Eläviä säveliä

Arvoitus on meille poika tuo -blogin Jyri vinkkasi Ten songs that saved your life -sivustosta.

Listaa ei saisi selitellä, mutta koska tämä on oma blogini, haluan kertoa kolme seikkaa.

Ensinnäkin: kuvitus ei liity mihinkään. Kuva on viime kesän juhannusaatolta, päivää ennen äitini hautajaisia. Muokkaus on tehty kyynelsilmin vanhalla näytöllä, mutta kuva on ainoita, joihin minulle on omat oikeudet. Huomaan usein kuvaavani ihan liikaa työajalla.

Toisekseen: en halunnut miettiä omaa listaani turhan pitkään. Koska tein tämän nopeasti, listalla ei ole KoRnia eikä Apulantaa, joiden olisi kyllä pitänyt päästä mukaan.

Kolmanneksi: ehkä juuri siksi nämä kertovat ennemminkin jostain tietystä aikakaudesta. Jostain sellaisesta, kun tarvitsin musiikkia. Paljon enemmän kuin nyt, ainakin. Kuuntelen musiikkia vähemmän kuin koskaan, tunnun tarvitsevan hiljaisuutta.

01. Elliott Smith – King's Crossing
02. Hard-Fi – Watch Me Fall Apart
03. Leonard Cohen – Everybody Knows
04. Les Cowboys Fringants – Les Étoiles Filantes
05. Maj Karman kauniit kuvat – Metallisydän
06. Metric – The Twist
07. Neutral Milk Hotel – In the Aeroplane Over the Sea
08. Nirvana – Lithium
09. Porcupine Tree – Anesthetize
10. Portishead – Nylon Smile

Hieno karavaani

Yksi hienoimmista asioista, joita lempiartistit voivat tehdä, on yhteistyö. Maanantaina auto meinasi lähteä sivuliirtoon, kun oivalsin, että GG Caravanin On se hienoo -biisillä on mukana Paleface, Tommy Lindgren ja Redrama. Ja Zarkus Poussa ja Marzi Nyman. Brandoniin pitää tutustua vähän paremmin. Päräyttävää. Hienoo.

Komia biisi, jolla on hieno sanoma. Redramaa suomeksi ja Palefacea ruottiks! Ja vanhana mustalaismusiikin ja sirkusfolkin ystävänä pidän jo vain siksi molempia peukkuja pystyssä! Tätä lissää!

Vielä kaksi kysymystä:

1) Onko video kuvattu marraskuussa - Lindgrenin movember-ehostuksesta päätellen?
2) Mikseivät useammat lempiartistit tee enempää yhteistyötä? (Lou Reed + Metallica -kimppaa ei lasketa.)

Palaan Pariisiin

Kylmät väreet ensimmäisellä kuuntelukerralla lupaavat meille pitkää ikää.

Radikaaleilla juurillani

Muutama vuosi takaperin hankin musiikkia gigoittain - olisin voinut soittaa musiikkia monen kuukauden ajan kuulematta samaa biisiä. Niinpä minä varmaan teinkin, sillä useimmat lempiyhtyeistäni löysin juuri tuon aikakauden takia.

Ben Cooperin eli Radical Facen Ghost-albumi oli pitkään messenger-kuvakkeenani. Olin hommannut Ghostin heti sen ilmestyttyä, ja kansikuva oli päätynyt kuvatiedostoihini. Monen kuukauden jälkeen rupesin ihmettelemään kuvan merkitystä. Vasta silloin kuuntelin albumin läpi.

Maaliskuussa 2007 julkaistu levy kohosi saman vuoden syksyllä yhdeksi yhdeksi lempilevyistäni. Se on tavattoman ehjä albumikokonaisuus, jolla hienot kappaleet seuraavat toisiaan. En osaa päättää lempikappalettani. Welcome Home? The Strangest Things? Asleep on a Train?


