Kilven erikoisesta kokemuksesta

Sekalaiset kuvat, niillähän kaikki tauot on hyvä päättää? Tässä vapunjälkeisiä tuntoja.

Järjestelmäkamera ei ole kulkenut mukana missään. Pokkari ottaa kiinni perinteisesti lähinnä typerimmät huomiot. Nyt asia ehkä kohenee, sillä Jussi-pukki (jep, tämä kuulosti väärältä) juhannuspukki toi lännestä mukanaan minulle Penin. No, oikeastaan se on ehkä isän, mutta saatamme kaikki arvata, kenen ystäviksi isän uusimmat lelut ovat hetkisen päästä siirtyneet... Kevyt kaveri on järisyttävän ihana, mutta voi sitä objektiivien määrää, mille minulla nyt olisi tarvetta!

 

Tässä olin minä tänään. Hiukset värjäsin viimeksi ennen Unkaria, köh, maaliskuussa. Etuhiukset saksin, hm, kohta. Naamanikin tunsin erityisen rumaksi, kieltämättä etenkin sen jälkeen, kun siihen erityisesti kiinnitettiin huomiota.

Kuopiossa kokeilemani huppari olisi lähtenyt mukaan, jos siinä olisi ollut edessä vetoketju. Himoitsemani Adidaksen hupparin tyrmäsin liveolosuhteissa väriltään liian kirkkaaksi. Onneksi en tilannut sitä netistä.

Adduun törmäsin spontaanilla retkelläni Irlannin saarelle. Kävin molempien valtioiden puolella, kun ystäväni Meerimaria Karma uhkasi muuttaa pois the Stab Citystä.


Tältä näytti Pohjois-Irlannissa Carrick-a-Reden luona. Itse en köysisillalle asti päässyt tulehtuneiden nivelteni kanssa, mutta vau silti.

Bussimatkalla ihastellessani karitsalaumoja ja Game of Thrones -sarjan kuvauspaikkoja elämäni alkoi yhtäkkiä tuntua verrattaen merkitykselliseltä ja tapahtumarikkaalta. Opin, että eräs pohjoisirlantilainen kaupunki ylpeilee sillä, että Winston Churchill (1874–1965) vietti siellä lomiaan. Toisessa kaupungissa kansallissankarin asemassa olevalle Paddy-pululle on pystytetty muistomerkki (, jolle joskus järjestän pyhiinvaelluksen).

Maakunnassa on myös paikkakunta, joka muistelee kymmenen vuoden kaarellisen hampurilaisyhtiön äkillistä pakoa vain parin palvelusvuoden jälkeen. Oliko kyseessä rahanpesuyritys vaiko sittenkin hullunlehmäntauti?


Hotelli oli halpa ja hyvä, enkä ole koskaan nukkunut niin hyvässä sängyssä. Uskomatonta, Travelodge! Miten hyvä sänky! Tosin viereisessä huoneessa paperinohuiden seinien takana joku kuorsasi (hyvässä sängyssään!) eräänä iltana järisyttävällä volyymilla, usch. Mutta miten hyvä sänky! Marian mielestä se oli ihan ok.

Huoneen kokolattiamatot oli kuin tehty eväsretkille. Hotellin vieressä oli kiva libanonilainen. Tykkäsin myös uusista valassukistani. Ja join kirsikkakokista ja Magnersia ja Bulmersia ja Bulmersia ja Magnersia, osaisivat nyt päättää sen nimen kanssa. Ja söin viinietikkasipsejä ja huhhuh Tescossa oli parasta! Sori nyt vaan: maailmantuskani kalpenee sen rinnalla, mitä tunnen joitain monikansallisten yritysten tuotteita kohtaan.

Tästä kuvasta herää lisäksi tärkeä kysymys: vannoin tekeväni hummusta, baba ghanoushia ja guacamolea keväällä ainakin kerran viikossa. Guacamolea olen muussannut aina välillä, mutta mitenkäs nuo muut? Tekemättä jättäminen on suuri synti.

Toukokuussa minulla oli isälle tuliaisia Pohjanmaalta, Irlannista, Iso-Britanniasta, Slovakiasta, Unkarista ja Tsekistä. Mielestäni emme näe ihan niin harvoin, mutta jotenkin tuliaisasiat olivat kasaantuneet. Tuliaisiksi laskin myös tsekkiläiset kolikot. Vaikka spontaanin saarireissun vedin kevyin kantamuksin, isälle piti toki tuoda kentältä Jamesonilla maustettuja fudgeja (this fudge contains alcohol? dig deeper!), jotka ammoisen Dublinin-reissun jälkeen hävisivät alta aikayksikön.

