Lukioikäisenä olin maailman paras tyyppi. En uskonut siihen tuolloin, mutta nyt haluaisin kyllä tuntea silloisen Sallan. Olin hauska ja spontaani, mutta myös empaattinen ja luotettava.
Muutamassa vuodessa olen muuttunut. En enää hymyile, saati naura, niin usein kuin aiemmin. Tietenkin etenkin äidin kuolema on muuttanut minua, muutkin kauheat asiat ja vastoinkäymiset. En kuitenkaan olisi uskonut muuttuvani näin paljon.
Vaikka muutos on ollut selvä, sen huomaaminen on ollut hankalaa. Ei ole ollut ketään, joka tulisi ja sanoisi asiasta. Ei ole ketään, joka voisi peilata nykyistä ja silloista minua.
Jos parasta ystävääni, asuinkumppaniani, ei lasketa, nykyään näen ystäviä vuodessa saman verran kuin aikaisemmin yhdessä viikossa.
Minulla on ystäviä, kyllä, mutta sitä on välillä hankala muistaa. Joidenkin parhaiden ystävieni kanssa en ole pitänyt yhteyttä yli kahteen vuoteen. Harvat tapaamiset jäävät kovin pinnallisiksi, kun ystävää näkee enimmillään pari kertaa vuodessa muutaman tunnin ajan.
Vaikka ystävyys on kaksisuuntaista
ja bla bla, on syy välien viilenemiseen lähes yksinomaan täällä päässä. Haluaisin ystävystyä lukioikäisen minun kanssa, mutta nykyisestä minästäni pysyisin kaukana. Nykyisellä minälläni ei ole, olisi, ystävyydelle mitään annettavaa.
Olen jo pitkään miettinyt, minkälaisista blogeista pidän. Useimmissa lemppareissani kirjoittajan persoonalla on iso sija.
Tällä hetkellä minusta tuntuu väkinäiseltä antaa persoonaani millään tavalla ilmi.
En olisi itseni kaveri.
