Silmän sisältä ja ympäriltä

 

Joskus olen ihmetellyt, mitä minä blogimaailmassa teen - mitä sellaista annan, mitä muut eivät. Muutama löytämäni kohta:

1) Olen erinomaisen hyvä nillittämään anonyymeille muiden kommenttikentissä. Epäilemättä bloginpitäjät ovat välillä hermostuneempia minun kuin anonyymi-ilkiöiden kanssa.

2) Besserwisserimäinen sävy löytyy minulta tarkoituksettomasti, sillä tiedän välillä paljon omituisista asioista. Joskus huomaan kirjoittavani bloggareiden kysymyksiin kenties tarpeetonta tietoa rivikaupalla. (Sama ongelma minulla on välillä aivan reaalisosiaalisissa kohtaamisissa. Olen aina yhtä hämilläni, kun kuulijakunta ei lopulta olekaan kiinnostunut vaikkapa tilastoista, jotka käsittelevät tomaattimehun juontia lentokoneessa.)

3) Yksi sana: itsesääli. Ruikutukseksikin morkattu itsesääli on freesi ilmaisutapa hohdokkuuteen pyrkivässä maailmassa. Sopivin mitoin, ainakin. Mutta parempi överit kuin vajarit.

4) Annan erinomaista esimerkkiä siitä, millaisia kuvia ei internetiin kannata laittaa. Ei tartte naked trutheja tai muita kansallisia kampanjoita, mää esittelen rohtuneita huulia ja takkuisia hiuksia ilmankin. Notta terve vaan, minua vuosien päästä googlettelevat entiset mahdolliset tulevat työnantajat, näin harkitseva minä olen.

 

Punoittavista silmistä huomaa hiekkapölykauden alkaneen, punaiset pienet läntit ovat surunpisaroita, pisamat ilmestyivät Bratislavassa. Enkä sittenkään ollut puhdistanut edellisenä iltana ripsivärejä riittävän huolellisesti - makro kyllä huomasi. En uskaltanut rajata lähemmäs.

Postauksen pointti on kuitenkin tässä: täti ihmetteli silmänympärysvoiteeni tarpeellisuutta 24-vuotiaalle iholle. Ihmetteleeköhän enää?

 

Kun valokuvaus kadotti toisen suuntansa

Valokuvaajana suurin ilmeinen puutteeni on se, että hahmotan maailman vaakasuorana. Uskon, että syynä on liiallinen istuminen kuvaruudun edessä. Muutamaan kuukauteen en ole miettinyt valokuvieni julkaisualustana kuin tietokoneen näytöltä luettavaa blogia. Tänä aikana vaakasuora tapani on selvästi korostunut.

Printtilehteen kuvatessani tiedostan pystykuvien tarpeen paremmin ja myös etsin pystyjä kuvakulmia aktiivisesti. Lehdet kun näyttävät pelkkien vaakakuvien kanssa tympeältä. Sen sijaan en pidä blogeista, joissa pystykuvia on paljon. Ehkä vaakasuora näyttö ja pystyt kuvat lähettävät ristiriitaisia signaaleja yksinkertaisille aivoilleni? Lisäksi täytyy sanoa, että vaikka pidän näyttävästi esillä olevista kuvista, inhoan sivupohjia, joita täytyy scrollailla kuvien koon takia.

Pystykuvina pidän blogissa vain sellaiset kuvat, jotka ehdottomasti pystyä asentoaan tarvitsevat. Harvoin niitä silti julkaisen. Kuvituksena on kuvia, joista pidän, mutta jotka olisin raakannut tulevista Prahan kuvapostauksista pois asentonsa takia. Nämä tuskin toimisivat vaaka-asennossa rajauksesta huolimatta (voitte uskoa, että yritin kyllä).

Mistä minun ongelmani sitten alunperin juontaa juurensa? Ainakin se on ollut käsillä jo vuosien ajan ja olen joutunut opettelemalla opettelemaan pystykuvien ottamista. Pidän siitä, että asioiden ympärille jää helposti enemmän ilmaa ja avaruutta. Pystykuvissa rajaus on usein tiukempi. Minä pidän siitä, että kuva kertoo muutakin kuin sen, mitä kuvassa on.

Journalisti-lehden Kuvaviesti-sarja näyttää loistavan esimerkin siitä, mitä vaivalloisesti yritän selittää. Kannattaa katsoa linkin takaa Heidi Piiroisen Helsingin Sanomissakin julkaistut hienot kuvat Marian Calinista. Vaakakuvaan mahtuu Piiroisenkin kuvissa enemmän draamaa.

Kuvien suuntien merkityksestä olen keskustellut useiden valokuvaajien, kuvatoimitusten esimiesten ja päätoimittajien kanssa. Erään entisen esimieheni mielestä tiukat kuvat toimivat lehdissä paremmin. Kuitenkin myös hän myönsi, että ottamani vaakakuvat yleensä toimivat paremmin. Niinpä: pystykuvani harvoin toimivat.

Viikon päästä pyrähdän reissuun hieman samalle suunnalle, josta nämä kuvat ovat peräisin. Ehkäpä minun onkin pidettävä kamera tutisevassa tassussani koko viikon ajan ja harjoiteltava pystysuunta uudestaan. Siispä toivokaa tekin kärsivällisyyttä matkatoveriltani!

Päivityksiä

Aikuihtuessa on kuollut.
Eläköön kompastelua.

Blogista tuli jotain muuta kuin alunperin ajattelin.

Vanha nimi ei enää käynyt kuvioihin.