Irlannista palatessani mukanani oli myös laukku ruumassa. Nyttemmin jossain Iberian niemimaalla hortoileva ystäväni kun antoi muuttokuorman hankalimmat osat - kuten matkalaukun ja läppärin - minun kannettavakseni.

Laukun sain Dublinissa ruumaan ilmaiseksi, kun masentuneen näköisellä halpalentoyhtiön työntekijällä oli aamuneljältä "niin hyvä päivä". Hänen aksenttinsa oli peräisin ilmeisesti Lounais-Irlannista, minulla nimittäin oli suunnattomia hankaluuksia ymmärtää rouvan selontekoja. Käsimatkatavarani herätti sekä Dublinin että Helsingin turvatarkastuksissa hämmentyneitä otsanrypistyksiä. Ukulele Dublinista Vaasaan: been there, done that.

Reissun ehdoton kohokohta oli ehdottomasti Giant's Causeway. Märkävarpaisen jätin jätökset on yksi hienoimmista ikinä näkemistäni asioista. En löpise tämän kuvan alle enempää, pitäkää tätä hiljaisena hetkenä luonnon edessä. 

Kuukauden ajan reissasin Pohjanmaan, Keski-Suomen, Pohjois-Savon, Keski-Suomen, Pohjanmaan, Keski-Suomen ja Pohjois-Savon väliä. Keski-Suomi oli aika huippu, siitä joskus useammassa sivulauseessa. Kävin myös viemässä markettoja äidin haudalle. Fonttia en ihan allekirjoita, mutta isältä niin hyvä yritys, että eiköhän se tuohon jää. Haudan ajattelin rajata luonnonkivillä.

Samana päivänä itkin lukiessani sanomalehteä: Älä ajattele, että elämä on lyhyt. Ajattele: miten erikoinen kokemus. (Eeva Kilpi)

Olen ollut aika tulessa nyt jokusen päivän tajuttuani, että melkein isäni talon takapihalla sijaitsevalle pellolle on tullut hevosia. Kaksi rapsutyyppiä, aika parasta! Jussikin kävi tuleilemassa parin päivän ajan, (parin päivän päästä vihdoin trimmattavaksi pääsevän) Lotan mielestä asia oli pelkästään aika jännä. Sijainnin lisäksi omistaja on oikein mukava!

Aamu, Pulla ja Lotta. Toistosta huolimatta: "Yhyy, pelkään kaikkea, mutta nuo asiat tuossa tuoksuvat hassulta."

Tykkään tästä kuvasta aika paljon, vaikka Aamulta näyttää kasvavan leuasta Pullan jalka.

Loppukevennyksen sijaan sanottakoon, että Spärrästä lähtiessäni kassit olivat aika raskaina. Taisinpa tehdä parhaat kirjalöytöni ikinä. Ostin myös pari päivää ennen kontteilua kolme pokkaria Suomalaisen aleista.

Tosin olen pitänyt aika hyvää tahtia lukuhommien kanssa etenkin toukokuussa, jolloin innostuin lukemaan kaikki saarireissuiltani löytämäni true crime -kirjat. Tajusin lempigenreni olemassaolon vasta kevättalvella. Mahtavinta kyllä, saaren kirjakaupoissa on true crime -osastot erikseen! Mutta luin kirjat läpi tai en, asuinkumppanin mielestä on "ihan ok", jos hetken ajan kierrän kirjakaupat kauempaa.

Kun valokuvaus kadotti toisen suuntansa

Valokuvaajana suurin ilmeinen puutteeni on se, että hahmotan maailman vaakasuorana. Uskon, että syynä on liiallinen istuminen kuvaruudun edessä. Muutamaan kuukauteen en ole miettinyt valokuvieni julkaisualustana kuin tietokoneen näytöltä luettavaa blogia. Tänä aikana vaakasuora tapani on selvästi korostunut.

Printtilehteen kuvatessani tiedostan pystykuvien tarpeen paremmin ja myös etsin pystyjä kuvakulmia aktiivisesti. Lehdet kun näyttävät pelkkien vaakakuvien kanssa tympeältä. Sen sijaan en pidä blogeista, joissa pystykuvia on paljon. Ehkä vaakasuora näyttö ja pystyt kuvat lähettävät ristiriitaisia signaaleja yksinkertaisille aivoilleni? Lisäksi täytyy sanoa, että vaikka pidän näyttävästi esillä olevista kuvista, inhoan sivupohjia, joita täytyy scrollailla kuvien koon takia.

Pystykuvina pidän blogissa vain sellaiset kuvat, jotka ehdottomasti pystyä asentoaan tarvitsevat. Harvoin niitä silti julkaisen. Kuvituksena on kuvia, joista pidän, mutta jotka olisin raakannut tulevista Prahan kuvapostauksista pois asentonsa takia. Nämä tuskin toimisivat vaaka-asennossa rajauksesta huolimatta (voitte uskoa, että yritin kyllä).

