Metsän kuningattaresta

Olipa kerran Maku-lehden kuningatarkukko ja leivontainspiraatio. Pakastimesta ei löytynyt mustikoita tai vadelmia, mutta laihialaista puolukkaa riitti yhä. Vaikka pikkukoira yritti parhaansa mukaan tehdä niistä selvää jo metsässä. Suosittelen kuuntelemaan allaolevan videopätkän nuuskutukset, aika hervottomia.

Kokeilevassa keittiössä syntyi tammikuussa kuningatarkukon sijaan kookoksinen ruis-puolukkapiirakka. Välitön hitti: ruispohja oli ihana, ruokosokeri antoi mukavan paahteisen sävyn ja kokonaisuus oli enemmän kuin osiensa summa.

Jauhotan usein mieluummin kookoshiutaleilla kuin korppujauholla, sillä kookos maistuu paremmalta ja on suutuntumaltaankin kivempi. (Lisäksi meillä on vain tavallisia korppujauhoja, joiden vehnää vatsani ei enää oikein kestä. Nuo korppujauhot on kuitenkin periaatteitteni mukaisesti käytettävä loppuun, ennen kuin uusia voi ostaa, eli...) Kookoshiutaleita meinasi jäädä jauhotuksesta vain pussinpohjallinen, eli ronskisti heitin ne taikinaan mukaan. Onneksi niin, tästä tuli mahtavaa.

Kookoksinen ruis-puolukkapiirakka

Taikina:

• 200 g voita tai margariinia
• 1 dl ruokosokeria
• 4 dl ruisjauhoja
• 3 rkl leseitä
• 3 rkl kookoshiutaleita
• 1 tl leivinjauhetta

Täyte:

• 5-6 dl pakastepuolukoita
• 3/4 dl sokeria
• 2 rkl perunajauhoja

Lisäksi:

• Voiteluun rasvaa ja kookoshiutaleita

1. Sulata rasva. Sekoita joukkoon ruokosokeri, ruisjauho, leseet ja kookoshiutaleet.
2. Voitele piirakkavuoka ja jauhota reilusti kookoshiutaleita. Painele 3/4 taikinasta vuoan pohjalle ja reunoille.
3. Sekoita jäisten puolukoiden joukkoon kulhossa sokeri ja perunajauhot. Levittele taikinalle.
4. Tee lopusta taikinasta pieniä levyjä ja peittele marjat niillä.
5. Paista 200 asteessa n. 40 min.
6. Tarjoa vaniljajäätelön kanssa.

Innostuin rukiin ja puolukoiden yhdistelmästä niin, että sujautin niitä muffinsseihinkin mustaviinimarjojen ja mantelijauhon kavereiksi. Mies tokaisi yllättyneenä, ettei maistu yhtään terveelliseltä. Se on yksi ylimmistä kehuista, joita hän suustaan päästelee.

Täytyy tunnustaa, että minä en kasvanut pullantuoksuisessa kodissa. Jos kodissa hetken aikaa pulla tuoksuikin, pian soi palovaroitin. Äitini teki loistavaa ruokaa, mutta kaikella rakkaudella on sanottava, että hän oli leipojana aika toivoton. Sämpylät ja marjapiirakka onnistuivat, muu ei oikein. Sen lisäksi, että hän ei koskaan muistanut katsoa kelloa ja unohti leipomukset uuniin, häneltä puuttui  se tietynlainen tatsi.

Sen sijaan minä olin eilen aika ylpeä itsestäni, sillä pyöräytin leipomuksen ihan iltapuhteekseni vain. Äitini lapsena moinen on aika ennenkuulumatonta. Mitään kovin monimutkaista en vieläkään uskalla leipoa, mutta pullataikinan sopivan sitkon olen alkanut tuntea. Joskus olen saanut onnistumaan myös juustokakun, jossa oli yli 20 vaihetta.

Parista desilitrasta puolukoita, jotka pääsivät lipsahtamaan terroristilta ohi suun, syntyi Ruokailmiön Puolukkakuivakakku. Sekin ystävystyi meillä kookoksen kanssa ja muokkautui myös muuten, kun mantelijauhot loppuivat kesken ja kardemumma halusi välttämättä mukaan. Mittasin vahingossa enemmän jogurttia kuin Ruokailmiö, muttei tuntunut haittaavan. Lopputulos on kuohkea, aika makea ja kivan mantelinen. Seuraavalla kerralla kokeilen mukaan valkosuklaata tai pekaanipähkinöitä.

