Elefanteista ja totuudesta

Minua kohdeltiin ja arvosteltiin epäreilusti, ymmärrän sen nyt.
Se oli syy blogin taannoiseen latistumiseenkin. En enää tiennyt, mitä ajatella, kun vieraat ihmiset kuvittelivat tuntevansa minut. En löytänyt itseäni heidän sanoistaan ja kuvittelin hukanneeni itseni.

Nämä määreet ovat lähemmiltä ajoilta, ne tuntuvat kauniilta ja totuudenmukaisilta, tunnistettavilta:
Herkkä ja ymmärtäväinen, muita herkemmin vaistoava.
Sininen.

Paljon useampi ihminen kuin olen aiemmin kuvitellut uskoo asioihin, joihin minä en. Sanotaan sitä vaikka mystiikaksi.
Tulee mieleen ala-asteen aamunavauksessa kuulemani tarina siitä, miten viisaat sokeat miehet lähestyivät elefanttia: eräs kuvaili kärsää, toinen häntää, toinen jalkaa. Joskus uskontoa kuvataan vuorena, jolle kaikki kiipeävät eri suunnilta.
Jotkut sanovat sitä rakkaudeksi.

Jos päädyn uskontososiologian kurssille, se olkoon a sign I've been waiting for, tai jotain. En kaipaa elämääni lisää mystiikkaa, mutta haluaisin ajatella enemmän.
Iän myötä ihminen näkee asioiden sävyt, sanovat. Esimerkiksi suhtautumiseni uskontoihin on ollut vakaassa muutoksessa. Ehkä ymmärrän nyt paremmin hörhöjäkin. Ristiriitaisempaa on havaita, ettei kehitys kulje kahteen suuntaan. Ihmiset näkevät minut aiempaa mustavalkoisemmin.

Olin jo unohtanut, miten ihanaa on olla työssä, jossa saa keskustella ihmisten kanssa: päivittäin uuden ihmisen kanssa, erilaisista asioista.
Minua pidetään ihmisenä, johon voi luottaa, joka pystyy lyhyessä ajassa luomaan vieraan ihmisen kanssa suhteen. Oikean ihmissuhteen, jossa voi nauraa ja itkeä, kaikille kamalimmille ja ihanimmille asioille.

Kiltti, hauska ja älykäs, nekin on sanottu.
Kun pyyhin salaa kyyneleitä, uskon paremmin sinisyyteen.

Mustista kynnyksistä

Tiiantain Tiia päivitti kirjoittamisesta asioita, joita minäkin olen miettinyt. Erityisesti kohta nuoremman minän tekstien lukemisesta pohditutti; "Ajatus niissä tuntuu kuitenkin kulkevan huomattavasti nykyistä kirkkaammin, vaikken muistaakseni vielä tuolloin käyttänyt tuntikausia sen miettimiseen, onko teksti vain omassa päässäni koherentti kokonaisuus vai avautuisiko se ehkä jollekulle muullekin."

Minulla on blogin luonnoksissa viimeiseltä puolelta vuodelta 30 luonnosta eikä yhtään julkaisua. Se johtuu paljolti siitä, että eksyin taas viime vuonna vääränlaiseen seuraan. En enää uskonut tuntevani itseäni. Epäilin tapahtuneiden takia itsetuntoani varsinkin muutaman raskaan kuukauden ajan.

Sitten tapahtui asioita, joiden ansiosta sain otettua vähän lunkimmin. Kuitenkin taustalla on yhä koko ajan epäilys - mitä minusta on tullut? Pitääkö mikään minussa enää paikkaansa? En meinaa enää pysyä itseni perässä. Muutun niin nopeasti, jo kuluneen vuoden aikana erotuttavasti. Aikaisemmasta viisastuneena en uskalla sanoa, ovatko muutokset olleet positiivisia tai negatiivisia. Aika sen kertoo, sanoo Salla niin syvällä rintaäänellä kuin 25-vuotias punapää vaan saa aikaiseksi.

Syntymäpäivälahjaan asentamani Instagramin myötä olen alentanut edes kuvien julkaisukynnystä roimasti. Olen joutunut ottamaan valokuviin aivan uudenlaisen asenteen. Samsungin kamera ei loista kuvanlaadullaan ja filttereillä loppukin ajatus hyvistä valokuvista kaikkoaa. Kovin vapauttavaa. Tervetuloa seuraamaan, olen @taiottu.

Paskaa mutta kelpaa

"Ihan paskahan tämä on, muttei tässä varsinaisesti ole mitään vikaa", toverini sanoi muutaman yön luonani bunkattuaan.

Olen samaa mieltä. Asuntoni on ränsistynyt, ruma ja epäkäytännöllinen, mutta ajaa asiansa. Kyllä täällä nukkuu. Oma rauhakin on, jollei ikkunan alta kulkevia baarikärpäsiä lasketa. Asunnon sisällä olen havainnut onneksi vain banaanikärpäsiä, vaikka tuholaistorjujat ovat rampanneet talossa päivittäin.

Hämmentävintä on kulku pesuhuoneeseen keittokomeron läpi. Eniten kaipaan pakastinta. Haikailen myös sälekaihtimia kapeaan vaakaikkunaan. Siitä vastapäiset asujat näkisivät suoraan sänkyyni, jollen olisi suojautunut katseilta Ikean pahvisilla muuttolaatikoilla.

Muutama päivä sitten dyykkasin roskalavalta tahraisen patjan, joka korvaa keittiöjakkarat ja sohvan.
Sunnuntaina istuskelin patjalla yöpaitaan kääriytyneenä ja join väljähtynyttä punaviiniä posliinimukista entisen lukiokaverini seurassa. Yhtäkkiä havahduin: tätä hetkeä tulen miettimään vuosikymmenten päästä. Se oli se syksy, kun asuin hetkisen aikaa omillani uusia opintoja aloitellessani.

