Omat kengät, toisen elämä

Lähipäivinä tapahtunutta:

• Aloin kantaa mukanani entisen asuinkumppanin nimellä varustettua sormusta.
• Entinen asuinkumppani siksi, että jätin Vaasan taakseni.
• Jätän Vaasan taakseni, koska vaihdan yliopistoa ja tiedekuntaa ja ylipäätään kaikkia opiskeluasioita.
• Vaihdan yliopistoa ja tiedekuntaa, koska fuskasin paniikkihäiriötäni ja pääsin keväällä pääsykokeisiin!
• Ja pääsin muuten myös kaikkiin hakukohteisiini (snadi yllätys!), joista valitsin yhteiskuntatieteellisen!
• Muutan ylihuomenna kaupunkiin, jota vielä pari vuotta sitten sanoin inhoavani! Jyväskylä! Auts!
• Olen silti aika innoissani, sillä tuntuu kovasti uudelta alulta. Kuluneet vuodet ovat olleet aika raskaita.
• Kuulin tänään olevani sukua Urho Kaleva Kekkoselle, metropoliitta Ambrosiukselle ja Yleisradion Atte Jääskeläiselle (tuleeko minusta siis isona seurakunnan tiedotusjohtaja, sukuni innoittamana? Taiteilijaksi minusta ei ole, vaikka suvussa on lahjakkaiden tätien lisäksi myös tiettyjä Halosia ja Miina Äkkijyrkkä).
• Saattaa myös olla, että minulla on setä, josta isäni ei ole tiennyt mitään. Sukutapaamiset ovat sitten jänniä.
• Mies, jota olen vähänniinku pitänyt isoisänäni, poistui tänään ajasta ikuisuuteen (biologiset ja adoptioukit kuolivat jo ennen syntymääni). Kirjoitan tämän loppuun, ja sytytän sitten kynttilän.
• Ostin sängyn ja kirjahyllyn. Ansiokkaasti olen hankkiutunut eroon kaikista sinkkukämppätarpeista, eli olen vähän hukassa materian kanssa. Kihlajaislahjaksi sain sentään paistinpannun.
• Harkitsen älypuhelinta.
• Voitin piirakkahaasteen. Luokkayhteiskunnan tarkkailuluokan leirikoulu avusti suosiollisesti ja taisin luvata kiitokseksi piirakkaa.

Toisen kengissä kävelemisestä ja ihmisten tuomitsemisesta kertova mietelause käväisi mielessäni, kun ensin löysin kuvan mokkanahkaisista juhlakengistäni ja sitten nyt jo puhkiutuvista consseistani. Koska muistinkortinlukija sijaitsee arvatenkin muuttolaatikon alimmaisena, kaivelin kuvituskuvat äitini vanhalta työkoneelta, jota käytän täällä isälässä.

Olen ajatellut elämää - etenkin muiden ihmisten elämää - paljon. Lempiasiani internetissä on jo pitkään ollut Humans of New York, joka onnistuu liki päivittäin liikuttamaan minua tippasilmäksi asti. HONYn Brandon kuvaa ihmisiä ja kerää heiltä ajatuksia ja tarinoita.

Jokainen tarvitsee ihmisen, joka kysyy mitä kuuluu. Mitä useammin, sen parempi. Mitä kuuluu tarvitsee jälkeensä vielä yhden tai muutaman tarkentavan kysymyksen. Työssäni olen huomannut useimpien raottavan mielellään ovia elämäänsä ja ajatusmaailmaansa. HONYn kuvaama pikkutyttö on innoissaan ensimmäisestä kynsilakastaan ja nuori tuntee ylpeyttä valmistumisensa takia iloitsevista sukulaisista.
Toisaalta ilman HONYa en olisi arvannut, että kahvilassa istuva tyylikäs hipster suree yhä itsemurhan tehnyttä isäänsä, eikä vastaantulija voi olla ajattelematta ystäväänsä, joka puukotettiin hänen silmiensä eteen.

Oletko koskaan miettinyt, kenen kanssa tänään istut ruuhkabussissa? Kiinnostaako se? Arvaas mitä: sinun ei edes tarvitse käyttää mielikuvitustasi. Kunhan vaan istut vieraan seuraan ja kysyt, mitä hänelle tänään kuuluu.
Vaihto-oppilasjärjestön alkuperäisideana on luoda maailmanrauha ihmisten välistä ymmärrystä lisäämällä kulttuurien kohtaamisen kautta. Usein myös lähempänä on ihmisiä, joiden kohtaaminen tekisi maailmasta paremman.

