Mitä vaikeammin huomattavia kulttuurierot ovat, sitä enemmän niiden kautta oivaltaa omasta kulttuuristaan. Kuten aina vaihto-oppilaita opastaessani totean: meressä kelluvasta jäävuoresta näkyy vain huippu. Vaatetuksen ja ruoan erot huomaa jokainen, mutta loppu täytyy oivaltaa itse. Kuvaukset siitä, miten kirjailija repii hiuksiaan kulttuurierojen kanssa, ovat vapauttavia.
"Millaista on nuoren naisen elämä vihreän saaren syrjäisessä maakunnassa? Miten sopeutua kulttuuriin, jossa verenperintönä on luontainen vastustuskyky järjestelmällisyyttä vastaan? Mitä kätkeytyy maisemiin,
joissa kelttien muinainen historia on yhä läsnä?"Nämä kysymykset lukevat eilen illalla lukemani kirjan, Irlantilainen aamiainen - kertomuksia vihreältä saarelta, takakannessa. Hanna Tuurin kirjoittama teos oli juuri sopiva herkkupala ukkostavaan iltaan. Tuuri (Antti Tuurin tytär, muuten) lähestyy kohtaamiaan uusia asioita maukkaalla kielellä ja oivallisilla huomioilla. Suosittelen kirjaa lämpimästi.
En olisi ihmetellyt, vaikka Mondo-lehti olisi valinnut Tuurin teoksen vuoden matkakirjoihinsa. Aikaisempina vuosina on palkittu Kyllikki Villan Vanhan rouvan lokikirja, Pirkko Lindbergin SOS Tuvalu, Tuomas Meriluodon, Jaakko Saariluoman ja Mikko Takalan Viinin viemää, Tuomas Milonoffin ja Riku Rantalan Madventures – kansainvälisen seikkailijan opas, Olli Marttilan Safaripassi ja Anna-Lena Laurénin Vuorilla ei ole herroja. Vuoden 2010 paras matkakirja oli Mondon mukaan Tuomas Milonoffin ja Riku Rantalan Mad Cook - Kulinaristinen seikkailukirja.
Palkituista olen lukenut vain vuonna 2008 ilmestyneen Vuorilla ei ole herroja, jossa YLE:n ruotsinkielisen uutistoiminnan kirjeenvaihtaja Laurén kuvaa kokemuksiaan Kaukasuksen alueesta. Kirjan kirjoittaminen on mielestäni suurteko. Kovin harvat tietävät yksityiskohtia Venäjän alueen pienemmistä kansoista.Laurén taustoittaakin teostaan hyvin kertomalla alueen historiasta ja maantiedosta. Hänen myöhäisempi teoksensa Sitten saavuin Moskovaan on kuulemma henkilökohtaisempi. En usko, että pystyn lukemaan kirjaa vielä vuosiin: rutosti aikaa Moskovassa viettänyt äitini tulisi liian lähelle.
Myös kaunokirjallisia matkakirjoja on, sellaisia, joissa paikka ja kulttuuri ovat teoksen ehdoton kärki. Joskus ne ovat joskus jopa päähenkilöitä ja juonenkäänteitä tärkeämpiä.
Tällaisiin teoksiin lukisin esimerkiksi Joanne Harrisin teokset. Niissä kuvatut tuoksut ja maut siirtyvät uniin asti. Jo aikaisemmin taisin kehua blogissani Sujata Masseyn Rei Shimura -sarjaa.
Rikoskirjoista kun puhutaan, samoista kulttuuria valottavista ansioista on kehuttu myös esimerkiksi Donna Leonin Guido Brunetti -sarjaa. Plaza-keskustelufoorumissa nimimerkki riekkale ihmetteli: "[...] ovatkohan ne kaikki olleet yhtä "hitaita" juonen etenemisen kannalta. Tuntuu, että sivu toisensa perään on pelkkää Venetsian huumaa. Minun makuuni aivan liian yksityiskohtaisesti selitetään paikkoja, osoitteita ja muita."