Uuden musiikin löytöretket jäivät huomatessani, että niissä kymmenissä gigoissa oli valtavasti hyvää kuunneltavaa. Liikaa valinnanvaraa. Spotifyssakin on helppo tarrata vain vanhoihin tuttuihin. Seuraan uusien levyjen julkaisua lähinnä NME:n, Pitchforkin ja musiikkiblogien kautta - aika satunnaisesti.

Ilmeisesti etsin uutta kuunneltavaa harmittavan satunnaisesti, sillä osa helmistä meinaa väkisinkin lipsua käsistäni. Onneksi eivät kaikki. Blogeista Silent All These Years ja Alice & June tuttu Ravenwaves oli huomannut Radical Facen julkaisseen upouuden The Family Tree: The Roots -albumin ja ilmaisen ilmaisen The Bastards - Volume One EP:n.

Itku meinasi tulla! Aivan kuin olisin jälleen tullut kotiin pitkän reissun jälkeen. Musiikki saa minut järkkymään tätänykyä huomattavan helposti, Leonard Cohen -pillitys on vielä hyvässä muistissa. Muutaman kuuntelun jälkeen lempibiisikseni on noussut Ghost Towns, mutta myös esimerkiksi Bishop's Song vaikuttaa hyvin lupaavalta.

Vanhoja ideoita

Oli niin valtavan hienoa katsoa [Leonard Cohen: I'm Your Man -dokumenttia] juuri äidin kanssa. Äitini on ollut Leonard Cohen -fani 60-luvulta lähtien. Meillä oli silti molemmilla sama olotila, kun jätimme elokuvasalin, olimme viimeisiä, jotka salista lähtivät.
Jäimme katsomaan lopputekstit, kuuntelemaan Cohenin upean oman version biisistä I'm Your Man ja äiti tuli vielä luokseni kuuntelemaan Rufus Wainwrightin omia biisejä.

Näin kirjoitin blogissani vuonna 2006.

Lokakuussa 2008 kävimme äidin kanssa katsomassa herraa Hartwallilla, itkimme yhteen ääneen. Jotenkin minusta tuntui jo tuolloin, että jään lopulta kuuntelemaan Coheniamme yksin. Joskus tulevaisuudessa, pitkän ajan päästä.

Jo nyt olen aivan yksin ja vollotan upouutta Show Me the Place -biisiä kuunnellessa.

Jouduin keväällä poistamaan meidän sunnuntaiaamu-playlistiltamme mm. Famous Blue Raincoatin, kun koko päiväni meni itkuksi sitä kuunnellessa.

Show Me The Place by leonardcohen

Laitoin linkin biisiin entiselle työnantajalleni, "olipahan mehevää murinaa" oli hänen kiteytyksensä. Ei hullumpi kuvaus.

Olisipa äiti kuuntelemassa uutta biisiä, hän pitäisi tästä. Ei, voin vannoa, että hän rakastaisi tätä. Voisimmepa itkeä yhdessä.

Mustavalkokuva on pressikuvia Cohenin sivuilta, Old Ideas -levy julkaistaan ensi vuoden puolella.

Show me the place, help me roll away the stone
Show me the place, I can’t move this thing alone.

Mumford & Sons & ROSTAM

Musiikillisesti mahtavaa torstaipäivää!

Ensin ihastuin Stop Shake Honey Go -blogin Antin mainitsemaan Rostam Batmanglijin biisiin Don't Let it Get to You. Multi-instrumentalisti Batmanglij tuottaa ja musisoi Vampire Weekendissä, yhtyeen soundi kuultaakin läpi juuri sopivasti.

Bändin Flow-esiintyminen pari vuotta takaperin oli mahtava, kuten Hesarikin muistaa. Mää tykkään Rostamista ja tästä uudesta biisistä ihan kamalasti, tässä Soundcloudin kautta.

Don't Let it Get to You by ROSTAM

Rostamia fiilistellessäni luin myös Pelkkää valoa -blogin Annan vinkkauksen uudesta Mumford & Sonsista. Ghosts that We Knew riipii sydäntä jo nyt. Tuttavuutemme varmasti syvenee jokaisen uuden kuuntelukerran myötä, en malta odottaa.