Jakolaskua tai pituushyppyä. Toivon, että jokainen on joskus verrannut itseään muihin ja harmitellut sitä, miten jokin asia tuntuu itselle niin kovin vaikealta.
Koululiikunta puolustaa paikkaansa opetussuunnitelmassa ihan jo siksi, että sillä saa monille kirjaviisaille ihmisille epäonnistumisen tunteita. Möhlätyn pesäpallolyönnin taustalla on tärkeä ajatus. Asiat, jotka tuntuvat jostain muusta kovin pieneltä ja helpolta, voivat merkata jollekin toiselle jotain paljon suurempaa.

"What was the saddest moment of your life?"
"Probably when my grandmother died."
"What was your favorite thing about her?"
"Honestly, she was back in Bangladesh, and I really don't remember much about her. But it was the only time I've seen my dad cry."
- Humans of New York

Missio talvikenkä

Päällinen: nahka.
Pohja: kumi syvillä urilla.
Vuori: lämmin vuori.
Alennusprosentti: 30.
Tuntuma: ihana.

Audrey on meksikolais-kanadalaisen host-sisareni ja uusien lempikenkieni nimi.

Vagabondin Cathyjen pohjat ovat jo yhden talven jälkeen silinneet lähes urattomiksi. Menevät ne vielä hyvin syys- ja kevätkenkinä, mutta olen kyllä todella pettynyt pohjien kestävyyteen.

Jo Kuopion tori on niin liukas, etten enää tennareilla sinne mielelläni lähtisi. Vielä pari vuotta sitten tennarit olivat ainoa tuntemani talvikengät: nyt mukavuudenhaluiset, niveltulehduksista kärsivät jalkani vaativat lämpimiä jalkineita.

En tiedä, pysyinkö laskuissa perässä, mutta uskoakseni Andiamo oli kahdeksas kenkäkauppa, jossa kokeilin tuuriani. Inhoan kenkäkauppoja, eli voitte uskoa minun olleen tosissani etsintäoperaation kanssa. Talvikenkien suhteen tiedän tarkkaan, mitä haluan, enkä tyydy keskivertoon. Lempinaisessani Audreyssä klikkasi kaikki.

Minulla on vähän sellainen kutina, että saattaisin pyytää isältä sponsorointia myös ruskeaan versioon: vaikkapa syntymäpäivälahjaksi. Sekin vilisti ohi näin välipäivinä.

--

ps. Maailmani meni vähän rikki, kun huomasin, että Lontoosta hankitun lempipiponi kaksoiskappaleita myydään Fiorellassa. Fiorellassa.

pics: Andiamo

Pietarinyrtti tossussa

Eilen oli loistava päivä ostaa uudet tossut. Etenkin sellaiset, jotka ovat samaa sävyä loppukesän pietarinyrttien ja ampiaisten kanssa. Ja jotka ovat ehdottoman allergiset kaikelle, mihin liittyy sana syksy.

Kela ärhäköi minulta takaisin puoltatoista tuhatta euroa. Huomasin juuri, että olin unohtanut postittaa yli satasen matkakulukorvaukset. Muistin viime yönä, että unohdin tilittää työpaikalle kesäkuussa tankanneeni firman autoa 30:lla eurolla. Muitakin rahareikiä on, sellaisia, joihin verrattuna Kelan vaatima summa ja kesätienestini näyttävät naurettavilta.

70 % hinnanalennuksen kokeneet tossukat eivät tehneet budjettiin lainkaan niin suurta lovea kuin nämä:

Kalliit vielä kolmasosan alennuksen jälkeen. Mutta-alkuisia lauseita riittää. Niissä juhlivat esimerkiksi vuosia jatkunut ihastelu, teddyvuori ja lohtua kaipaavat jalat.

Käytettyä hyvää

Inhoan ihmisiä, jotka brassailevat kirpputorilöydöillään. Kuinka itsekästä se onkaan: minä löysin tämän, sinäpä et, hähää. Inhoan myös ihmisiä, jotka kutsuvat kirpparikrääsää second handiksi. Suomessa voi sanoa "ostettu käytettynä".

Second hand -sanaparia ette kuule minun käyttävän, mutta itsekehua joudutte haistelemaan.

Varttitunti aikaa kirpputorikiertelyyn. Onneksi Siilinjärven Toivonsäde ei ole kovin iso. Tällä kertaa otin kassalle asti kaiken, mistä pidin. Niin monta kertaa on jäänyt harmittamaan, kun olen hyllylle jotain jättänyt. Nyt ei harmita. Laukkukaunotar, mukavat mokkakengät ja keksejä varten luotu lautanen maksoivat yhteensä muutaman kolikon.

