Suru, meri ja tumma hopea

"Kaipaan tällaista kirjaa järvistä", kirjoitin lukiessani viime vuoden keväällä Susan Fletcherin Tummanhopeista merta (The Silver Dark Sea).
"Olen lukenut jo kolmasosan eikä tämä vieläkään ole alkanut", kirjasin ylös sanomiseni kanssa-asujalle samasta kirjasta.
Tiesin lukevani hienoa kirjaa, mutten todellakaan nauttinut jokaisesta sivusta.Välillä oli pakko lukea dekkari.

Niin, viime vuoden keväällä: kirjoitin tämän postauksen jo kerran, mutta jätin sen julkaisematta. Sitten Lukuisa-blogin Laura kirjoitti pari päivää sitten näin: "En muista, milloin kirja olisi viimeksi vaikuttanut minuun niin voimakkaasti ja siksi surullisuuteni ei ollut mitenkään huono asia, vaikkei se ehkä koskaan olekaan mikään miellyttävä tunne." Ehkä aika on nyt kypsä minullekin.

Viime syksynä myönsin, että Tummanhopeinen meri on puhutellut minua koko vuonna lukemistani kirjoista eniten. Tapahtumat, tunnelmat ja lauseet kiertävät päässäni rataa, vaikka sain luettua verkkaisen ja harkitun teoksen huhtikuussa. Yksi kirjan päähenkilöistä oli meri, joka maistui kaikessa.

Minusta merta rakastavat ihmiset tulevat merensä kanssa jotenkin ylimielisiksi, pelastuksensa ymmärtäneiksi uskovaisiksi. Meri antaa, meri ottaa.



 "Jos tämä olisi klassikko, varmaan sanoisin, että ymmärrän, miksi se on klassikko", kirjoitin itselleni.
Tummanhopeinen meri kertoo surusta. Se muistuttaa siitä, että sama tapahtuma aiheuttaa monenlaista surua. Siitä, että erilaiset tapahtumat aiheuttavat samanlaista surua. Ja siitäkin, että kaikilla suru on omansa. Toisaalta kirja kertoi, miten mennyt ihminen voi olla lähellä ja ihminen lähellä mennyt. Se sai minut ajattelemaan lohtua: sitä, miten lopulta samanlainen lohdutus sopii kaikille.
 

En ole koskaan itkenyt minkään kirjan takia niin paljon.



Keväällä pohdin paljon, miksi Fletcherin esikoinen, Irlantilainen tyttö, oli minulle niin tärkeä. Fletcher maalailee kirjoissaan samanoloisia värejä, tunnelmia ja paikkoja. Tiedän, että Irlantilainen tyttö on muita Fletcherin kirjoja köykäisempi ja henkisesti ohuempi.
"Kehittyneemmät versiot eivät kuitenkaan ole kolahtaneet niin hyvin, vaikka ajatukset ovat mietitympiä ja hahmot syvempiä", kirjoitin keväällä.
"Sainko kuviteltua Irlantilaisen tytön henkilöille enemmän ajatuksia? Vai muistuttavatko ne jotain aiemmin lukemaani? Vai sysäsikö se liiallisia ennakko-odotuksia? Olinko ilahtunut siitä, että se oli kirja mieleeni?"

Myöhemmin ajattelen Irlantilaista tyttöä lämmöllä, muistan pitäneeni siitä, mutta heränneet tunteet eivät ole mitään Tummanhopeiseen mereen verrattuna.

Näinkin kirjoitin kirjaa lukiessani: "Sanotaan, että hyvän kirjan tunnistaa siitä, miten paljon ajatuksia se herättää. Siinä tapauksessa Fletcherin kirjan pitäisi olla ehdottomasti parhaista koskaan lukemistani. En ole siitä ihan varma. Minusta hyvällä kirjalla voi olla monta arvoa. Viihdyttävä dekkari saattaa saada minulta enemmän pisteitä kuin kaunokirja, joka saa rypemään eksistentiaalisessa tuskassa. (Tämä ei ole kannanotto chicklitin poliittisen tunnustettavuuden puolesta.)"
 

Samassa merkinnässä kuvailin itseäni kirjojen viihdekäyttäjäksi. Tuntui hassulta, että samoina päivinä merikirjaa lukiessani katsoin Me and Orson Welles -elokuvan. Zoe Kazanin esittämä Gretta Adler sanoo Zac Efronin esittämälle Richard Samuelsille, ettei tarinalla ei ole pakko olla juonta.
En vieläkään ole löytänyt repliikkiä uudestaan, mutta toisen hienon (ja asiaankuulumattoman) samasta leffasta:
“Wealth, travel, fame. I can take you to movies that have all of that.” 

Fletcherin kirjoissa meri on kuitenkin paljon jännittävämpi ja eläväisempi kuin (vuosi sitten) lyhyen kävelymatkan päässä sijaitseva (sijainnut) maailman saastunein murtovesilätäkkö.  Jollen olisi viettänyt kesää tyhjäntoimittajana täällä meren lähellä, Itämeri olisi lopun elämääni tuonut mieleeni ensimmäisenä luita ja ytimiä hyytävän viiman ja dioksiinipitoisuuksiltaan korkeat, päiviä myyntitiskissä seisoneet kalat. Ja ne meriuskovaiset ihmiset, jotka halveksivat järviä ja järvi-ihmisiä.
 

Tiedän, että Itämeri tuntuisi paljon muuttuvaisemmalta, jos sitä seuraisi päivittäin. Ehkä joskus löytäisin pullopostia. Toissakesän vietin lähes kokonaan meren äärellä. Veneen matkatessa auringonpaisteessa ja istuskellessani kannella hiukset jäykkinä suolavedestä huomasin vihdoin oppineeni rakastamaan Itämerta. Virvelillä nappasi viispiikkisen sijaan hauki.

Kesän viimeinen merimatka sunnuntaina jätti jälkeensä polvet, joita kanssa-asuja kehui nuorekkaiksi. Salla viis vee, kieltämättä. Mustelma syntyi veneen hyökkäyksestä siihen kavutessani. Haava tuli lipsahtaessani kalliolta mereen komealla molskahduksella: pyyhe lennähti mereen, ja kirkas vesi hämäsi ajattelemaan, että se olisi ollut lähempänäkin pintaa. 
Mutta "as the bruises turn to yellow, the swelling goes down", tiedättehän.

Vaasa jäi taakseni tasan vuosi sitten, kävin heittämässä lenkit myös Jyväskylässä ja Siilinjärvellä.

Nyt suuntana on toinen meri.