Omat kengät, toisen elämä

Lähipäivinä tapahtunutta:

• Aloin kantaa mukanani entisen asuinkumppanin nimellä varustettua sormusta.
• Entinen asuinkumppani siksi, että jätin Vaasan taakseni.
• Jätän Vaasan taakseni, koska vaihdan yliopistoa ja tiedekuntaa ja ylipäätään kaikkia opiskeluasioita.
• Vaihdan yliopistoa ja tiedekuntaa, koska fuskasin paniikkihäiriötäni ja pääsin keväällä pääsykokeisiin!
• Ja pääsin muuten myös kaikkiin hakukohteisiini (snadi yllätys!), joista valitsin yhteiskuntatieteellisen!
• Muutan ylihuomenna kaupunkiin, jota vielä pari vuotta sitten sanoin inhoavani! Jyväskylä! Auts!
• Olen silti aika innoissani, sillä tuntuu kovasti uudelta alulta. Kuluneet vuodet ovat olleet aika raskaita.
• Kuulin tänään olevani sukua Urho Kaleva Kekkoselle, metropoliitta Ambrosiukselle ja Yleisradion Atte Jääskeläiselle (tuleeko minusta siis isona seurakunnan tiedotusjohtaja, sukuni innoittamana? Taiteilijaksi minusta ei ole, vaikka suvussa on lahjakkaiden tätien lisäksi myös tiettyjä Halosia ja Miina Äkkijyrkkä).
• Saattaa myös olla, että minulla on setä, josta isäni ei ole tiennyt mitään. Sukutapaamiset ovat sitten jänniä.
• Mies, jota olen vähänniinku pitänyt isoisänäni, poistui tänään ajasta ikuisuuteen (biologiset ja adoptioukit kuolivat jo ennen syntymääni). Kirjoitan tämän loppuun, ja sytytän sitten kynttilän.
• Ostin sängyn ja kirjahyllyn. Ansiokkaasti olen hankkiutunut eroon kaikista sinkkukämppätarpeista, eli olen vähän hukassa materian kanssa. Kihlajaislahjaksi sain sentään paistinpannun.
• Harkitsen älypuhelinta.
• Voitin piirakkahaasteen. Luokkayhteiskunnan tarkkailuluokan leirikoulu avusti suosiollisesti ja taisin luvata kiitokseksi piirakkaa.

Toisen kengissä kävelemisestä ja ihmisten tuomitsemisesta kertova mietelause käväisi mielessäni, kun ensin löysin kuvan mokkanahkaisista juhlakengistäni ja sitten nyt jo puhkiutuvista consseistani. Koska muistinkortinlukija sijaitsee arvatenkin muuttolaatikon alimmaisena, kaivelin kuvituskuvat äitini vanhalta työkoneelta, jota käytän täällä isälässä.

Olen ajatellut elämää - etenkin muiden ihmisten elämää - paljon. Lempiasiani internetissä on jo pitkään ollut Humans of New York, joka onnistuu liki päivittäin liikuttamaan minua tippasilmäksi asti. HONYn Brandon kuvaa ihmisiä ja kerää heiltä ajatuksia ja tarinoita.

Jokainen tarvitsee ihmisen, joka kysyy mitä kuuluu. Mitä useammin, sen parempi. Mitä kuuluu tarvitsee jälkeensä vielä yhden tai muutaman tarkentavan kysymyksen. Työssäni olen huomannut useimpien raottavan mielellään ovia elämäänsä ja ajatusmaailmaansa. HONYn kuvaama pikkutyttö on innoissaan ensimmäisestä kynsilakastaan ja nuori tuntee ylpeyttä valmistumisensa takia iloitsevista sukulaisista.
Toisaalta ilman HONYa en olisi arvannut, että kahvilassa istuva tyylikäs hipster suree yhä itsemurhan tehnyttä isäänsä, eikä vastaantulija voi olla ajattelematta ystäväänsä, joka puukotettiin hänen silmiensä eteen.

Oletko koskaan miettinyt, kenen kanssa tänään istut ruuhkabussissa? Kiinnostaako se? Arvaas mitä: sinun ei edes tarvitse käyttää mielikuvitustasi. Kunhan vaan istut vieraan seuraan ja kysyt, mitä hänelle tänään kuuluu.
Vaihto-oppilasjärjestön alkuperäisideana on luoda maailmanrauha ihmisten välistä ymmärrystä lisäämällä kulttuurien kohtaamisen kautta. Usein myös lähempänä on ihmisiä, joiden kohtaaminen tekisi maailmasta paremman.

Jakolaskua tai pituushyppyä. Toivon, että jokainen on joskus verrannut itseään muihin ja harmitellut sitä, miten jokin asia tuntuu itselle niin kovin vaikealta.
Koululiikunta puolustaa paikkaansa opetussuunnitelmassa ihan jo siksi, että sillä saa monille kirjaviisaille ihmisille epäonnistumisen tunteita. Möhlätyn pesäpallolyönnin taustalla on tärkeä ajatus. Asiat, jotka tuntuvat jostain muusta kovin pieneltä ja helpolta, voivat merkata jollekin toiselle jotain paljon suurempaa.

"What was the saddest moment of your life?"
"Probably when my grandmother died."
"What was your favorite thing about her?"
"Honestly, she was back in Bangladesh, and I really don't remember much about her. But it was the only time I've seen my dad cry."
- Humans of New York

Epätodellista liikettä

 

Opin paljon muutamassa päivässä. Ainakin tämän: pitää rakastua sellaiseen, joka tietää huonot puoleni, mutta rakastaa minua niin kuin niitä ei olisi. Onneksi se, jota rakastan, ei ole vielä ymmärtänyt samaa. Tai sitten hän vain odottaa kypsymistäni.

Olen niin kova itselleni, että välillä olen sitä muillekin, aivan huomaamatta. Lupaan olla tulevaisuudessa armollisempi. Jos en itselleni, niin ainakin muille. Ehkä sitä kautta opin hyväksymään omatkin virheeni.

 

Muisti on petollinen, se puhuu välillä kanssani eri kieltä. Kun kaikuluotaimen taajuus on delfiinin, siitä tulee melusaastetta. Epätodellisuus on välillä ollut ystävä. Värien lisäksi olen pitänyt liikkeestä.

Aloitan uuden matkan, ja uskon, että siitä tulee jännittävä. Jansson kirjoitti Taikatalvessa revontulista ja siitä, miten epävarmuus tekee levolliseksi. Minä ymmärrän, minä ymmärrän. Jos selittäisin kuvasarjan, selittäisin siitä liikaa.

Mitä sitten, kun jääkaappi ei enää huuda öisin? Pitää hankkia:

• lattelusikat
• sänky
• kattila
• yleiskone
• hupullinen kylpytakki
• tummanvihreät hait

Köyhistä uutisista ja uutuusjäätelöistä

Jos tekisin herkkulistauksen lista asioista -blogin tapaan, kärjen tuntumassa olisi jäätelö. Ihan mikä vain jäätelö, en ole sen suhteen kovin nirso. Vuodenajallakaan ei ole väliä, jätski maistuu niin kesällä kuin talvellakin.

Kesäisin jäätelö kuuluu etenkin työpäivien lomaan. En ole ihan varma, oliko ensin muna vai kana, mutta jäätelökioskit sijaitsevat usein toimitusten vieressä. Esimerkiksi Siilinjärvellä Uutis-Jousi muutti pari vuotta sitten kiskan vierestä toisen luokse.