Ensimmäistä kertaa koskaan huomaan vuodenaikojen vaikuttavan värisävymakuuni. Murretut sävyt ovat aina rakkaita, mutta etenkin nyt mieli on kaivannut armeijanvihreää, suklaanruskeaa ja hiirenharmaata. Aikaisemmat inhokkivärit sinapinkeltainen ja luumunvioletti ovat kohonneet uusiksi suosikeiksi.

Ylläolevat laukut todistavat ihastuksestani vanhoihin nahkalaukkuihin. Ylempi on malliltaan vähän epäkäytännöllinen, ja luulen, että siitä tulee ennemminkin koriste kuin käyttöesine. Sen sijaan alempi - voi, meidän suhteemme on kestänyt vasta muutamia kuukausia, mutta edessämme niitä on vielä useita. Laihia on aarreaitta monessakin mielessä.

laukkulouskutus

Oletko kenkä- vai laukkuihminen, minulta kysyttiin. Kysymys pysäytti minut hetkeksi. Onko minuutta tosiaan mahdollista määrittää esineiden kautta? Paljon enemmän ironiaa on vaikkapa tissi- ja persemiehissä. Ovatko älyä arvostavat uroot sitten päämiehiä?

Mutta materiasta oli kyse nyt. Jos minulle onkin kenkiä, laukkuja tai meikkejä kasaantunut, on se johtunut siitä, että halvalla on saatu. Olen hyvin huono heittämään tavaraa pois ja häpeällisen laiska viemään tavaraa kierrätykseen.

Meikkejä olen aina ostanut harkiten. Uusia harvemmin kannattaa ostaa. Useat tuotteet nimittäin eivät noudata parasta ennen -päivämääräänsä. Esimerkiksi ripsivärit vain paranevat vanhetessaan, ennen kuin sitten kuivuvat lopullisesti. Luomivärejä käytän vähän, mutten löydä mitään ratkaisevaa eroa 20 vuotta äitini ostaman plankin ja nykymarkettikosmetiikan välillä. Molemmat pysyvät luomissani tarvittavan sitkeästi.

Yksi pahe minulla kosmetiikan suhteen on: suihkusaippuat. Elän tuoksuista, ja ne vaikuttavat hurjasti mielialaani. Aamulla ja illalla haluan käyttää erituoksuisia suihkusaippuoita. Aamulla suosin piristäviä ja sitruksisia tuoksuja, illalla jotain rauhoittavaa. Nyt olen hillinnyt intoani niidenkin suhteen. Kun saan nykyiset käytettyä loppuun, siirtynen luonnollisempiin versioihin.

Kenkäihminen en ainakaan ole, jos valita täytyisi. Tennarityttö olen ollut aina. Talvet käytän maihareita, syksyt kumppareita ja kesät Converseja. Viime talvena ihastuin Vagabondin nilkkureihin, All Starsien lisäksi jalassani viihtyvät eritoten One Starit. Kaikki consset olen ostanut joko Lontoosta tai Dubaista. Korkokenkiä minulla ei ole yhtään paria, muutamia vanhoja loppuunastuttuja ballerinoja kaapeista löytyy.

Uuden tavaran hamstrauksen olen yrittänyt vähentänyt minimiin - ja siinä onnistunutkin. Kirpputoreilla en yritäkään vastustaa vanhoja suutarintekemiä nahkalaukkuja. Jos ne ovat kestäneet edelliset 50 vuotta, ne kyllä kestävät minun käytössäni tulevaisuudessakin. Lisäksi niiden muotoilu on ajatonta ja sympaattista.

Vaikka samaa ajattomuutta jankutetaan chaneleista ja vuittoneista, minun mielestäni molempien merkkien laukut ovat ajattoman rumia. Oikeasti: rumia. Laadusta kannattaa maksaa, mutta kuuluisammissa tuotteissa maksaa laadun sijaan merkki. Hinnoissa on reilusti ilmaa. Ja vielä kerta kiellon päälle: ne ovat rumia.

Jos luksuslaukun ostaa, rahoja ei ainakaan käytä 20:een heikompilaatuiseen veskaan. Luksuslaukkua varmasti myös käyttäisi varovasti ja huoltaisi hyvin. Mutta silti. Mikä ihme laittaa ihmisen laittamaan rahansa susirumaan Chanel 2.55:een tai Vuittonin monogrammeihin? Miksi niin monet ihmiset rakastuvat niin naurettavannäköisiin laukkuihin? Kuinkahan monet Vuitton-rakastajat oikeasti pitävät laukuistaan, eivätkä vain halua ilmaista niillä varakkuuttaan?

