Minua kohdeltiin ja arvosteltiin epäreilusti, ymmärrän sen nyt.
Se oli syy blogin taannoiseen latistumiseenkin. En enää tiennyt, mitä ajatella, kun vieraat ihmiset kuvittelivat tuntevansa minut. En löytänyt itseäni heidän sanoistaan ja kuvittelin
hukanneeni itseni.
Nämä määreet ovat lähemmiltä ajoilta, ne tuntuvat kauniilta ja totuudenmukaisilta, tunnistettavilta:
Herkkä ja ymmärtäväinen, muita herkemmin vaistoava.
Sininen.
Paljon useampi ihminen kuin olen aiemmin kuvitellut uskoo asioihin, joihin minä en. Sanotaan sitä vaikka mystiikaksi.
Tulee mieleen ala-asteen aamunavauksessa kuulemani tarina siitä, miten
viisaat sokeat miehet lähestyivät elefanttia: eräs kuvaili kärsää,
toinen häntää, toinen jalkaa. Joskus uskontoa kuvataan vuorena, jolle kaikki kiipeävät eri suunnilta.
Jotkut sanovat sitä rakkaudeksi.
Jos päädyn uskontososiologian kurssille, se olkoon
a sign I've been waiting for, tai jotain. En kaipaa elämääni lisää mystiikkaa, mutta haluaisin ajatella enemmän.
Iän myötä ihminen näkee asioiden sävyt, sanovat. Esimerkiksi suhtautumiseni uskontoihin on ollut vakaassa muutoksessa. Ehkä ymmärrän nyt paremmin hörhöjäkin. Ristiriitaisempaa on havaita, ettei kehitys kulje kahteen suuntaan. Ihmiset näkevät minut aiempaa mustavalkoisemmin.
Olin
jo unohtanut, miten ihanaa on olla työssä, jossa saa keskustella
ihmisten kanssa: päivittäin uuden ihmisen kanssa, erilaisista
asioista.
Minua pidetään ihmisenä, johon voi luottaa, joka pystyy lyhyessä ajassa luomaan vieraan ihmisen kanssa suhteen. Oikean
ihmissuhteen, jossa voi nauraa ja itkeä, kaikille kamalimmille ja
ihanimmille asioille.
Kiltti, hauska ja älykäs, nekin on sanottu.
Kun pyyhin salaa kyyneleitä, uskon paremmin sinisyyteen.