Kookoksinen ja mantelinen puolukkakuivakakku

Kosteat aineet:

• 3 munaa
• 2½ dl sokeria
• 100 g voita tai margariinia
• 2 dl turkkilaista jogurttia
• 1 dl makeuttamatonta puolukkasurvosta

Kuivat aineet:

• 2 1/4 dl gluteenitonta jauhoseosta
• 0,5 dl mantelijauhoa
• 0,5 dl mantelilastuja vähän rikottuna
• 0,5 dl kookoshiutaleita
• 1½ tl leivinjauhetta
• 2 tl kanelia
• 2 tl vaniljasokeria
• 2 tl kardemummaa
• 2 dl pakastepuolukoita

Voiteluun rasvaa ja kookoshiutaleita

1. Sulata rasva.
2. Vatkaa munat ja sokeri vaahdoksi.
3. Lisää vaahtoon vuorotellen sekaan sulaa voita ja jogurttia. Sekoita joukkoon myös puolukkasurvos.
4. Sekoita kuivat aineet ja pakastepuolukat keskenään.
5. Sekoita kuivat aineet varovasti kosteiden joukkoon.
6. Kaada taikina voideltuun ja kookoshiutaleilla jauhotettuun vuokaan ja paista 175 asteessa n. 50 min.

Ohukainen uusi alku

Pimeä vuodenaika on vaatinut veronsa tästä tytöstä ja minun myötäni myös kompastelevasta blogista. Muistettakoon kuitenkin entisen työkaverini Vesan facebook-päivitys: "ens kuun jälkeen talitintti laulaa, maaliskuussa". Uudesta vuodesta toivon edellistä helpompaa.

Vivi-Annin keittiössä oli vuodentakaisen loppiaislauantain keittokirjalöytö Jyväskylän iki-ihanasta Antikvariaatti Lukuhetkestä. Mietin pitkään ennen kuin rohkaistuin viemään sen kassalle, meillä kun ruokaopuksia riittää. Ostosta ei kuitenkaan ole tarvinnut katua.

Vivi-Ann Sjögren oli äitini merkittävin ruoanlaittoesikuva: nopeaa ja mutkatonta, suuria makuja rakkaudella. Useat Sjögrenin reseptit kuuluivat lapsuuteeni kuin ruskea kastike toisille. (Itse maistoin ruskeaa kastiketta ensimmäistä kertaa vasta ala-asteella, mikä selittää epäluuloni kaikkiin sooseihin.) Ruotsinkielinen Andalusiens grova salt kului keittiötouhuissa aivan puhki. Sjögrenin innostamana äitini myös lähti kanssani kuukaudeksi Espanjaan.

Toissayönä unessani pyöräilimme äitini kanssa Pariisissa etsien gruusialaista ravintolaa. Viime yönä sain hyviä neuvoja naimisiinmenoa varten (unessa menin avioon Virossa sijaitsevassa Korkeasaaressa ja ilmeisesti olin yksinäinen morsian, Jussi kun oli yksi vieraista). Tänään polttelen kynttilää, sillä päivälleen kahteen vuoteen en ole voinut soittaa ja kysyä sitä hyvää ohjetta niihin tomaattileipiin joita tehtiin joskus. Vivi-Annin nekin.
 

Viime yönä selailin Sjögrenin tiiliskiveä ennen nukkumaanmenoa. Päätin löytää käyttökohteen kookosriisin valmistuksesta jääneelle kookoskermanlopulle. Heti ensimmäinen silmäänosunut resepti oli ihana:

Kookos-banaaniletut Vivi-Annin tapaan

• 1 kananmuna
• ripaus suolaa
• ½ rkl sokeria
• 1 1/4 dl jauhoja
• 1 rkl kookoskermaa
• 2 isoa banaania soseena
• voita paistamiseen
• (kookoshiutaleita, kanelia, limetti- tai sitruunamehua)

1. Vatkaa muna, suola ja sokeri.
2. Soseuta banaanit.
3. Hämmennä munaseoksen joukkoon loput ainekset ja vatkaa tasaiseksi taikinaksi.
4. Paista pikkulettuja miedolla lämmöllä. 