Ja kun kyse ei edes ole siitä varallisuudesta. Uskoakseni lähes kaikilla säännöllistä työtä tekevillä on ainakin jossain vaiheessa elämäänsä mahdollisuus ostaa luksuslaukku tai muutama. Minullakin olisi varmasti mahdollisuus hankkia itselleni ikioma Vuitton. Laukkujen sijaan priorisoin rahani kuitenkin mieluummin vaikka uuteen kameraan.


Ainoa laukku, jonka takia olen miettinyt pistäväni rahaa palamaan pariasataa enemmän, on Mulberryn Alexa. Sen muotoilu iski minuun heti, kun näin ensiesittelyn Alexa Chungin kätösissä pari vuotta sitten. Sitten se rupesikin näkymään jokaisen julkkiksen kädessä.

Eikä minusta pelkästään siltä tuntunut, sillä laukkua käyttävien lista on pitkä. Laukku poikkeaa monista kalliimmista yksinkertaisuudellaan ja rentoudellaan. Alexa näyttää käytännölliseltä ja mukavalta... Huolettomalta. Sellaiselta kuin laukun pitäisikin näyttää. Sellaiselta kuin minun laukkuni pitäisi näyttää. Halpaketjuversioista se poikkeaa laadullaan. Kun Alexaa kerran hypistelee, ei tuntumaa saa pois mielestä.

En hetkeäkään väitä, että Alexa olisi kaikista laukuista kaunein. Varmastikaan se ei ole kaikkien mieleen. Useiden mielestä se on ihana: sellainen menestystarina se Mulberrylle on ollut. Minua vain ihmetyttää se, miten juuri 2.55 voi olla miljoonien naisten mieleen. Miksi juuri siitä nousi ikoni? Miksi juuri se voi maksaa enemmän kuin muut? Useampia sukupolvia on huijattu.

Oikeastaan halusin puhua laukuista siksi, että törmäsin Rebecca Minkoffin suunnittelemaan Stitch Virginia Laptop Sleeve -läppärilaukkuun. Jos läppärini tarvitsisi kuljettelua, olisin löytänyt ainoan kuviteltavissa olevan vaihtoehdon. Tässä on jotain sellaista oivallusta, jota normaalisti näkee vain piensuunnittelijoiden tuotoksissa, ja yleensä vain heidän prototyyppimallistoissaan.

Näen itseni kuljettelemassa tätä veskaa kainalossani ympäri kansainvälisiä lentokenttiä. Kuvitelmissani näytän niin coolilta, että parempi onkin, etten tätä tarvitse. Stitch Virginia jättää päälle hyvät vibat, kun en turhaan mene nolaamaan itseäni.

No mutta. Vuodesta 2005 suunnitellut Minkoff on lyhyen googlailun perusteella ilmeisesti jonkin sortin julkkis, mutta minä päädyin katselemaan hänen tuotoksiaan vasta nyt. Useimmat hänen luomuksistaan ovat yllättävän tylsiä verrattaessa hassunhauskaan läppärilaukkuun.

Hassua kyllä, laukku nimeltä Morning After myi minut itselleen. Se on ilmeisesti juurikin se kapistus, jolla Minkoff itsensä toi julkisuuteen. Loistavasti nimetty laukku vaikuttaisi olevan juuri passeli tarpeisiini: sinne mahtuu pieni omaisuus, rivat ovat sopivan pitkät ja olkahihna näyttää mukavalta. Nahkakin on kuulemma buttery soft.

Morning Afteria näköjään valmistetaan tuhannessa eri värissä. Jotkin versiot on päivitetty erilaisilla härsöillä, esimerkiksi epämääräisillä kasoilla erilaisia niittejä. Minulle passaisi aivan tuo perusmusta versio. Ainoa, mikä minua vähän epäilyttää, ovat nuo ällöttävät roikkuvat rimpsukat. Kai ne kuitenkin saisi revittyä irti.

Vaikka tämän nillityksen tarkoituksena oli alunperin kriittisyys kenkä- ja laukkuihmisiä kohtaan, taisin juuri paljastaa itseni.

Osaisiko joku kertoa, olisiko Morning After sijoituksensa arvoinen - ja mistä niitä saa?

kuvat: bagthatstyle.com, shopbop.com, longchamp, mulberry.