Pelastaja ja jenkkineito

Ujopiimä pikkukoira on saanut hellittelyjä osakseen taukoamatta: väsymättömiä rapsuttajia on ollut isänpäiväviikonloppuna enemmän kuin Lotan elämässä koskaan. Oikein hyväilynkipeänä se painaa korvansa taaksepäin aerodynaamisesti (kiitos adverbistä Mikolle), nousee seisomaan kahdelle jalalle, mässyttää huuliaan ja vipsuttaa häntäänsä maanisesti takakinttujen välissä.

Ainakin kymmenen kertaa päivässä joku muistaa mainita, miten ihana, upea, valloittava, mahtava, kiltti ja rakastettava koira se onkaan. Kerrassaan uskomaton tapaus, todentotta.

Minun elämässäni supereläimiä on riittänyt. Kaikki alkoi Salvador Isabelino del Sagrado Corazón de Jesús Allende Gossensista - tai hänen mukaansa nimetystä mustavalkoisesta katinroikaleesta, Salvador Allendesta. Tuo elämäänähnyt kolli päätti muuttaa meille, vaikka Etelä-Suomesta muuttaessamme vanhempani päättivät, ettei meille lemmikkejä tule.

Napakassa pakkasessa iltakymmenen uutisten aikoihin kolli juurrutti karvaisen ahterinsa olohuoneemme ikkunalaudalle ja koputti töppösellään ikkunaan niin kauan, että se oli pakko päästää sisälle. Meidän kissammehan Salviksesta tuli. Tai meistä tuli Salvadorin perhe. Kun isä näki naapurintätiä kaupassa ja kertoi hälle Salvadorin muutosta, täti vinkkasi, että koirakin olisi.

Koiraahan minä rupesinkin haluamaan. Sen jälkeen, kun täytin kaksi, en muusta puhunutkaan. Kun jouluna sain lahjaksi lelukoiran, purin joulupukkia. Kesällä meille muutti yli tuhannen kilometrin päästä Ella, mutta se onkin jo toinen tarina. Lähes heti Ella-koiran kotiuduttua minä nimittäin rupesin säästämään rahaa omaan hevoseen.

Rahani riittivät kuvan lv-tamma Imperial Maidiin eli Emmaan alkukesästä 1999. Merkittävä osuus rahoituksesta tuli tienvarsilta kerätyistä pulloista. Isä lupasi hevosen, jos saisin jostain kohtuuhintaisen tallipaikan. Naapurinsedältä kysyin tallipaikkaa, jos saisin jostain ostettua hevosen. Sain heidät lupaamaan ristiin.
Myöhemmin ehdoiksi langetettiin myös mm. pitkän saksan lukeminen ja venäjän opiskelu. Se ei haitannut: minulla oli hevonen.

Ratsastuksen aloitin Vantaan Hakunilan Poni-Haassa vuonna 1995. Vielä tuolloin yksityistunnitkin maksoivat muutaman kymmenen markkaa. Ensimmäisellä ratsastustunnillani ratsastin nf-ruuna Denorilla, jota tuolloin vielä Tenuksi kutsuttiin. Sittemmin lempinimi siistiytyi Denaksi. Elämäni ensimmäinen suuri hevosrakkaus oli kuitenkin sh-ruuna Lento-Valuri eli Viljo.
Elämäni suurin hevosrakkaus on tottakai oma hevoseni Emma.

Kuvassa olemme vuonna 1999, olisiko pari viikkoa sen jälkeen, kun Emma meille tuli. Polskuttelemme omassa rannassa. Satulahuovattomuudelle en osaa kertoa syytä. Nyt 12 vuotta myöhemmin osaisin sanoa, että satulahuopa on ehdoton juttu, tutit olivat aivan turha hössötys, kärpäshapsut olivat oikein hyvä homma ja tuossa vaiheessa turpahihnan olisi (vielä) kannattanut olla suitsissa mukana.

Vajaan viiden vuoden ajan Emma oli minun omani. Sinä aikana se opetti minulle enemmän kuin kukaan yksittäinen olento ikinä. Arvostetun naapuriratsastuskoulun pitäjä ohjeisti tekemään moisesta kiukkupussista makkaraa. Hurjaahan se kymmenvuotiaan likan hevosenomistus oli, vaarallistakin välillä, mutta kasvattavaa.

Nöyryys, kunnioitus ja vastuuntunto, mitä vanha ja viisas koni minulle opetti, oli kullanarvoista. Sitä sisua ja sisuuntumista ei ole muissa kuin pikkuisissa hevostytöissä, joilla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin purra hammasta ja istua selässä. Ja ruhjeiden ja mustelmienkin jälkeen luoda kahdesta karsinasta lannat sekä kantaa vedet kahdelle hevoselle.

Tässä kuvassa olemme vuonna 2003: syksyllä juuri ennen kohtalokkaan kaviokuumeilun alkamista. Kyseisen vuoden kesällä ja syksyllä viiletimme pitkin poikin ilman satulaa ja suitsia. Niitä ei enää tarvinnut.

Hyvä ratsastaja en koskaan ollut, mutta Emman kanssa meistä tuli kavereita. Vuosien saatossa se opetti ymmärtämään itseään, se totteli mielellään, kun sitä osasi pyytää oikein. Emma on varmasti suurin syy sille, että joissain asioissa en osaa antaa periksi. Ymmärryksessä kun usein oli oikosulkuja.

Tiedän Emman takia, että jotkin asiat onnistuvat vain sen jälkeen, kun päätään on hakannut seinään riittävän monta kertaa. Toisaalta Emma opetti myös sen, että aika harva asia oikeasti merkitsee niin paljon, että itseään kannattaa kiusata.
Ja mikään yhteenotto ei ollut sen arvoinen, etteikö sen jälkeen olisi voinut kuitenkin kihnuttaa kutiavaa otsaa käsivarteen.

Emma lopetettiin helmikuussa 2004. Ratsastin tunneilla pari kertaa viikossa kesään 2005 asti ja lopetin, kun muutin ulkomaille. Olen viimeksi ratsastanut kunnolla yli kuusi vuotta sitten, jos ei oteta lukuun satunnaisia maastolompsutteluja ja issikkavaelluksia. Silti näen Emmasta ja ainakin ratsastamisesta unta vähintään joka toinen viikko.

Hankalalta tuntuu ajatus siitä, että ratsastus olisi pelkästään istumista selässä 45 minuuttia viikossa - ja loppurapsutukset päälle.

kuvat: AG, Esko Salminen, Salla Salminen