Huomaa:

• Resepti on puolitettu. Tämä on mainio annos kahdelle aamiaisnälkäiselle.
• Lisäsimme joihinkin lettuihin myös kookoshiutaleita, kanelia ja sitruunamehua, toimivat kaikki.
• Sokeria tämä ei välttämättä olisi kaivannut.
• Gluteeniton jauhoseos toimi mainiosti.
• Vivi-Ann tarjosi ohukaisensa limetin- tai sitruunanlohkojen ja banaaninviipaleiden kanssa.
• Meillä sivuherkkuna toimivat laihialaiset pakastemansikat. Lautanen on iki-ihana Rörstrand by Filippa K:n Burkina.

Läsipään syysloma

Serkun poika tuli eilen vastaan kaupan ovilla. Täällä Savossa sukua ja tuttavia riittää, vaikka tuttuja ihmiset ovat kyllä lähinnä töiden kautta. Useimpia tänne jääneitä koulutovereitani en enää joko muista tai tunnista, joidenkin kanssa en ole puhe- tai moikkausväleissä. Sukulaispoika kertoi olevansa syyslomalla. En muista syysloman alun koskaan menneen minulta ohi, nyt kukaan ei ole muistuttanut minua töissä eikä siviilissä.

Kärsinyttä kuvaa äitini säilytti toimistossaan, tässä tietokoneen vieressä. Kuva on omalla syyslomallani kuusitoista vuotta sitten, taakse on kirjoitettu 16.10.1996. Taisi olla toinen ratsastustuntini ikinä, haaveen toteutumisen näkee ilmeestä. Vasemmalla on Vantaan Poni-Haan jo edesmennyt Lento-Valuri eli Viljo, joka oli pitkään lempihevoseni. Kainalossani on Matias, joka sittemmin on muuttanut kanssani Vaasaan.

(Luithan otsikon "läskipää"? Luithan?)

Näyttäisin Bondia lapsellesi

Tää onkin mainio juttu. Mä voin ryypätä koska hyvänsä ja sitten vaan näyttelen selvää. Eipäs oo tullut ennen mieleen. Mikä ihme siinä on, että aina kun mä oon kännissä, niin tekee hirveästi mieli laulaa. Rakkaat huuleni. Älkää laulako, älkää laulako!



Kaksivuotiaan Sallan mielestä Speden metkut ja Uuno Turhapuro olivat hulvattominta i-ki-nä - niin hulvatonta, että välillä Uuno-nauhat jouduttiin piilottamaan, koska muuten ne kuluivat puhki liian äkkiä. Osansa lie silläkin, ettei äiti fanittanut johtajaa yhtään niin paljon kuin minä.

Äidin ollessa työmatkalla me katsoimme isän kanssa kahden maissa aamuyöllä Muumeja. Mörkö ja Taikurin paluu olivat niin pelottavia, etten uskaltanut seurata tapahtumia kuin pää peiton alla. Kolme vuotta vanhempaa serkkupoikaani taas pelotti Mörön sijaan Rölli. Minulla on elävä mielikuva serkustani piilottelemassa sohvan takana Allu Tuppuraisen takia.

Kun Mörkö ja Rölli olivat liian hirmuisia, katsoimme tänään erityisen pinnalla olevia James Bondeja. Pinnalla siksi, että tänään on kulunut 50 vuotta ensimmäisen Bond-leffan ensi-illasta!

Agenttipläjäykset olivat pienelle tytölle juuri sopivan vauhdikkaita. Mitä enemmän basaarit helisivät ja lunta vyöryi takaa-ajojen lomassa, sitä hysteerisemmin pikku-Salla kikatteli. Myös naisseikkailut olivat hurjan hassuja. Lempikohtaukseni onkin pääministerin ja Max-papukaijan puhelinkeskustelu elokuvassa For Your Eyes Only:

Prime Minister: "Don't thank me, Mr. Bond, your courage and resourcefulness are a credit to the nation. Dennis and I look forward to meeting you. Meanwhile if there is anything I can do for you..." Max the Parrot: "Give us a kiss! Give us a kiss!"