Kesälehtien ideointipalaverit toistuvat samanlaisina vuodesta toiseen, onhan kyseessä vuoden uutisköyhin aika. Löysimmistä löysimmät ideat lipsuvat kesätyöläisille. Kun uimarannat ja jäätelökioskit muuttuvat kylien kuumimmiksi kohteiksi, tulee kioskimyyjistä kesälehtien pakollisia haastateltavia. Aloittelevan toimittajan on kesähaastatteluissa vaikea keksiä pyörää uudestaan, mutta ainakin epäonnistumisen vaara on minimoitu.

Olen minäkin haastatellut pallonpyörittelijää, päivä oli lämmin ja hikinen. Kysymyspatteristoni liitti minut vuosikymmenten mittaiseen jatkumoon. Kuinkahan monta kertaa toimittaja onkaan kysynyt tötterönpyörittäjältä, mikä maku on suosituin? Vastaus on poikkeuksetta "vanilja ja mansikka" tai "vanilja ja suklaa". Vaikka olen lukenut suosituimmista jäätelömauista kymmenen kertaa, ihmettelen sitä aina. Itse tartun jäätelön suhteen aina uutuuksiin.

Tämän aasinsillan kautta Makuja-sivuston uutuusjäätelölistaan, kasasin oman kymmenen kärkeni.

Kevään ja kesän uutuusjäätelöt:

1. Ben & Jerry's Peanut Butter Me Up 

Maapähkinävoita, maapähkinäkuppeja, vaniljajäätelöä ja vadelmahilloa.

(Starttasin tällä kesäkauden menneenä viikonloppuna.

Jos kummia ei tapahdu, tämä on uutuuksista paras.)

2. Classic Pekaani – Suolainen Kinuski

Puikkouutuus, jonka maitosuklaa-pekaanipähkinäkuorrute

kätkee alleen vaniljakermajäätelöä ja suolaista kinuskikastiketta.

3. Mascarpone-Lemon-Lime
Mascarponen makuista jäätelöä piristää vodka-sitruunakastike.
Saatavilla Ingmanin jäätelökioskeista. 
4. Kingis Minttu-Suklaa

5. Kaneli-Keksi (Ingmanin irtojäätelö)

6. Magnum Tarte aux Pommes

7. Pingviini Appelsiinimaito

8. Fazer Kismet -jäätelöpuikko

9. Panda Lakupala Choco

10. Cornetto Enigma Popcorn

Sisältä silkkaa silkkoa

Kauniit asiat minussa ovat harvassa. Kesällä minulle tulee pisamia, joita olen vähitellen oppinut sietämään. Ripseni ovat aika pitkät, joskin värittömät. Pidän tummanvihreistä silmistäni, jotka näyttävät usein tummanruskeilta. Pienenä piilotin ne mieluiten otsahiuksien taakse. Joku samanikäinen kun väitti, ettei niin vinoja silmiä ole kuin kehitysvammaisilla.

Nenäni on välillä liian iso ja välillä liian pieni, välillä se vaikuttaa suoralta ja joskus sitä on sanottu hyppyriksi. Jos joku kiinnittää siihen huomiota, punastun. Punasteluani inhoan. Suuni on pieni ja hampaat kellertävät, poskipäät ovat siellä jossain. Jos antaisin kulmakarvoilleni luvan, ne kasvaisivat yhteen. Lisäksi oikeanpuoleinen oikukas kulmakarvani kasvattaa itseensä tupsua, jota kosmetologi on joskus kutsunut kollegansa joukolla nauramaan.

Kynsilakkojen kuvaaminen marraskuussa oli ehkä huono idea. Innostuin nimittäin tuolloin kuvaamaan muutakin kosmetiikkakavalkadiani. Ostan kosmetiikkani usein puolisalaa, ja minua hävettää, jos joku näkee minut meikkiostoksilla. Ehkä nolostelu johtuu siitä, että meikkaamalla minusta pitäisi tulla kaunis, joksi en itseäni tunne edes meikattuna.

Kasvoille eksyy muutakin, mutta nämä olivat marraskuiset lempituotteet. Kulmaväriä, ripsiväriä ja rajauskynää en suostu vaihtamaan. Olen yhä ällikällä lyöty meikeistä paremmin tietävän tätini suosituksesta Dubaista hankitun kulmavärini kanssa. Se on ollut säännöllisessä, ei toki aivan päivittäisessä, käytössä jo kolme vuotta. Käytön jälkeä on juuri ja juuri havaittavissa. Kolikon maksanutta tuotetta tulen jahtaamaan kissojen ja koirien kanssa sen loputtua - ehkä siis vuosikymmenen tai kahden päästä. Harmaanruskea on todella neutraali, punertavanruskea passaa tämän tukan kanssa.

Hieman uudempia tuttavuuksia ovat toimiva luomivärinpohjustus, räväkkä oranssihtava huulipuna ja superkestävä luomiväri. Kuparisesta luomiväristä pidän erityisesti siksi, että se on usein pitkälti samaa sävyä haalistuvien hiusteni kanssa.

Maybellinen Dream Matte Mousse on tuote, jolle en ole kaivannut korvaajaa löydettyäni sen lukioikäisenä. Hetken mielijohteesta napattu parin euron Lumene vei kuitenkin jalat alta mainiolla levittyvyydellään ja sopivalla sävyllään. Ihan niin peittävä se ei toki ole kuin Maybelline, mutta kävi etenkin marraskuiselle hipiälleni täydellisesti. Mousse ei toimisi sipauksenkaan vertaa talvi-iholla, mutta Lumene ei ainakaan tunnu kuivattavan hilseilevää pintaa entisestään.

Ehkei minun koskaan tarvitsekaan pitää itseäni kauniina. Kun kasvoilla on täydellisiä tuotteita, en välillä katso kasvojani vaan pintaa sen päällä.

 

Meikkivoide: Lumene Mineral Foundation, sävy 1 Inkiväärikerma
Luomiväri: Gosh Waterproof Eye Shadow, sävy Love That Copper
Silmämeikinpohjustus: Lumene Eyeshadow Primer
Eyeliner: Gosh Extreme Art Eye Liner, sävy 07 Black
Ripsiväri: Sensai Mascara 38°C
Huulipuna: Gina Tricot Beauty Lips, sävy 05 Lucky lips
Kulmaväri: The Face Shop Brow Powder Duo, sävy 01 Beige Brown

Elämäni lehmänä

Pukiessani tänään takkia itseni ja uuden tatuointini ylle kuulin tatuoijani ja toisen työntekijän keskustelun. Tatuoijani mukaan toinen saa aina kaikki pienemmät tytöt ja hänelle jää aina kaikki muut. Naispuolinen tatuoijanikin haluaisi välillä tatuoida tyttöjä - jollainen minä ilmeisesti en ole liikakilojeni kanssa.