Olen saanut hyvää palautetta sivupalkissa olevassa kuukausittain vaihtuvasta biisilistasta. Päivitän listaa jokaisen kuun alussa, eli marraskuun biisit ovat taas aivan uusia lemppareita - ja etenkin vanhoja suosikkeja. Olen ollut aivan superhuono etsimään uutta kuunneltavaa. Ensimmäisen kerran vuosiin hiljaisuus on käynyt korviin musiikkia paremmin.

Taisin myös ottaa pätkätyön vastaan. Pari viikkoa jouluna. Se, onko mielenkiintoisempaa olla kiireapulaisena postissa vai lomittajana uutistoimituksessa, on makuasia. Itse kallistun ehkä uutisten puolelle.

Videopelimusaa

Mitä tehdä, kun poikaystävä on ällöromanttinen? - Nauttia, se on minun suositukseni.

Ihana J linkitti Lana Del Reyn videon, jonka biisi jäi soimaan päähän jo ensimmäisen kuuntelukerran jälkeen. Pienillä huulilla siunattu Salla ei videota enää katso kompleksien takia (kertokaa mulle, että noin turpeita muiskuttimia ei saa ilman silikonia!), mutta kappale kyllä tarvitsee useammankin kuuntelun.

Jos kuulostaa tutulta, YleX:n Venla Kokkonen tämän on näköjään jo ehtinyt Uuden musiikin iltavuorossa nostaa tarkasteluun.

"She leaves the impression of someone both shrewd and vulnerable, which combined with the quality of her songs, is not only an intriguing concoction, but feels like the embodiment of genuine star quality." - Rosie Swash, the Guardian.

Tälle olisin voinut tehdä omankin postauksen, mutta menköön nyt tähän samaan. BBC:n Radio 1's Live Lounge on Brittein saarten suurimpia lahjoja maailman musiikkimaailmalle.

Osasyy siihen, että pidän Live Loungeista niin paljon on toki se, että rakastan akustista musiikkia. Esimerkiksi tämän kappaleen kohdalla on parasta se, että Friendly Fires on tehnyt inhoamastani Lady Gagan biisistä kerrassaan kuunneltavan. Give it a shot, kuten Desperate Housewivesissa olen tämän viikonlopun aikana kuullut sata kertaa.

Vielä kerta kiellon päälle. The XX ja Florence Welch! Nam!

Yhtenä iltana

Tänään padot aukesivat. Syynä ovat YleX:n soittolistat.

Lakkaisivat edes soittamasta Haloo Helsinki! -yhtyeen biisiä Maailman toisella puolen. Menetän automatkojen jälkeen muutaman minuutin elämästäni nyyhkytysten rauhoitteluun ja punaisten silmieni räpyttelyyn. Taidan olla myös melkoinen vaara liikenteelle.

Yleensä saan pidäteltyä itkua lauseeseen "äiti älä pelkää kyllä pidän itsestä huolen". Sitten itsehillintä pettää täysin.



Menomatkalla kuului Haloo Helsinki!, paluumatkalla Sara. Tällä kertaa sanat "yhtenä iltana unohtaa pelkonsa vois / yhtenä iltana kuoleman pyörteestä pois" aiheuttivat hillittömän märinäkohtauksen.

Heikki Harmaa en ole tainnut livenä nähdä, mutta kun seuraavalla kerralla näen Joa Korhosen Vaasan Royalissa, käyn läppäämässä häntä poskelle. Lujaa. Jos Hectorin tapaisin, ottaisin varmaan nimikirjoituksen äitiä varten. Ja itkisin.



Siedätyshoidosta huolimatta molemmat kappaleet iskevät ilmat palleasta radiosta kuuluessaan. Sillä pahemmalla tavalla. Voisin kuvitella, että katu-uskottavammat kappaleet aiheuttaisivat itkua, mutta tämä on jotenkin noloa.

Äiti, minulla on ikävä.