Parasta Bond-näyttelijää en osaa nimetä. Aikoinani olen pitänyt myös Timothy Daltonista. Myönnän, että Daniel Craigiin suhtauduin aluksi epäilevästi. Etenkin kohtauksessa, jossa Craig kömpii merestä paidattomana, mies muistutti hämmentävällä tavalla Vladimir Putinia. Nyttemmin Craig on vakuuttanut minut ehdasta bondiudestaan. Loistonäyttelijä!

Poliisi-tv oli lempisarjani jo ennen kouluikää, mitä ala-asteella opettajat joukolla kauhistelivat. Kauhuelokuvat olivat oikeastaan ainoa genre, joka minulta ehdottomasti kiellettiin. Lapsena en koskaan sisäistänyt esimerkiksi Bond-leffojen väkivaltaa tai seksuaalissävytteisyyttä. Kuitenkin erotin jo toden sadusta. Jollen olisi erottanut, vanhempani olisivat varmasti puuttuneet asiaan.

Kyllä isä ja äiti varmasti rajoja pohtivat, paljonkin. Opin lukemaan aika pienenä - ehkä liiankin pienenä, sillä äiti joutui antamaan minulle ensimmäistä kertaa seksuaalivalistusta luettuani kolmivuotiaana myöhäisleffan repliikkejä. Leffassa, jonka nimeä en valitettavasti onnistunut jäljittämään, mies kehuskeli piiritystilanteessa, että hänellä oli mukanaan "ase, josta tytötkin tykkäävät".

Varmasti juuri oman vapaan kulttuurillisen kasvatuksen takia olen kirjojen ja leffojen kieltämistä vastaan. En usko, että varhaiset Bond-katselut tekivät minulle hallaa. Jos aikuistenkirjat taasen olisi kielletty alakouluikäisiltä, ei minulla olisi kolmannen luokan jälkeen ollut enää mitään lukemista. Toisaalta lasten ei tietenkään pitäisi saada katsoa ihan mitä tahansa, mutta minusta vastuu on etupäässä vanhemmilla. Esimerkiksi ruotsalaista Tintti-selkkausta olen pitänyt totaalisen naurettavana. Missä on luottamus aikuisiin, jotka selittävät ja selventävät asioita lapsille? Onneksi Kemin kirjaston 70-luvun "housuton Aku Ankka" -kohu on pelkkä urbaani legenda.

Uuno ei enää ihan uppoa, Tuppurainen on edelleen suosikkinäyttelijöitäni (Mielensäpahoittaja Vaasan kaupunginteatterissa oli ihan mieletön!), mutta Bond on yhä ykkönen. Tulevaa Skyfallia ja tunnaria fiilistellessäni sisäinen lapseni hihkui myös siksi, että Nelonen aikoo näyttää 14. lokakuuta alkaen kaikki vanhat Bondit!



Ai niin. Paras repliikki viimeisimmistä leffoista? Ehdottomasti "Do I look like I give a damn?" kysyttäessä ravistelua tai sekoittelua.

Äidin matkassa

"Ei matkustelusta ole lapselle koskaan mitään hyötyä", väitti ala-asteen opettaja äidilleni, kun olimme lähdössä taas yhdelle reissulle etelään.

Ala-asteella kukaan ei ymmärtänyt poissaolojani. Äidilleni saarnattiin aiheesta useampaan otteeseen, mutta hän piti päänsä ja vei minua ulkomaille. Olen hänelle ikuisesti kiitollinen. Hyvässä ja pahassa koen tulleeni tällaiseksi ihmiseksi pitkälti juuri reissujemme ja ulkomaankontaktieni ansiosta. Isäni kanssa kiertelimme ympäri Suomea, äidin kanssa pääsin ulkomaille.

Äidillä oli jatkuva matkakuume. Kun yhdeltä reissulta päästiin, hän suunnitteli jo seuraavaa. Sillä, minne lähdettiin, ei ollut niin väliä. Perillä oli aina jotain uutta ja ihmeellistä, oli kohde sitten Kanariansaaret tai Örnsöldsvik. Äiti oli mestari löytämään kiinnostavia paikkoja. Kyllä meillä kartta oli mukana, mutta harvemmin siihen kajottiin. Usein vasta silloin, kun oli aika lähteä nukkumaan.