Ylipainoni ei ole kasautunut yläselkään, enkä usko sen häirinneen varsinaista tatuointitilannetta. Mietin, johtuiko kommentti esimerkiksi lihavien ihmisten väitetystä yleisestä pahanhajuisuudesta. Olin kuitenkin vasta käynyt suihkussa ja hiukseni tuoksuivat hoitoaineelta, kainaloni deodorantilta ja kaulani lievästi hajuvedeltä.

Alkusyksyllä etsin tavaratalosta tietynsävyistä kynsilakkaa. Pyysin apua itseäni nuoremmalta myyjättäreltä. Hän oli oikein mukava ja löysi värin, joka oli just eikä melkein. Lähdimme jo kassalle päin, kun hän viittasi Essie-lakkojen suuntaan: "On tuossa noitakin, mut noi on varmaan liian kalliita".

Tennarit, mustat farkut ja parkatakki eivät mielestäni ole ainakaan huomattavan epäsiisti asuvalinta, vaikkeivät olekaan sieltä kalliimmasta päästä. Ilmeisesti jokin minussa kuitenkin sanoi, etten kyennyt maksamaan kynsilakasta kymmentä euroa ylimääräistä. Jos olisin tuliluonteisempi, olisin sanonut jotain aikuismaista tyyliin mun palkka on isompi ku sun palkka.

Samalla viikolla ostin myös hieman kalliimman merkin pellavaisen t-paidan. Prahan-matkallani totesin pellavan olevan helteelle ihanteellinen materiaali, ja sijoitin kauniiseen leikkaukseen mielelläni vähän enemmän rahaa. Kassalla myyjätär osoitti hintalappua uudestaan ja kysyi, olinhan huomannut, miten paljon paita maksoi.

Alkuviikosta kävin pikaruokaravintolassa ystäväni kanssa. Ruokani saatuani poistuin lopulta jonosta kyynel silmäkulmassani asiakaspalvelijan annettua ymmärtää, että olin suorastaan tyhmä. En puhunut riittävän selvästi, ymmärtänyt ravintolaslangia, asettelin ruoat tarjottimelle väärin ja laitoin maksukortin laitteeseen liian aikaisin. Ystäväni ihmetteli tapahtunutta, sillä hän sai ostotilanteessa aivan korrektia palvelua.

Joitakin vuosia sitten kaipasin vaihtelua ja hain töihin asiakaspalvelutehtäviin. En kuitenkaan saanut paikkaa, koska minulla ei ollut asiakaspalvelusta aiempaa kokemusta. Jäätelöpallonpyörittelyjä arvostettiin paljon korkeammalle kuin sanomalehtitaustaa. Tuolloin pidin ihmeellisenä sitä, miten vähän työnantajia kiinnosti asiakkaiden, ihmisten, haastateltavien, todellinen kuunteleminen. Arvostus nousee ymmärryksestä, ajattelin.

Nolosti liikenteessä

Hämmästelin blogini moninkertaistuneita kävijämääriä. Liikenne blogiin on ihmetyksekseni tullut hevostalli.netin ja vauva.netin foorumeilta. Joku oli ilmeisesti halunnut jakaa linkkiä blogiini mainosmielessä. Tai jossain muussa mielessä, kuten kävi ilmi.

Viestiketjuja oli hämmentävän monia, blogi pääsi niin "hyvät blogit"- kuin "huonot blogit" -listoille. Joissain minua on jopa kuvailtu. "Vaasalainen reilu pari kymppinen toimittaja" on toki pääpiirteittäin totta. Erityisesti pidän siitä, että minua sanotaan reiluksi. Parikymppinen taas kuulostaa ihanan epätäsmälliseltä. Siltä, ettei tässä mikään kiire töihin tai opiskeluihin olisikaan! Haihati-haihati.

Eräässä keskustelussa ihmeteltiin sitä, miksei blogissa ole kuvia itsestäni. Onpas! Ja nyt on lisää: muokattuna hillitysti, hallitusti ja huonosti. Alla on myös blogin ensimmäinen ja oletettavasti viimeinen peilin kautta otettu kuva kaikkien foorumikuikuilijoiden mieliksi. Muotiblogitapaan paljastettakoon, että parka on Lindexiltä, kengät Vagabondin ja hiusväri purkista. Muusta minulla ei ole aavistustakaan.

Suurin kävijämäärä on nimittäin tullut vauvafoorumilta "Nolo blogi" -ketjusta. Harmikseni en tiedä, miten siellä oli nolouttani käsitelty, sillä ylläpitäjät ovat jo poistaneet sen. Jos joku foorumilainen vielä eksyy tänne ja sattumalta muistaa ketjun - mistä siinä oikein oli kyse? Nolouteni olen kyllä tunnustanut useampaan otteeseen.

Mutta niin. En tiedä, pitäisikö toivoa vai olla toivomatta sitä, että blogini päätyy minua eniten kiinnostavalle foorumille. Sehän on murha.info.

Missä kaikki on hyvin

Asioita viikonlopulta:

• Ilkan nykyinen päätoimittaja yritti kesätoimittajaksi viisi kertaa, päätoimittajuus tärppäsi ensimmäisellä
• Nuoren toimittajan puolitoistaliuskainen artikkeli sai Aamulehdessä "väkivaltaisen ruumiinavauksen". Toimittajan mennessä korjaamaan kirjoittamaansa hänelle sanottiin, että se menee lehteen sellaisenaan, "että opit häpiämään"
• Soittolistat valtaavat radion, koska kuuntelukerrat ovat nykyistä lyhyempiä ja ihmiset haluavat silti kuulla hittibiisinsä (oh why!!!)
• Facebook on teini-ikäisille förbi, koska heidän äitinsä ja jopa osan mummot ovat mukana
• Vatikaani haluaa Paavista maailman seuratuimman twiittaajan vuoteen x mennessä
• Kun Pohjanmaalla kirjoitetaan uskonnosta, osa lukijoista haluaisi nähdä raamatun jakeetkin
• Suosikki on YleX:n kuuntelijoille yhtä läheinen kuin korusähke
• Helsingin pörssin osakekaupasta puolet on automatisoitua robottikauppaa

