Vuosi elokuvissa

Katsoin vuonna 2011 säälittävän vähän elokuvia. Osasyy siihen on se, että katsoin sarjoja ja luin enemmän kuin ikinä. Silti 81 elokuvaa on anteeksiantamattoman vähän, ja tänä vuonna lupaan tsempata.

Uutuusleffoja näkemistäni oli kuitenkin peräti yhdeksän. Movie Monday kysyy niiden järjestystä.

TOP-5-LEFFAT 2011:

5. Black Swan
Suomessa Black Swanin ensi-ilta tuli aivan törkeästi muuta maailmaa jäljessä, ja niinpä tämä onkin oikeastaan vuodelta 2010. Visuaalisuus ja tunnelmat olivat aivan omaa luokkaansa. Jos olisin nähnyt tämän pienempänä tyttönä, olisin varmaankin ruvennut tanssimaan balettia. Nyt se jää haaveeksi.



4. Drive
Drive ansaitsisi paikan paljon korkeammalla, sillä nappiin osui kaikki. Erityisesti pidin valojen käytöstä ja musiikista. Komeinta elokuvassa oli silloin, kun oli pimeää. Katuvalojen loiste, oijoi.




3. Crazy. Stupid. Love.
Vuoden yllättäjä: romanttinen komedia, jonka jokaisesta sekunnista nautin. Hauska ja viihdyttävä, muttei missään vaiheessa tylsä. Olen vieläkin niin häkeltynyt tämän arvosta romcomina, että pisteet nousevat kenties suhteettoman paljon. No, Gosling mikä Gosling.




2. The Adventures of Tintin
Vuoden ehdottomasti odotetuin elokuva ei pettänyt. Tykkäsin kaikesta, ja odotan innolla jatko-osaa. Milou on lemppari-lemppari-lemppari! Ikinä!




1. Melancholia
Kysyttäessä mainitsen tämän lempielokuvanani. Loistavat näyttelijät, hyvin visuaalinen, hienot äänet, kauniit värit. Elokuvan sanoma kosketti minua silti eniten, se oli suorastaan pakahduttava. Melancholia ymmärsi jotain ihmisyydestä. Se ymmärsi ja laittoi minut ymmärtämään jotain itsestäni - mikä on paljon enemmän, kun hyvältä elokuvalta voi vaatia.

xxx

Kuudetta sijaa pitävät True Grit, Paul, Rango ja Rio, jotka kaikki ovat omalla tavallaan erinomaisia elokuvia. Pitäisin mennyttä vuotta kerrassaan erinomaisena leffavuotena - ja monta hyvää jo ilmestynyttä on vielä näkemättä!

Haukkuja kulttuurille

Keskivertomies ei varjoaan huomaa,

vaikka se saattaakin olla parasta hänessä.

Andrew O'Haganin Maf-koira ja hänen ystävänsä Marilyn Monroe jäi minulle kovin kaukaiseksi, en tuntunut saavan kirjasta otetta. En usko, että jäin kovin paljosta paitsi. Kirjat ja musiikki ovat samankaltaisia: joskus niitä kuluttaessa miettii mieluummin vaikka imurointia tai tiskausta.

Musiikin kanssa olen pitkäpinnaisempi - ainakin niiden yhtyeiden, joiden tiedän sytyttävän minut useammalla kuuntelukerralla. Kaikilla meillä lienee levyjä, jotka ovat avautuneet vasta useampien kuuntelukertojen jälkeen.


Kirjallisuuden kanssa opin välttelemään pitkäpiimäisiä kertojia. Kirjojen kanssa oivallan helpommin, milloin en pidä jostain - tai mikä vielä tärkeämpää: mikä jää kaukaiseksi. Marilyn Monroe ei ole ollut minulle suurimpia innoittajia. Jos olisi, olisin varmaan lukenut kirjan aivan toisella tavalla. Vaikka aiemmin suhtauduin epäilevästi ajatteleviin eläimiin vakavasti otettavassa kaunokirjallisuudessa, viimeistään Garth Steinin Tiellä pysymisen taito sai minut toisiin ajatuksiin.

Omat hetkensä O'Haganin kirjalla toki oli, ne olivat nimenomaan hetkiä. Kaipaan kirjoilta jotain muutakin - omia maailmojaan, jotain, johon voin sukeltaa. Viimeisten parin viikon aikana olen lukenut kaksi loistavaa kirjaa: Chris Cleaven Little Been tarinan ja John Irvingin Leski vuoden verran. Ne molemmat olivat ahmittavia: Little Been tarinan luin yhdessä päivässä.

Tällä hetkellä ahmin vain Strepsilsejä. Hunaja-sitruunainen maku toi mieleen elävästi ala-asteen kuvaamataidon tunnit. Aikuisiällä en pahemmin ole flunssia sairastellut, mutta nyt kurkku on ollut parin päivän ajan hurjan kipeä. Lisäksi pää on niin täynnä räkää, etten jaksa tuijottaa kirjaimia.

Tinttiin sentään jaksoin keskittyä. Eilen pääsin vihdoin katsomaan uuden Tintin seikkailut: Yksisarvisen salaisuus, jota hehkutin kovaäänisesti jo heinäkuussa. Milou ja Lotta ovat kuin kaksi marjaa, tyrskähtelimme monta kertaa ääneen leffaseuran kanssa pelkästään Snowyn ilmeille ja olemukselle. Miloun lisäksi lempihahmokseni nousi hivenen yllättäen ihana kapteeni Haddock. Dupont ja Dupond - tai Thomson ja Thompson - vähän pettivät. Silti: viis kautta viis!

Tinttihuuma

Film noir! Seikkailua! Animaatiota! Tuleva Tintti-leffa kuulostaa siltä, että se on tehty meikälikalle.

Suomessa ensi-iltansa 4.11. saava Tintin seikkailut: Yksisarvisen salaisuus on Steven Spielbergin ensimmäinen animaatiofilmi. Spielberg nappasi elokuvan Claude Berrin ja Roman Polanskin nenien edestä. (Olipa kamalaa lukea Berrin menehtyneen, en tiennytkään!)

Spielbergin kaikista tuotoksista en todellakaan voi väittää pitäväni. Useita olen inhonnut. Hitit eivät korjaa useiden hutien paikkaa. Toisaalta on vähän liikuttavaa, että Hergén eli Georges Rémin ja Spielbergin on kerrottu fanittaneen toisiaan.

En oikein tiedä, mitä Tinttiä esittävästä Jamie Bellistä odottaa, mutta ainakin ihanana kapteeni Haddockina huseeraava Andy Serkis tuntuu sisäistäneen Tintin maailmasta jotain samaa kuin minäkin. Serkis on nimittäin verrannut sarjakuvia Monty Pythoniin. Kui siistii.

Ja hei. Simon Pegg, Nick Frost, Edgar Wright! Tätä leffaa tekee niin osaavia heppuja, että ensi-iltaan on pakko päästä.

Yksi kysymys jää: miksi englanninkielisten pölvästien on täytynyt tehdä Milousta Snowy?

kuva: letintinmovie