Kyproksen lomahelvetti oli ainoa, johon äiti tympääntyi: sieltä lähdimme spontaanisti parin päivän risteilylle Egyptiin. Kairoon äiti rakastui vietettyään siellä vähän pidemmän ajan vuotta ennen syntymääni. Minusta on upeaa, että pääsin käymään siellä äidin kanssa. Välillä minusta tuntuu siltä, että olen jo parikymppisenä paljon tylsempi ja sovinnaisempi kuin äiti viisi-, kuusikymppisenä.

Lentokoneessa olin ensimmäistä kertaa parin kuukauden vanhana. Äiti ei arastellut, vaikka oli lapsen kanssa liikkeellä. Niinpä minäkään en oppinut arastelemaan mitään. Pietarissa kaadoin kolikkopussini sisällön miehelle, jonka ainoa raaja oli hänen vasen kätensä, opettelin syömään puikoilla seitsemänvuotiaana, ja liikuin kahdeksanvuotiaana roomalaisessa metrossa aivan suvereenisti.

Hän tuskin jätti tekemättä mitään sen takia, että minä olin hänen mukanaan, ei hän ainakaan semmoista myöntänyt. Hotelleja ei koskaan valittu "lapsiystävällisyyden" perusteella, emmekä koskaan menneet ravintoloihin nakkikorien takia. En minä sellaista koskaan osannut kaivatakaan. Vuosien ajan luettelin lempiruokiini kuuluvaksi kalmarin, tsatsikin ja muurahaiset kiipeävät puuhun. Leikkipaikkojen ja jäätelökioskien kautta me toki kiersimme, ja erilaisia merieläinpuistoja ja papukaijaparkkeja kiersimme urakalla. Museoita opin rakastamaan vähintään yhtä lujaa kuin äitini.



Kun ajattelen unohtumattomimpia lapsuudenkokemuksia, suurin osa niistä on koettu ulkomailla. Roomasta tulee mieleen Sikstiiniläiskappeli, jossa makasin selälläni ja tuijotin kattomaalauksia. Jo mainittu Peking oli pienelle tytölle kaikinpuolin uskomaton kokemus - Taivaallisen rauhan aukio, Beihai-puisto, Kiinan-muuri. Portugalista painui syvälle sisimpääni upeat Cabo de Saô Vicente ja Cabo de Roca.

Nimenomaan Portugali oli alkuperäinen syy tälle kirjoitukselle. Syystä tai toisesta olen aivan vakuuttunut siitä, että tuleva syksy olisi juuri oikea aika uudelle Portugalin-visiitille. Minua pelottaa vähän, saanko tehtyä lomasta niin upeaa, kuin äidin kanssa aina. Hänen kanssaan ei koskaan ollut kiire mihinkään.

Jos väsytti, päiväohjelmaan saattoi kuulua vain uiminen, simpukankuorien keräily ja Pessin ja Illusian lukeminen. Yleensä me söimme kivoissa pienissä ravintoloissa, mutta jos liikaa väsytti, kävimme ostamassa lounaaksi patonkia, vuoristokinkkua ja jogurttia.


Ihmeellistä on se, miten monesta paikasta minulla on Portugalinkin-matkalta muistoja. Lekottelun, upeiden rantakallioiden, Lissabonin ratikoiden, merenkulkumuseon, viinikorkkitarhojen ja ratsastusvaelluksen lisäksi minulla on muistoja niin monesta paikasta Portugalissa, että oikeasti ihmetyttää, kuinka me kahdessa viikossa ehdimmekään.

Voi äiti. Jos yhtä voisin vielä pyytää: kunpa olisit kirjoittanut minulle ohjeistuksen siitä, miten tehdään onnistunut matka. Tähän mennessä en ole opusta vanhan tietokoneesi tiedostoista ole löytänyt. Kaikki matkat sinun kanssasi olivat upeita.



Ylimmän kuvan on ottanut isäni Esko Salminen vuonna 1977 lähellä Leningradia: siinä ovat äitini ja hänen äitinsä. Alemmissa kuvissa olen minä Espanjassa syksyllä 1999 äitini Marja Liisa Salmisen kuvaamana, vietimme kuukauden Costa del Solilla.