• Der Spiegelin juttuja tarkastaa 70 tohtoriksi koulutettua, jotka löytävät yhdestä numerosta jopa 1156 virhettä
• Mitä enemmän juttu lyhenee, sitä todennäköisemmät kysymykset jäävät jäljelle
• Porakoneen keskimääräinen käyttöikä on kuusi minuuttia. Porakone on yhtä totta kuin Enkeli-Elisa, kumpikaan ei pidemmän päälle lennä
• 1990-luvulla Journalistiliitossa ei ollut eläkeläisjäseniä, sillä toimittajat kuolivat saappaat jalassa tehtyään työtä 24/7. Nykyään toimittajat eivät välttämättä ole aina kiinni työssään ja eläkeläisjäseniäkin riittää
• Tärkeimmät kysymykset (politiikan)toimittajalle: mitä helvettiä tapahtuu, miten asiassa mennään eteenpäin ja miten asia on hoidettu Ruotsissa
• Where the press is free and every man able to read all is safe (Thomas Jefferson)

Omia huomioita:

• Jos kiinalainen kulttuuri länsimaistuu (länsimaistuuko se, vai kiinalaistuvatko länsimaat? mitä globalisaatiolle tapahtuu?), viekö Kiina tulevaisuudessa olympialajien lisäksi myös joukkuepelejä?
• Saako toimittaja ottaa juttuihinsa satunnaisten ihmisten Facebook-kommentteja esimerkiksi tapahtumasivuilta?
• Luumu-omena-kaurapaistos, aijaijaijaijai
• Missä vaiheessa median pitäisi lopettaa poliitikkojen töppäyksistä kertominen?
• Baarit ovat iltapäivällä parhaimmillaan, oli juoma sitten kylmää tai kuumaa

Näyttäisin Bondia lapsellesi

Tää onkin mainio juttu. Mä voin ryypätä koska hyvänsä ja sitten vaan näyttelen selvää. Eipäs oo tullut ennen mieleen. Mikä ihme siinä on, että aina kun mä oon kännissä, niin tekee hirveästi mieli laulaa. Rakkaat huuleni. Älkää laulako, älkää laulako!



Kaksivuotiaan Sallan mielestä Speden metkut ja Uuno Turhapuro olivat hulvattominta i-ki-nä - niin hulvatonta, että välillä Uuno-nauhat jouduttiin piilottamaan, koska muuten ne kuluivat puhki liian äkkiä. Osansa lie silläkin, ettei äiti fanittanut johtajaa yhtään niin paljon kuin minä.

Äidin ollessa työmatkalla me katsoimme isän kanssa kahden maissa aamuyöllä Muumeja. Mörkö ja Taikurin paluu olivat niin pelottavia, etten uskaltanut seurata tapahtumia kuin pää peiton alla. Kolme vuotta vanhempaa serkkupoikaani taas pelotti Mörön sijaan Rölli. Minulla on elävä mielikuva serkustani piilottelemassa sohvan takana Allu Tuppuraisen takia.

Kun Mörkö ja Rölli olivat liian hirmuisia, katsoimme tänään erityisen pinnalla olevia James Bondeja. Pinnalla siksi, että tänään on kulunut 50 vuotta ensimmäisen Bond-leffan ensi-illasta!

Agenttipläjäykset olivat pienelle tytölle juuri sopivan vauhdikkaita. Mitä enemmän basaarit helisivät ja lunta vyöryi takaa-ajojen lomassa, sitä hysteerisemmin pikku-Salla kikatteli. Myös naisseikkailut olivat hurjan hassuja. Lempikohtaukseni onkin pääministerin ja Max-papukaijan puhelinkeskustelu elokuvassa For Your Eyes Only:

Prime Minister: "Don't thank me, Mr. Bond, your courage and resourcefulness are a credit to the nation. Dennis and I look forward to meeting you. Meanwhile if there is anything I can do for you..." Max the Parrot: "Give us a kiss! Give us a kiss!"

Parasta Bond-näyttelijää en osaa nimetä. Aikoinani olen pitänyt myös Timothy Daltonista. Myönnän, että Daniel Craigiin suhtauduin aluksi epäilevästi. Etenkin kohtauksessa, jossa Craig kömpii merestä paidattomana, mies muistutti hämmentävällä tavalla Vladimir Putinia. Nyttemmin Craig on vakuuttanut minut ehdasta bondiudestaan. Loistonäyttelijä!

Poliisi-tv oli lempisarjani jo ennen kouluikää, mitä ala-asteella opettajat joukolla kauhistelivat. Kauhuelokuvat olivat oikeastaan ainoa genre, joka minulta ehdottomasti kiellettiin. Lapsena en koskaan sisäistänyt esimerkiksi Bond-leffojen väkivaltaa tai seksuaalissävytteisyyttä. Kuitenkin erotin jo toden sadusta. Jollen olisi erottanut, vanhempani olisivat varmasti puuttuneet asiaan.

Kyllä isä ja äiti varmasti rajoja pohtivat, paljonkin. Opin lukemaan aika pienenä - ehkä liiankin pienenä, sillä äiti joutui antamaan minulle ensimmäistä kertaa seksuaalivalistusta luettuani kolmivuotiaana myöhäisleffan repliikkejä. Leffassa, jonka nimeä en valitettavasti onnistunut jäljittämään, mies kehuskeli piiritystilanteessa, että hänellä oli mukanaan "ase, josta tytötkin tykkäävät".

Varmasti juuri oman vapaan kulttuurillisen kasvatuksen takia olen kirjojen ja leffojen kieltämistä vastaan. En usko, että varhaiset Bond-katselut tekivät minulle hallaa. Jos aikuistenkirjat taasen olisi kielletty alakouluikäisiltä, ei minulla olisi kolmannen luokan jälkeen ollut enää mitään lukemista. Toisaalta lasten ei tietenkään pitäisi saada katsoa ihan mitä tahansa, mutta minusta vastuu on etupäässä vanhemmilla. Esimerkiksi ruotsalaista Tintti-selkkausta olen pitänyt totaalisen naurettavana. Missä on luottamus aikuisiin, jotka selittävät ja selventävät asioita lapsille? Onneksi Kemin kirjaston 70-luvun "housuton Aku Ankka" -kohu on pelkkä urbaani legenda.

Uuno ei enää ihan uppoa, Tuppurainen on edelleen suosikkinäyttelijöitäni (Mielensäpahoittaja Vaasan kaupunginteatterissa oli ihan mieletön!), mutta Bond on yhä ykkönen. Tulevaa Skyfallia ja tunnaria fiilistellessäni sisäinen lapseni hihkui myös siksi, että Nelonen aikoo näyttää 14. lokakuuta alkaen kaikki vanhat Bondit!