Mistä minun ongelmani sitten alunperin juontaa juurensa? Ainakin se on ollut käsillä jo vuosien ajan ja olen joutunut opettelemalla opettelemaan pystykuvien ottamista. Pidän siitä, että asioiden ympärille jää helposti enemmän ilmaa ja avaruutta. Pystykuvissa rajaus on usein tiukempi. Minä pidän siitä, että kuva kertoo muutakin kuin sen, mitä kuvassa on.

Journalisti-lehden Kuvaviesti-sarja näyttää loistavan esimerkin siitä, mitä vaivalloisesti yritän selittää. Kannattaa katsoa linkin takaa Heidi Piiroisen Helsingin Sanomissakin julkaistut hienot kuvat Marian Calinista. Vaakakuvaan mahtuu Piiroisenkin kuvissa enemmän draamaa.

Kuvien suuntien merkityksestä olen keskustellut useiden valokuvaajien, kuvatoimitusten esimiesten ja päätoimittajien kanssa. Erään entisen esimieheni mielestä tiukat kuvat toimivat lehdissä paremmin. Kuitenkin myös hän myönsi, että ottamani vaakakuvat yleensä toimivat paremmin. Niinpä: pystykuvani harvoin toimivat.

Viikon päästä pyrähdän reissuun hieman samalle suunnalle, josta nämä kuvat ovat peräisin. Ehkäpä minun onkin pidettävä kamera tutisevassa tassussani koko viikon ajan ja harjoiteltava pystysuunta uudestaan. Siispä toivokaa tekin kärsivällisyyttä matkatoveriltani!

Läsipään syysloma

Serkun poika tuli eilen vastaan kaupan ovilla. Täällä Savossa sukua ja tuttavia riittää, vaikka tuttuja ihmiset ovat kyllä lähinnä töiden kautta. Useimpia tänne jääneitä koulutovereitani en enää joko muista tai tunnista, joidenkin kanssa en ole puhe- tai moikkausväleissä. Sukulaispoika kertoi olevansa syyslomalla. En muista syysloman alun koskaan menneen minulta ohi, nyt kukaan ei ole muistuttanut minua töissä eikä siviilissä.

Kärsinyttä kuvaa äitini säilytti toimistossaan, tässä tietokoneen vieressä. Kuva on omalla syyslomallani kuusitoista vuotta sitten, taakse on kirjoitettu 16.10.1996. Taisi olla toinen ratsastustuntini ikinä, haaveen toteutumisen näkee ilmeestä. Vasemmalla on Vantaan Poni-Haan jo edesmennyt Lento-Valuri eli Viljo, joka oli pitkään lempihevoseni. Kainalossani on Matias, joka sittemmin on muuttanut kanssani Vaasaan.

(Luithan otsikon "läskipää"? Luithan?)

Pelastaja ja jenkkineito

Ujopiimä pikkukoira on saanut hellittelyjä osakseen taukoamatta: väsymättömiä rapsuttajia on ollut isänpäiväviikonloppuna enemmän kuin Lotan elämässä koskaan. Oikein hyväilynkipeänä se painaa korvansa taaksepäin aerodynaamisesti (kiitos adverbistä Mikolle), nousee seisomaan kahdelle jalalle, mässyttää huuliaan ja vipsuttaa häntäänsä maanisesti takakinttujen välissä.

Ainakin kymmenen kertaa päivässä joku muistaa mainita, miten ihana, upea, valloittava, mahtava, kiltti ja rakastettava koira se onkaan. Kerrassaan uskomaton tapaus, todentotta.

Minun elämässäni supereläimiä on riittänyt. Kaikki alkoi Salvador Isabelino del Sagrado Corazón de Jesús Allende Gossensista - tai hänen mukaansa nimetystä mustavalkoisesta katinroikaleesta, Salvador Allendesta. Tuo elämäänähnyt kolli päätti muuttaa meille, vaikka Etelä-Suomesta muuttaessamme vanhempani päättivät, ettei meille lemmikkejä tule.

Napakassa pakkasessa iltakymmenen uutisten aikoihin kolli juurrutti karvaisen ahterinsa olohuoneemme ikkunalaudalle ja koputti töppösellään ikkunaan niin kauan, että se oli pakko päästää sisälle. Meidän kissammehan Salviksesta tuli. Tai meistä tuli Salvadorin perhe. Kun isä näki naapurintätiä kaupassa ja kertoi hälle Salvadorin muutosta, täti vinkkasi, että koirakin olisi.

