Rasmus-nalle

Saimme tänään isän kanssa kauanodotettuja vieraita. Kissat eivät olleet erityisen innoissaan, mutta minä olin aivan myyty. Kuvissa Rasmus, neljä kuukautta.

Lontoon ääni vaikeni

”Näetkö laukausten juovat, kun ne maailmaa rikki neuloo ja ihmiset häpeilee viattomuuttaan”, kysyi Miljoonasade kappaleessaan Lapsuuden sankarille. Biisi tuli mieleeni, kun kuulin Erkki Toivasen kuolemasta torstaina. Toivanen tunnetaan kenties parhaiten kirjeenvaihtajana: ensin Lontoossa ja sitten Pariisissa. Kirjeenvaihtajan työn Toivanen lopetti vuonna 1987, vuotta ennen syntymääni. Eurooppa-aiheiden erikoistoimittajana hän jatkoi vuoteen 2001 asti.

Alle kouluikäisenä istuin autossa kilometrisotalla, kun isä kaahotti työmatkoillaan pitkin läänejä. Reissuilla sai pitää ääntä ja lallatella, kunhan aina tasatunneittain oli hipihiljaista. Silloin tuli Yleisradion uutiset ja usein Toivasen tiedotteita Lontoosta. Hiljaisuuden myötä opin jo pienenä kuuntelemaan uutisia ajatuksen kanssa. Kun jotain en ymmärtänyt, esitin isälle usein hankaliakin kysymyksiä. Aina hän niihin onnistui löytämään vastauksen.

Toivasen vakaa ja selkeä artikulaatio osui johonkin osaan lapsen sielussa. Hän ei ollut verrattavissa yhteenkään toiseen toimittajaan. Rauhallinen puheennuotti kertoi hänen ymmärtävän reportoitavat asiat. Toivanen tiesi kaiken. Jossain haastattelussa Toivanen tunnustikin olevansa melkoinen besserwisser. Itsevarmuus oli myös hänen vahvuutensa. Jos hän ei tiennyt, tiedon hän jostain itsepäisesti hankki.

Mainitsemani pätkä Lapsuuden sankarille -kappaleen sanoitusta on osoitettu Juri Gagarinille, mutta minusta teksti sopii myös Toivaselle. ”Kun juon aamuteetäni Lontoossa, tiedän tarkalleen, mistä se tulee”, Toivanen kertoi. Ei ollut yllätys, että hänestä tuli Suomen ensimmäinen reilun kaupan lähettiläs. Toimittaja kiinnitti kärkkäästi huomionsa maailman epäkohtiin, muttei ikinä tarjonnut valmiita ratkaisuja. Toivanen opetti minut kyselemään ja kyseenalaistamaan. Kyselyikäni ei ole vieläkään päättynyt: Toivasen ansiosta minusta tuli toimittaja. Täällä Salla S., Pöljä.


Julkaistu Uutis-Jousessa 24.7.2011.

Huominen on liian kaukana iltakävelyllä

Erkki Toivasen kuolema oli minulle henkilökohtainen isku. Heti kuullessani hänen poismenostaan minun oli pakko kirjoittaa aiheesta. Paikallisuutislehdessä kolumni on ainoita mahdollisia väyliä purkaa ajatuksiaan tuonkaltaisista aiheista. No, teksti tulee julki sunnuntaina.

Maanantaina ottanen selville, saisinko mahdollisesti poikkeusluvan julkaista edellisiä sivulauseitani täällä. Kuten media-alalla yleensä, tekijäinoikeudet sekä kuvistani että kirjoituksistani olen joutunut antamaan työpaikoille. Siksi en käytä blogissani mitään aineistoa, jonka olen tehnyt työajallani.

Kuvan kirjakasan hain tänään Siilinjärven pääkirjastosta, joka on aivan mahtava paikka. Hyllystä löytää yleensä enemmän kuin tarvitsee. Erityisen kunniamaininnan annan musiikkihyllylle, josta olen löytänyt kymmenittäin mielenkiintoisia levyjä. Vanhat klassikot ovat hyvinedustettuina, mutta positiivisesti yllätyn aina uutuus-cd:itä vilkuillessani.

Kirjapuolikin Siilinjärvellä on upeasti hoidettu, ja usein voin poimia lukuhaaveeni suoraan hyllystä. Myös Toivasen Iltakävelyllä oli paikallaan aivan minua varten. Isompien kuntien kirjastoissa se tuskin enää olisi levännyt.


Lisäksi mukaan lähti Charlotte Gray (Sebastian Faulks), Riadin tytöt (Rajaa Alsanea), Huominen on liian kaukana (Chimamanda Ngozi Adichie), Tuore maa (Jhumpa Lahiri), Lasikellon alla (Sylvia Plath), Lumipalloja ja appelsiineja (Peter Kerr), Ei hunningolle tänään (Alexandra Fuller) ja Muukalainen rantaruotsissa (Juha Ruusuvuori).

Näistä minulle tuttuja ovat Faulks, Adichie ja Lahiri: he kaikki ovat luoneet parhaita lähivuosien lukukokemuksiani. Faulksilta olen pitänyt erityisesti Mustarastas laulaa ja Viikko joulukuussa -teoksista. Adichielta minulta on vielä kesken Puolikas keltaista aurinkoa, ja Lahirilta olen lukenut valloittavan Tämä siunattu koti. Harmi, etten vieläkään ole saanut käsiini hänen esikoisromaaniaan Kaima.