Ai niin. Paras repliikki viimeisimmistä leffoista? Ehdottomasti "Do I look like I give a damn?" kysyttäessä ravistelua tai sekoittelua.

Persoonaton ystävä

Lukioikäisenä olin maailman paras tyyppi. En uskonut siihen tuolloin, mutta nyt haluaisin kyllä tuntea silloisen Sallan. Olin hauska ja spontaani, mutta myös empaattinen ja luotettava.

Muutamassa vuodessa olen muuttunut. En enää hymyile, saati naura, niin usein kuin aiemmin. Tietenkin etenkin äidin kuolema on muuttanut minua, muutkin kauheat asiat ja vastoinkäymiset. En kuitenkaan olisi uskonut muuttuvani näin paljon.

Vaikka muutos on ollut selvä, sen huomaaminen on ollut hankalaa. Ei ole ollut ketään, joka tulisi ja sanoisi asiasta. Ei ole ketään, joka voisi peilata nykyistä ja silloista minua.

Jos parasta ystävääni, asuinkumppaniani, ei lasketa, nykyään näen ystäviä vuodessa saman verran kuin aikaisemmin yhdessä viikossa.

Minulla on ystäviä, kyllä, mutta sitä on välillä hankala muistaa. Joidenkin parhaiden ystävieni kanssa en ole pitänyt yhteyttä yli kahteen vuoteen. Harvat tapaamiset jäävät kovin pinnallisiksi, kun ystävää näkee enimmillään pari kertaa vuodessa muutaman tunnin ajan.

Vaikka ystävyys on kaksisuuntaista ja bla bla, on syy välien viilenemiseen lähes yksinomaan täällä päässä. Haluaisin ystävystyä lukioikäisen minun kanssa, mutta nykyisestä minästäni pysyisin kaukana. Nykyisellä minälläni ei ole, olisi, ystävyydelle mitään annettavaa.

Olen jo pitkään miettinyt, minkälaisista blogeista pidän. Useimmissa lemppareissani kirjoittajan persoonalla on iso sija.
Tällä hetkellä minusta tuntuu väkinäiseltä antaa persoonaani millään tavalla ilmi.

En olisi itseni kaveri.

Laiska animaatio

Laiskottaa. Tarkoituksenani on ollut vastata Meijerielämää-blogin ihanan Lumikon haasteeseen, mutta muutaman vapaapäivän jälkeen työt ovat tuntuneet hurjan väsyttäviltä. Siispä tässä teille animaatio westiestä - tai ainakin sen suloisesta takapuolesta. Kompasteluun tullaan kohtuullisen usein hakusanoilla westie, animaatio tai westieanimaatio. Aikaisempia mestariteoksia täällä.

Sentään olen katsonut elokuvia. Saman verran olen lukenut tänä vuonna kirjoja. Olen yrittänyt katsoa tyttöleffoja: Love and Other Drugs, Des vrais mensonges, Rachel Getting Married. On hankalaa yrittää etsiä elokuvia, joista Jussi ei pitäisi. Eat Pray Loveen en vielä sortunut, vaikka ajattelin kyllä senkin vuokraamista. Usch.

Ja tänään ostin reilulla eurolla irtokarkkeja, ensimmäistä kertaa sitten lokakuun. Pitäisi muistaa, ettei niitä kannata ostaa pienempien kuntien videovuokraamoista. Vaikka purukalustoni on vahva, meinasin jäädä koppuraisille salmiakkiässämixeille kakkoseksi.

Karkkiaddiktio taitaa olla selätetty, sillä muutama karkki oli aivan tarpeeksi, ja isä söi pussista melkein kaikki suklaat. Olen himoinnut päiväkausia insalata capresea; tomaattia, basilikaa, buffalomozzarellaa, oliiviöljyä, merisuolaa ja mustapippuria. Sen sijaan olen syönyt töissä vaalieineitä ja kirjoituskilpailussa sijoittuneille tarkoitettua täytekakkua.

Tinttejä putkessa

Olen ehtinyt ottaa uuden objektiivin kanssa vasta muutaman kuvan työkiireiden takia. Tänään istuuduin kameran kanssa olohuoneen nojatuoliin viideksi minuutiksi ja tallensin pari ruutua lintulaudasta. Kuvaa ei ole rajattu jälkikäteen, sävyjä korjailin vähän.

Tuo oli oikeastaan ainoa kuva, johon linnun sain, sillä seuraavaksi paikalle iskeytyi hännäkkäämpi herrasväki.

Maanantain ja perjantain välillä reissaan julkisilla noin 1200 km. Huomenna suuntaan junalla Helsinkiin, tiistaina Vaasaan ja perjantaina linja-autolla takaisin Savoon.

Kaikkea sitä Ultra Bran ja kolmen kainaloyön takia ihminen tekee.

Onnenpäivä

Perjantaina kolmastoista päivä tammikuuta olin itsestäni ylpeämpi kuin koskaan.

Viittasin viikontakaisessa kirjoituksessani johonkin suureen juttuun. Kyseessä oli kesätyöhaastattelu lafkaan, jonka palveluksessa työskentelemisestä olen haaveillut vuosikymmenen ajan. Tärppäsi.

Iltavuoron jälkeen, jo lauantain puolella, joimme isän kanssa skumppaa ja söimme brie-juustoa (jääkaapista ei löytynyt muutakaan syötävää). Olin jo saanut ruusujakin.

En olisi uskonut yltäväni tähän. Suupielet mutkuavat väkisinkin ylöspäin.

Kun soitin Jussille huoltoaseman parkkipaikalta, taisin huutaa luuriin vähän turhan kovaäänisesti. Voi miesparka.

Toivottavasti en enää koskaan joudu menemään yksin nukkumaan niin usein kuin viime kesänä.

Laitoin työkoneen toisen näytön taustakuvaksi kuvan juhannukselta.
Ensi kesänä vietän aikaa paljon enemmän näiden kahden kanssa.
Tosin savolaisen peltomaiseman sijaan Lotta riekkuu merellisemmässä maastossa.

Huolet taivaalle

Naapureiden raketit näkyivät myös toimiston ikkunasta, vaikka lähin ammuntapiste on satojen metrien päässä. Toivottavasti otan ensi vuoden raketeista kuvia 300-millisen putken kanssa.

Juhlimme parisuhteemme toista vuosipäivää puhelimessa, välissä oli 400 km. Viime uutenavuonna join skumppaa, itkin ja katsoin Red Dead Redemptionin pelaamista. Sitä edellinen vuodenvaihde oli täynnä toteutuneita unelmia, täydellisemmäksi ei voi mennä.

Kotona, siellä 400 kilometrin päässä, odottaa syntymäpäivälahja. Kuulemma jotain, jota voi käyttää vain sängyssä ja joka on kooltaan epäkäytännöllinen. Häh?

Lotta-koiraa raketit eivät pelota rannikolla, mutta kissat juoksevat ympäri isän taloa. Murina pomppii askelten tahdissa.

Yksi ensimmäisistä facebook-seinälleni kirjoitetuista sanoista oli "pippelimyrkytys". Toivottavasti tämä vuosi on paljon, paljon, paljon parempi kuin edellinen. Kevyempi kaikin tavoin, ilman raskaita ajatuksia.

Parempaa vuotta myös Teille.

Sleep Easy ei auta

Neljä mukillista sleep easy -teetä eivät auttaneet. Eivät edes piparit ja omena (vaikka sivussa oli sinihomejuustoa).

Laitoin adventtikynttelikön ikkunalaudalle jo viime viikolla, sain pahoja katseita ohikulkijoilta, olen ilmeisesti krääsälietsoja. En tunnusta, minä vaan pidän valosta.

Luin yön aikana kaksi hyvää kirjaa ja tein Pohjalaisen sudokut samantien lehden kolahdettua oviluukusta.
Nyt väsyttää ja yskittää niin paljon, että tekisi mieli itkeä.


Umpiväsynyt koira ihmetteli horjuen ja teki sohvalle pusuhyökkäyksiä.

Pelastaja ja jenkkineito

Ujopiimä pikkukoira on saanut hellittelyjä osakseen taukoamatta: väsymättömiä rapsuttajia on ollut isänpäiväviikonloppuna enemmän kuin Lotan elämässä koskaan. Oikein hyväilynkipeänä se painaa korvansa taaksepäin aerodynaamisesti (kiitos adverbistä Mikolle), nousee seisomaan kahdelle jalalle, mässyttää huuliaan ja vipsuttaa häntäänsä maanisesti takakinttujen välissä.

Ainakin kymmenen kertaa päivässä joku muistaa mainita, miten ihana, upea, valloittava, mahtava, kiltti ja rakastettava koira se onkaan. Kerrassaan uskomaton tapaus, todentotta.

Minun elämässäni supereläimiä on riittänyt. Kaikki alkoi Salvador Isabelino del Sagrado Corazón de Jesús Allende Gossensista - tai hänen mukaansa nimetystä mustavalkoisesta katinroikaleesta, Salvador Allendesta. Tuo elämäänähnyt kolli päätti muuttaa meille, vaikka Etelä-Suomesta muuttaessamme vanhempani päättivät, ettei meille lemmikkejä tule.

Napakassa pakkasessa iltakymmenen uutisten aikoihin kolli juurrutti karvaisen ahterinsa olohuoneemme ikkunalaudalle ja koputti töppösellään ikkunaan niin kauan, että se oli pakko päästää sisälle. Meidän kissammehan Salviksesta tuli. Tai meistä tuli Salvadorin perhe. Kun isä näki naapurintätiä kaupassa ja kertoi hälle Salvadorin muutosta, täti vinkkasi, että koirakin olisi.

Koiraahan minä rupesinkin haluamaan. Sen jälkeen, kun täytin kaksi, en muusta puhunutkaan. Kun jouluna sain lahjaksi lelukoiran, purin joulupukkia. Kesällä meille muutti yli tuhannen kilometrin päästä Ella, mutta se onkin jo toinen tarina. Lähes heti Ella-koiran kotiuduttua minä nimittäin rupesin säästämään rahaa omaan hevoseen.

Rahani riittivät kuvan lv-tamma Imperial Maidiin eli Emmaan alkukesästä 1999. Merkittävä osuus rahoituksesta tuli tienvarsilta kerätyistä pulloista. Isä lupasi hevosen, jos saisin jostain kohtuuhintaisen tallipaikan. Naapurinsedältä kysyin tallipaikkaa, jos saisin jostain ostettua hevosen. Sain heidät lupaamaan ristiin.
Myöhemmin ehdoiksi langetettiin myös mm. pitkän saksan lukeminen ja venäjän opiskelu. Se ei haitannut: minulla oli hevonen.

Ratsastuksen aloitin Vantaan Hakunilan Poni-Haassa vuonna 1995. Vielä tuolloin yksityistunnitkin maksoivat muutaman kymmenen markkaa. Ensimmäisellä ratsastustunnillani ratsastin nf-ruuna Denorilla, jota tuolloin vielä Tenuksi kutsuttiin. Sittemmin lempinimi siistiytyi Denaksi. Elämäni ensimmäinen suuri hevosrakkaus oli kuitenkin sh-ruuna Lento-Valuri eli Viljo.
Elämäni suurin hevosrakkaus on tottakai oma hevoseni Emma.

Kuvassa olemme vuonna 1999, olisiko pari viikkoa sen jälkeen, kun Emma meille tuli. Polskuttelemme omassa rannassa. Satulahuovattomuudelle en osaa kertoa syytä. Nyt 12 vuotta myöhemmin osaisin sanoa, että satulahuopa on ehdoton juttu, tutit olivat aivan turha hössötys, kärpäshapsut olivat oikein hyvä homma ja tuossa vaiheessa turpahihnan olisi (vielä) kannattanut olla suitsissa mukana.

Vajaan viiden vuoden ajan Emma oli minun omani. Sinä aikana se opetti minulle enemmän kuin kukaan yksittäinen olento ikinä. Arvostetun naapuriratsastuskoulun pitäjä ohjeisti tekemään moisesta kiukkupussista makkaraa. Hurjaahan se kymmenvuotiaan likan hevosenomistus oli, vaarallistakin välillä, mutta kasvattavaa.

Nöyryys, kunnioitus ja vastuuntunto, mitä vanha ja viisas koni minulle opetti, oli kullanarvoista. Sitä sisua ja sisuuntumista ei ole muissa kuin pikkuisissa hevostytöissä, joilla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin purra hammasta ja istua selässä. Ja ruhjeiden ja mustelmienkin jälkeen luoda kahdesta karsinasta lannat sekä kantaa vedet kahdelle hevoselle.

Tässä kuvassa olemme vuonna 2003: syksyllä juuri ennen kohtalokkaan kaviokuumeilun alkamista. Kyseisen vuoden kesällä ja syksyllä viiletimme pitkin poikin ilman satulaa ja suitsia. Niitä ei enää tarvinnut.