Koiraahan minä rupesinkin haluamaan. Sen jälkeen, kun täytin kaksi, en muusta puhunutkaan. Kun jouluna sain lahjaksi lelukoiran, purin joulupukkia. Kesällä meille muutti yli tuhannen kilometrin päästä Ella, mutta se onkin jo toinen tarina. Lähes heti Ella-koiran kotiuduttua minä nimittäin rupesin säästämään rahaa omaan hevoseen.

Rahani riittivät kuvan lv-tamma Imperial Maidiin eli Emmaan alkukesästä 1999. Merkittävä osuus rahoituksesta tuli tienvarsilta kerätyistä pulloista. Isä lupasi hevosen, jos saisin jostain kohtuuhintaisen tallipaikan. Naapurinsedältä kysyin tallipaikkaa, jos saisin jostain ostettua hevosen. Sain heidät lupaamaan ristiin.
Myöhemmin ehdoiksi langetettiin myös mm. pitkän saksan lukeminen ja venäjän opiskelu. Se ei haitannut: minulla oli hevonen.

Ratsastuksen aloitin Vantaan Hakunilan Poni-Haassa vuonna 1995. Vielä tuolloin yksityistunnitkin maksoivat muutaman kymmenen markkaa. Ensimmäisellä ratsastustunnillani ratsastin nf-ruuna Denorilla, jota tuolloin vielä Tenuksi kutsuttiin. Sittemmin lempinimi siistiytyi Denaksi. Elämäni ensimmäinen suuri hevosrakkaus oli kuitenkin sh-ruuna Lento-Valuri eli Viljo.
Elämäni suurin hevosrakkaus on tottakai oma hevoseni Emma.

Kuvassa olemme vuonna 1999, olisiko pari viikkoa sen jälkeen, kun Emma meille tuli. Polskuttelemme omassa rannassa. Satulahuovattomuudelle en osaa kertoa syytä. Nyt 12 vuotta myöhemmin osaisin sanoa, että satulahuopa on ehdoton juttu, tutit olivat aivan turha hössötys, kärpäshapsut olivat oikein hyvä homma ja tuossa vaiheessa turpahihnan olisi (vielä) kannattanut olla suitsissa mukana.

Vajaan viiden vuoden ajan Emma oli minun omani. Sinä aikana se opetti minulle enemmän kuin kukaan yksittäinen olento ikinä. Arvostetun naapuriratsastuskoulun pitäjä ohjeisti tekemään moisesta kiukkupussista makkaraa. Hurjaahan se kymmenvuotiaan likan hevosenomistus oli, vaarallistakin välillä, mutta kasvattavaa.

Nöyryys, kunnioitus ja vastuuntunto, mitä vanha ja viisas koni minulle opetti, oli kullanarvoista. Sitä sisua ja sisuuntumista ei ole muissa kuin pikkuisissa hevostytöissä, joilla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin purra hammasta ja istua selässä. Ja ruhjeiden ja mustelmienkin jälkeen luoda kahdesta karsinasta lannat sekä kantaa vedet kahdelle hevoselle.

Tässä kuvassa olemme vuonna 2003: syksyllä juuri ennen kohtalokkaan kaviokuumeilun alkamista. Kyseisen vuoden kesällä ja syksyllä viiletimme pitkin poikin ilman satulaa ja suitsia. Niitä ei enää tarvinnut.

Hyvä ratsastaja en koskaan ollut, mutta Emman kanssa meistä tuli kavereita. Vuosien saatossa se opetti ymmärtämään itseään, se totteli mielellään, kun sitä osasi pyytää oikein. Emma on varmasti suurin syy sille, että joissain asioissa en osaa antaa periksi. Ymmärryksessä kun usein oli oikosulkuja.

Tiedän Emman takia, että jotkin asiat onnistuvat vain sen jälkeen, kun päätään on hakannut seinään riittävän monta kertaa. Toisaalta Emma opetti myös sen, että aika harva asia oikeasti merkitsee niin paljon, että itseään kannattaa kiusata.
Ja mikään yhteenotto ei ollut sen arvoinen, etteikö sen jälkeen olisi voinut kuitenkin kihnuttaa kutiavaa otsaa käsivarteen.

Emma lopetettiin helmikuussa 2004. Ratsastin tunneilla pari kertaa viikossa kesään 2005 asti ja lopetin, kun muutin ulkomaille. Olen viimeksi ratsastanut kunnolla yli kuusi vuotta sitten, jos ei oteta lukuun satunnaisia maastolompsutteluja ja issikkavaelluksia. Silti näen Emmasta ja ainakin ratsastamisesta unta vähintään joka toinen viikko.

Hankalalta tuntuu ajatus siitä, että ratsastus olisi pelkästään istumista selässä 45 minuuttia viikossa - ja loppurapsutukset päälle.

kuvat: AG, Esko Salminen, Salla Salminen