin Tuhat loistavaa aurinkoa sekä Deborah Rodriguezin Kabulin kauneuskoulu). Nuo paikat toistuvat niin kotimaisessa kuin käännetyssä kirjallisuudessa. Liekö ne sitten ovat täkäläiselle lukijakunnalle kaikkein eksoottisimpia ja siten mielenkiintoisimpia?

Kuten laihialaisen kanssa asuvana savolaisena usein haluan huomauttaa, kulttuurieroja löytää kyllä lähempääkin. En ole vielä lukenut Marjo Näkin hauskaksi kehuttua Hepoa Tallinnaan -esikoisteosta. Lukemisen arvoiselta
kuulostaa myös Heli Ilaskarin Oravanpyörästä Onnellisten saarille, jossa tapahtumapaikkana on lähes kaikille suomalaisille tuttu Kanariansaaret.

Sekä henkisesti että maantieteellisesti kaikkein kaukaisinta kulttuuria käsittelee nyttemmin saksalaistunut Sabine Kuegler Länsi-Papuaa esittelevissä teoksissa Viidakkolapsi ja Paluu viidakkoon.
Yhdysvaltalaista kulttuuritörmäyksistä kertoo mielestäni harmittavan harva. Yhdysvaltalais-intialaisen Jhumpa Lahirin teokset ovat tässä virkistäviä poikkeuksia. Suosittelen etenkin Pulitzer-palkittua novellikokoelmaa Tämä siunattu koti.

Rantapallo.fi on esitellyt pääosin matkaoppaita. Matkakirjoja on listannut esimerkiksi Worldhum. Worldhumin listalla on myös viittauksia eteenpäin. Matkalla olemisesta kertovien kirjojen listan on kerännyt Rauman kaupunginkirjasto.

Listoja selatessani luettavien kirjojen listani sai useita uusia lisäyksiä. Matkakirjojen listoissa on useita vastustamattomia nimiä, kuten Talo Dublinissa (Binchy, Maeve), Medicien naapurissa (Piha, Kirsi) ja Loma Portofinossa (Schäffer, Frank). Ihana inessiivi! Noilta listoilta löytyy myös uskomattoman mielenkiintoisilta vaikuttavia suomentamattomia teoksia.

Mitenkään en halua vähätellä Suomesta ja suomalaisuudesta kertovia kirjoja. Tänään sain valmiiksi viimeisen luvun Veikko Huovisen klassikosta Havukka-ahon ajattelija. Veri rupesi heti vetämään Kainuuta kohti.
Ranskalaisen Philippe Guicheteaun Sunnuntaikirjeitä Suomesta yllätti minut tarkkanäköisyydellään. Nostan mielelläni esiin myös suurenmoisen Sirpa Kähkösen historiallisen, Kuopiosta kertovan romaanisarjan, jonka osiin kannattaa tarrata järjestyksessä. Kirjat luettuani tarkastelen entistä kotikaupunkiani aivan uusin silmin.

Täytyy vielä mainita: myös musiikki saa ihmiset inessiiviin.
"Mun täytyy tunnustaa, että olen kuunnellut Beirutia vähän liikaa kai, kun ostin junaliput ainakin kolmeen kaupunkiin, josta ne laulavat", totesi äsken ystäväni Maria.

kuvat: Otava, Teos, Like Kustannus, WSOY

sunnuntai 3. heinäkuuta 2011

Pennyn viemää

Kämmeneni hikosivat ja sydän rupesi jyskyttämään, kun kirjablogeja kahlatessani vastaan tuli nimi Louise Penny. Reaktion synnytti Sanasulkia-blogin lupaus Pennyn kirjojen sijoittumisesta Kanadaan.

Trois-Rivières-nimisessä kaupungissa vuoden viettäneenä suupieleni rupesivat hulmuamaan ylöspäin, kun varmistin Pennyn kehitelleen kirjojensa tapahtumapaikaksi kylän nimeltä Three Pines. Kolme virtaa tai kolme mäntyä, minulle tuo on päivänselvä merkki. Lue tämä.

Kahlattuani useita kirja-arvosteluja suomeksi, ranskaksi ja englanniksi olen vakuuttunut siitä, että minun täytyy saada nämä kirjat käsiini. Minä en halua, vaan minun täytyy. Ja vieläpä mieluummin nyt kuin myöhemmin. Voisin jättää heinälukemisikseni varatut murakamit, irvingit ja ngoziadichiet hetkeksi sivuun ja lukea perinteisen cozy mysteryn.

Myös cozy mystery on minulle uusi genre, mutta olin käsitteen kanssa heti sinut. Vaikka verellä, seksillä ja väkivallalla mässäily on minun kauraani, Sujata Massey on yksi vakavimmin otettavimmistani syntisistä mieltymyksistäni. Nykyaikaisten kirjailijoiden tyyli flirttailla salapoliisiromaanien kulta-aikaan viehättää minua suuresti. Usein päähenkilöistä tulee ystäviä aivan eri tavalla kuin normidekkareissa tai -trillereissä.

Massey on jo ilmoittanut Rei Shimura -sarjansa loppuvan. Haikeat jäähyväiset ihanalle Reille olisivat paljon helpommat, jos Armand Gamachesta tulisi minulle uusi ystävä.

Mutta takaisin Pennyyn. "Mukana on paljon Maigretia, hieman Christieta ja ripaus nykyaikaa", toteaa Savon Sanomien kirja-arvostelija, entinen naapurini Pentti Pesä, teoksesta Naivistin kuolema. Kelpaa.

Ilmeisesti en Kanadassa ollessani osannut etsiytyä kirjan ääreen, koska Penny on alkujaan torontolainen. Hän kirjoittaa englanniksi. Nolottaa myöntää, mutta mieleeni ei ole tainnut tullakaan, että Québecistä voisi kirjoittaa muullakin kielellä kuin ranskaksi. Frankofonisella alueella viettämäni ajanjakso on epäilemättä vaikuttanut alitajuntaani enemmän kuin kuvittelinkaan.

Penny on kirjoittanut kuusi dekkaria: Still Life (2005), A Fatal Grace / Dead Cold (2007), The Cruelest Month (2008), The Murder Stone (2009), The Brutal Telling (2009), Bury Your Dead (2010) ja elokuussa julkaistava A Trick of the Light. Huomattavaa on se, että hänen teoksensa on ranskannettu ensimmäistä kertaa vasta 2010: kaikki Montréalissa asuvan naisen kirjat ovat voittaneet palkintoja palkintojen perään.

Suomennetut teokset ovat Naivistin Kuolema (Still Life) ja Kylmän kosketus (A Fatal Grace / Dead Cold). Suomentaja Raimo Salminen on aikaisemmin työskennellyt mm. Sebastian Faulksin ja Cormac McCarthyn teosten kimpussa - molemmat voisin lukea lempikirjailijoikseni!

"On évoque le fait français, l'obsession de la météo, le patrimoine, la bonne chère, les différences culturelles entre anglophones et francophones: les premiers croient d'abord aux droits individuels, les seconds estiment devoir protéger la langue et la culture" eli suora suomennos: jos aikaisemmin en olisi innostunut, Cyberpressen Marie-Claude Girard sanoo arvostelussaan ihan vain että "Lue tämä, Salla, NYT!"





kuvat: Patrick Sanfaçon (La Presse) & Adlibris
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...