(Movie Monday #19 -haasteessa luettavissa muiden vastauksia aiheesta!)Minulla kävi odottamaton flaksi. Kun olin 14-vuotias, siis. Poika lähti kanssani treffeille! Siis ihan oikeille treffeille. Ihan oikea poika.
Kyseinen uros pyysi minua elokuviin katsomaan lempileffaansa, Ringiä. Vaikka pätkä oli kielletty alle 15-vuotiaiden silmiltä, pääsin sisään ilman kyselyitä. Ai että, miten pieni tyttö oli ylpeä itsestään! Poika oli jokusen vuoden minua vanhempi, eivätkä hänen kämmenensä olleet jännityksestä märät ainakaan sisäänpääsyä pelätessään.
Leffateatterin penkillä minun jännitykseni raukesi. Elokuva oli absurdiudessaan hillittömän hauska, ja välillä kätkätin penkkirivistössäni kaksinkerroin. Kerran taisin kirkaistakin, niin kuin kauhuleffassa kuuluukin. Kirkaisu kohdassa, jossa joku aukaisee tavallisen oven, ei tosin tainnut olla elokuvantekijöiden tarkoitus.
Elokuva loppui, ja olin valmis lähtemään kahville. Deittiseurani kuitenkin lähti kalppimaan kotiinsa. Poika ei enää koskaan pyytänyt minua minnekään.
Pari vuotta sitten tapasimme hänen kanssaan sattumalta anniskeluravintolassa. Jo mieheksi varttunut kauhuleffafani tarjosi minulle tuopin, ja muistelimme menneitä. Olin jo lähes unohtanut tapauksen Ring, ennen kuin poika tunnusti loukkaantuneensa minulle verisesti lempielokuvansa pilkkaamisesta.
"Sinähän nauroit", hänen otsansa painui ryppyyn. Kyllä, niin tein - ja nauran vastaisuudessakin elokuville, joiden erikoistehosteet ovat typeriä, säikyttely ennalta-arvattavaa ja väkivalta ylikorostettua.
Saimme erimielisyydet sovittua. Sen verran taisin lasketella omiani, että lupasin antaa Ringille uuden mahdollisuuden. Muistot kyseisestä elokuvasta ovat hälventyneet armeliaasti, eikä niiden kirkastaminen kiinnosta. Myös kaikenmaailman grudget ja gothikat olen jättänyt videovuokraamon hyllylle.
Kaikkea kauhua en toki ole skipannut. Esimerkiksi ranskalainen Frontière(s) oli siideripullon kanssa katsottuna loistokamaa. Natseja! Sisäsiitosta! Brutaalia väkivaltaa! Kannibalismia! Vaikka avomiehelleni en tätä suoraan myöntänytkään, myös natsizombeista tai zombinatseista kertovassa Død snø -kauhukomediassa oli jotain riemastuttavaa. Ein! Zwei! Die!
Suhteeni kauhuelokuviin on ilmeisesti verraten omituinen. Siksipä kasaan mielelläni listan elokuvista, jotka ovat nostaneet minun niskakarvani pystyyn.
Sallan lempparikauhu, top-5:
5. Irréversible on
yksi harvoista elokuvista, joille olen antanut arvosteluissani täyden kympin. Gaspar Noén mestariteos on oikeastaan draama, mutta yksikään kauhuelokuva ei ole vaikuttaneet minuun samalla tavalla. Elokuvan, jonka teemat käsittelevät raiskausta ja murhaa, täytyykin olla kamala. Muunlainen aiheiden käsittely on oikeastaan huijausta. Loppukohtaus - kaiken alku - on ihana. Katharsiksen sijaan se korostaa elokuvan teemojen kauheutta.4. Norjalainen
Naboer taas on jotain trillerin ja kauhuelokuvan väliltä. Olkoon se sitten kumpaa vaan, mutta kuvakerronta jäi tykyttämään alitajuntaan. Painajaisunimainen Naboer vaikutti minuun syvästi myös sen takia, että katsominen muistutti eräänlaista unta. Komea ja juonikas elokuva jäi Suomessa harmittavan vähälle huomiolle joidenkin kriitikoiden syyttäessä sitä plagioinnista. Pål Sletaune on polanskinsa katsonut, mutta minä en näe sitä pahana asiana.3. Funny Gamesin yhdysvaltalaisversion näin
samoihin aikoihin Frontièresin kanssa. Siinä missä Frontièresin väkivalta oli naurettavaa brutaaliudessaan, Funny Games U.S. ei naurattanut sitten yhtään. Ahdistavimpia näkemiäni elokuvia, mutta toisaalta leffan musta huumori ja viittaukset Kellopeli Appelsiiniin lämmittivät tunnelmaa. Myös Michael Haneken ohjaamaan saksankieliseen versioon en tätä voi verrata, sillä sitä en ole nähnyt.
2. Ranskalaisen Pascal Laugierin Martyrs pääsee listalle alkunsa takia. Kuvakerronnaltaan Martyrs on häijyllä tavalla kaunis. Loppua kohti juoni lässähtää ja elokuva saa tuttuja naurettavia piirteitä. Kidutuskeinot ovat toinen toistaan mielikuvituksekkaimpia. Elokuvafestareilla pyörtyiltiin, mutta ehkä kyse oli nestehukasta? Jokin Oikea Kauhuelokuva minun piti listalle ottaa, olkoon se sitten tämä.
1. Oikeasta kauhuelokuvasta puhuttaessa minun kyllä täytyy vielä peruutella vähän. Stanley Kubrickin The Shining on Kauhua isolla k-kirjaimella. Olen nähnyt Hohdon lähemmäs kymmenen kertaa, mikä taitaa riittää minulle pitkäksi aikaa. Hohto nimittäin on oikeasti pelottava, karmaiseva ja hirvittävä elokuva. Ja ehdottomasti Jack Nicholsonin paras roolisuoritus, vaikka Yksi lensi yli käenpesää rakastankin.