Hyvä ratsastaja en koskaan ollut, mutta Emman kanssa meistä tuli kavereita. Vuosien saatossa se opetti ymmärtämään itseään, se totteli mielellään, kun sitä osasi pyytää oikein. Emma on varmasti suurin syy sille, että joissain asioissa en osaa antaa periksi. Ymmärryksessä kun usein oli oikosulkuja.

Tiedän Emman takia, että jotkin asiat onnistuvat vain sen jälkeen, kun päätään on hakannut seinään riittävän monta kertaa. Toisaalta Emma opetti myös sen, että aika harva asia oikeasti merkitsee niin paljon, että itseään kannattaa kiusata.
Ja mikään yhteenotto ei ollut sen arvoinen, etteikö sen jälkeen olisi voinut kuitenkin kihnuttaa kutiavaa otsaa käsivarteen.

Emma lopetettiin helmikuussa 2004. Ratsastin tunneilla pari kertaa viikossa kesään 2005 asti ja lopetin, kun muutin ulkomaille. Olen viimeksi ratsastanut kunnolla yli kuusi vuotta sitten, jos ei oteta lukuun satunnaisia maastolompsutteluja ja issikkavaelluksia. Silti näen Emmasta ja ainakin ratsastamisesta unta vähintään joka toinen viikko.

Hankalalta tuntuu ajatus siitä, että ratsastus olisi pelkästään istumista selässä 45 minuuttia viikossa - ja loppurapsutukset päälle.

kuvat: AG, Esko Salminen, Salla Salminen

Kuolinpesästä muurahaisille

Asioita, joita en ole tehnyt aiemmin:

- tuonut kotiin lampaanluita doggy bagissa
- tilannut ravintolasta koko menun ja jopa viinisuosituksen
- ostanut valkosuklaa-Twixiä: inspiroiduin virallisesta Väkitukkoilua-suklaablogista
- toivonut musiikkia suorassa lähetyksessä
- kuljettanut tuhkauurnaa risteilylaivalla

Etsin botkyrkalaisten kirpputorien ja kierrätyskeskusten osoitteita netistä kuolinpesän tyhjennystä varten. Innostuin huomatessani, että kymmenen kilometrin päässä Tumbasta on Myrorna - Pelastusarmeijan kirpputorit kulkevat Ruotsissa sillä nimellä. Ihmettelin, miksei paikkaa mainittu Frälsningsarmén omilla kotisivuilla. Sitten tajusin, että Huddingen Myrorna on esikoulu. Olisivat saattaneet muurahaiset ihmetellä, kun olisimme saapuneet kuorman kanssa paikalle.

Paluulippua ei ole: ehkä se tarkoittaa sitä, että näen Fotografiskassa Nick Brandtin näyttelyn On This Earth, a Shadow Falls. Hiljaisuutta se ainakin tarkoittaa.

Juurekkaita ajatuksia

Olen selättänyt lähivuosina ruoanlaittoon liittyviä epäilyksiäni. Muutaman vuoden sisällä esimerkiksi fenkoli, viikunat, parsa ja munakoiso (!) ovat kohdanneet ruoanlaitossa voittajansa. Tai oikeammin nousseet keittiömme kuninkuusluokkaan.

Kammoihin oli syynsä: ollessani Kanadassa vaihto-oppilaana host-äitini teki parsanvalmistuksesta tähtitiedettä, ja kerran maistettuani kitkerää munakoisoa en uskaltanut koskeakaan siihen. Nyt on outoa ajatella, etten aikaisemmin uskaltanut koskea parsan tai munakoison kaltaisiin arkiruoassamme toistuviin herkkuihin. Kauppaan ovat jääneet vielä esimerkiksi herkulliset juuriselleri, mustajuuri ja latva-artisokka, joita kaikkia kiinnostaisi kokeilla omassa ruoanlaitossa.


Arkiruokakäytännöt ovat mielenkiintoisia, jokaisessa keittiössä kun on omansa. Kukin on tottunut käyttämään yhdenlaisia tuoretuotteita - jotkut tyytyvät säilykkeisiin. Meidän keittiöstämme löytyy useimmiten tuoreena esimerkiksi herkkusieniä, kesäkurpitsaa, kurkkua, tomaattia ja sipulia.

Nyt on aika poistaa ennakkoluuloni punajuureen! Siihen minulla ei liity kammoja, muttei se ole lempikasviksiani. En minä sitä inhoa, mutta se on kamalan ennalta-arvattava: onko mitään punajuuriruokaa ilman aura- tai vuohenjuustoa? Lindströminpihvit (soijarouheesta) ovat helppoja ja herkullisia, mutta tuoreista punajuurista en ole tehnyt mitään.

Eilen ostin torilta kassillisen sundomilaisia punajuuria. Samassa pihassa ovat kasvaneet myös purjo, omenat, kurkut ja viisi suunnattomankokoista kesäkurpitsaa. Viereisen kojun karpalot olivat kasvaneet saaristossa. No kun halvalla sai. Yleensä ostan kesäkurpitsat mahdollisimman pienikokoisina, mutta myyjällä oli tarve päästä körmyzucchineistaan eroon ja huomasin taluttavani niitäkin kotiin.

Torille punajuurilla oli matkaa 14 kilometriä, meille kilometrin verran lisää. Vaasan ympäristössä kasvaa lähiä ja luomua yllättävän mukavasti, muutakin kuin kasvihuone-einestä.
Kuopion seudulla suurimman osan elämästäni asuneena rakastan kauppahalleja ja toreja. Täällä niiden tarjonta on Savoon verrattuna pientä - mutta ei se laajuus, vaan se laatu, kuten eiliset ostokseni todistavat. Ekosopista saa Solsidansin ekolaatikoita. Marketeista Vaasan paras hevi-puoli on ehdottomasti Prismassa, mutta myös esimerkiksi Minimanissa on yllättävän hyvä tarjonta.


Ensimmäinen satsi punajuuria on nyt keittymässä. En tajunnut, että häntää ei saa katkaista, ennen kuin luin siitä liian myöhään. Toivottavasti kaikki beetakaroteeni, C- ja E-vitamiinit ja foolihappo eivät karkaa keitinveteen. Kohta salilta palaava kanssaeläjä saa vaikuttaa siihen, mitä näistä syntyy. Seuralaiseksi saattaa päätyä vuohen- tai sinihomejuusto - tai sitten ihan jokin muu!
Kaikkia punajuuria en lykännyt kattilaan. Eivät ne sinne olisi mahtuneetkaan. Seuraavan kierroksen haluaisin laittaa uuniin merisuolapedille, kuten äitini teki vuosikymmen sitten.