Hymyilyttää, sillä minut Leon on valloittanut juuri noilla seikoilla. Runsaan kuvailun ei toki tarvitse hidastaa kirjan kulkua, mutta matkakirjat keskittyvät enemmän arkisiin asioihin.
Kulttuureita ja niiden törmäyksiä käsittelevät kirjat sijoittuvat usein juuri Italiaan. Muita suosikkeja ovat Intia (lukemiani kirjoja mm. Bulbul Sharman Munakoisojen kiukku ja Satu Rommin Kahvia ja guruja eli kolme vuotta Intiassa) sekä Lähi-Itä (luettuja mm. Khaled Hosseinin Tuhat loistavaa aurinkoa sekä Deborah Rodriguezin Kabulin kauneuskoulu). Nuo paikat toistuvat niin kotimaisessa kuin käännetyssä kirjallisuudessa. Liekö ne sitten ovat täkäläiselle lukijakunnalle kaikkein eksoottisimpia ja siten mielenkiintoisimpia?
Kuten laihialaisen kanssa asuvana savolaisena usein haluan huomauttaa, kulttuurieroja löytää kyllä lähempääkin. En ole vielä lukenut Marjo Näkin hauskaksi kehuttua Hepoa Tallinnaan -esikoisteosta. Lukemisen arvoiselta kuulostaa myös Heli Ilaskarin Oravanpyörästä Onnellisten saarille, jossa tapahtumapaikkana on lähes kaikille suomalaisille tuttu Kanariansaaret.
Sekä henkisesti että maantieteellisesti kaikkein kaukaisinta kulttuuria käsittelee nyttemmin saksalaistunut Sabine Kuegler Länsi-Papuaa esittelevissä teoksissa Viidakkolapsi ja Paluu viidakkoon.
Yhdysvaltalaista kulttuuritörmäyksistä kertoo mielestäni harmittavan harva. Yhdysvaltalais-intialaisen Jhumpa Lahirin teokset ovat tässä virkistäviä poikkeuksia. Suosittelen etenkin Pulitzer-palkittua novellikokoelmaa Tämä siunattu koti.
Rantapallo.fi on esitellyt pääosin matkaoppaita. Matkakirjoja on listannut esimerkiksi Worldhum. Worldhumin listalla on myös viittauksia eteenpäin. Matkalla olemisesta kertovien kirjojen listan on kerännyt Rauman kaupunginkirjasto.
Listoja selatessani luettavien kirjojen listani sai useita uusia lisäyksiä. Matkakirjojen listoissa on useita vastustamattomia nimiä, kuten Talo Dublinissa (Binchy, Maeve), Medicien naapurissa (Piha, Kirsi) ja Loma Portofinossa (Schäffer, Frank). Ihana inessiivi! Noilta listoilta löytyy myös uskomattoman mielenkiintoisilta vaikuttavia suomentamattomia teoksia.
Mitenkään en halua vähätellä Suomesta ja suomalaisuudesta kertovia kirjoja. Tänään sain valmiiksi viimeisen luvun Veikko Huovisen klassikosta Havukka-ahon ajattelija. Veri rupesi heti vetämään Kainuuta kohti.
Ranskalaisen Philippe Guicheteaun Sunnuntaikirjeitä Suomesta yllätti minut tarkkanäköisyydellään. Nostan mielelläni esiin myös suurenmoisen Sirpa Kähkösen historiallisen, Kuopiosta kertovan romaanisarjan, jonka osiin kannattaa tarrata järjestyksessä. Kirjat luettuani tarkastelen entistä kotikaupunkiani aivan uusin silmin.
Täytyy vielä mainita: myös musiikki saa ihmiset inessiiviin. "Mun täytyy tunnustaa, että olen kuunnellut Beirutia vähän liikaa kai, kun ostin junaliput ainakin kolmeen kaupunkiin, josta ne laulavat", totesi äsken ystäväni Maria.
kuvat: Otava, Teos, Like Kustannus, WSOY
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti