Haukkuja kulttuurille

Keskivertomies ei varjoaan huomaa,

vaikka se saattaakin olla parasta hänessä.

Andrew O'Haganin Maf-koira ja hänen ystävänsä Marilyn Monroe jäi minulle kovin kaukaiseksi, en tuntunut saavan kirjasta otetta. En usko, että jäin kovin paljosta paitsi. Kirjat ja musiikki ovat samankaltaisia: joskus niitä kuluttaessa miettii mieluummin vaikka imurointia tai tiskausta.

Musiikin kanssa olen pitkäpinnaisempi - ainakin niiden yhtyeiden, joiden tiedän sytyttävän minut useammalla kuuntelukerralla. Kaikilla meillä lienee levyjä, jotka ovat avautuneet vasta useampien kuuntelukertojen jälkeen.


Kirjallisuuden kanssa opin välttelemään pitkäpiimäisiä kertojia. Kirjojen kanssa oivallan helpommin, milloin en pidä jostain - tai mikä vielä tärkeämpää: mikä jää kaukaiseksi. Marilyn Monroe ei ole ollut minulle suurimpia innoittajia. Jos olisi, olisin varmaan lukenut kirjan aivan toisella tavalla. Vaikka aiemmin suhtauduin epäilevästi ajatteleviin eläimiin vakavasti otettavassa kaunokirjallisuudessa, viimeistään Garth Steinin Tiellä pysymisen taito sai minut toisiin ajatuksiin.

Omat hetkensä O'Haganin kirjalla toki oli, ne olivat nimenomaan hetkiä. Kaipaan kirjoilta jotain muutakin - omia maailmojaan, jotain, johon voin sukeltaa. Viimeisten parin viikon aikana olen lukenut kaksi loistavaa kirjaa: Chris Cleaven Little Been tarinan ja John Irvingin Leski vuoden verran. Ne molemmat olivat ahmittavia: Little Been tarinan luin yhdessä päivässä.

Tällä hetkellä ahmin vain Strepsilsejä. Hunaja-sitruunainen maku toi mieleen elävästi ala-asteen kuvaamataidon tunnit. Aikuisiällä en pahemmin ole flunssia sairastellut, mutta nyt kurkku on ollut parin päivän ajan hurjan kipeä. Lisäksi pää on niin täynnä räkää, etten jaksa tuijottaa kirjaimia.

Tinttiin sentään jaksoin keskittyä. Eilen pääsin vihdoin katsomaan uuden Tintin seikkailut: Yksisarvisen salaisuus, jota hehkutin kovaäänisesti jo heinäkuussa. Milou ja Lotta ovat kuin kaksi marjaa, tyrskähtelimme monta kertaa ääneen leffaseuran kanssa pelkästään Snowyn ilmeille ja olemukselle. Miloun lisäksi lempihahmokseni nousi hivenen yllättäen ihana kapteeni Haddock. Dupont ja Dupond - tai Thomson ja Thompson - vähän pettivät. Silti: viis kautta viis!