Ilmiselvästi innostuin aikaisemmasta bloggauksestani, jossa pohdin kulttuurieroja kirjallisuudesta. Siilinjärven matkakirjahyllylle minun täytyy poiketa tänä kesänä useamminkin. Vielä lainaamatta jäi monta matkustelusta kertovaa kirjaa. Pyöräilyä Lähi-Idässä, junailua Intiassa.

Ystäväni suunnitellessa vaellusmatkaa Santiago de Compostelaan haluaisin lukea myös siitä. Nykyihmisten tekemistä pyhiinvaellusmatkoista kiinnostuin jo katsellessani saksalaisen host-perheeni valokuvia vastaavalta unohtumattomalta matkalta. Minulle sopiva kirja voisi olla vaikka von Bruunin pariskunnan Linnunradan tiellä.

Kirjahaaste: Maahanmuuttajien tarinat

Yhden vuorokauden sisällä kolmen kirjan lukemisen lopettaneena innostuin ehkä vähän liikaakin. Äskettäin julkaisin mietteitäni matkakirjoista. Aiheen lähestyminen toiselta kantilta tuntuu hyvältä ajatukselta. Maahanmuuttajien tarinat -haaste 2011 on Kirjavan kammarin, ja blogihistoriani ensimmäinen haastevastaus.

Haasteen voi suorittaa kolmella eri tasolla. "Juuri laivasta noussut" lukee 1-3 kirjaa, "Onko tämä minun maani?" 4-6 ja "Täysin integroitunut" yli kuusi. Saapa nähdä, mihin pääsen, mutta enköhän minä aika hyvin kulttureissa kahlaile.

Alla olevasta listasta olen valmiiksi lukenut vihreät. Olisin siis valmiiksi jo täysin integroitunut! ;) Listaa varten luetut ovat keltaisella. Erityisesti minua kiinnostaa tältä listalta teokset, jotka ovat suurella fontilla. Kirjava Kammari ehdottaa siis seuraavia teoksia:

Umayya Abu-Hanna: Nurinkurin
Umayya Abu-Hanna: Sinut
Susanna Alakoski: Sikalat
Monica Ali: Brick Lane
Marianne Backlén: Karma
Marjaneh Bakhtiari: Mistään kotoisin
Marjaneh Bakhtiari: Toista maata
J.G. Ballard: Auringon valtakunta
Jukka Behm: Dr. Mumbai
Chris Cleave: Little Been tarina
Kiran Desai: Menetyksen perintö
Junot Diaz: Oscar Waon lyhyt ja merkillinen elämä
Ranya ElRamly: Auringon asema
Vigdís Grímsdóttir: Valosta valoon -trilogia
Peter Kerr: Lumipalloja ja appelsiineja
Barbara Kingsolver: Myrkkypuun siemen
Jonas Hassen Khemir: Ajatussulttaani
Hanif Kureishi: Esikaupunkien Buddha
Jean Kwok: Käännöksiä
Jhumpa Lahiri: Kaima

Jhumpa Lahiri: Tuore maa

Jhumpa Lahiri: Tämä siunattu koti

Janice Y.K. Lee: Pianotunnit

Leena Lehtolainen: Minne tytöt kadonneet

Frank McCourt: Amerikan ihmemaassa

V.S. Naipaul: esim. Talo mr Biswasille

Amélie Nothomb: Nöyrin palvelijanne

Amélie Nothomb: Samuraisyleily

Inna Patrakova: Tulkki
Alexandra Salmela: 27 eli kuolema tekee taiteilijan

Catherine Sanderson: Petite anglaise

Marjane Satrapi: Persepolis

Pamela Schoenewaldt: When We Were Strangers

Lisa See: Shanghain tytöt

Zadie Smith: Valkoiset hampaat

Anja Snellman: Parvekejumalat

Natasha Solomon: Mr. Rosenblum Dreams in English

Art Spiegelman: Maus

Amy Tan: koko tuotanto

Shaun Tan: The Arrival

Colm Tóibín: Brooklyn
Hanna Tuuri: Orapihlajapiiri

Anne Tyler: Amerikan lapset

Lisäksi minua kiinnostaa mm. Fatbardhe Hetemaj:n Matkalaukullinen aurinkoa : pakomatka pohjoiseen.

-- päivitys 6.8.'11. Listaan sopii erinomaisesti myös Chimamanda Ngozi Adichie: Huominen on liian kaukana. Siksi ajattelen nyt lukeneeni haasteen ensimmäisen teoksen! Huominen on liian kaukana oli todella, todella, todella hyvä. Teosta on käsitelty mm. blogeissa Kirsin kirjanurkka ja Juuri tällaista.
--päivitys 10.8.'11. Luin eilen Jhumpa Lahirin upean Tuore maa, joka on myös tässä listassa. Se on nyt listassa keltaisella.
-- päivitys 17.9.'11. Viime yönä päätökseensä tuli Inna Patrakovan Tulkki. Listaan käyvät mahtavasti myös välissä lukemani Hanna Tuurin Orapihlajapiiri ja Peter Kerrin Lumipalloja ja appelsiineja: lisäsin ne mukaan!
-- päivitys 3.11.'11 Luin viime viikolla Umayya Abu-Hannan Nurinkurin, joka kuului myös alkuperäiseen listaan. Samaten päätökseen saamani Himilce Novasin Mangot, banaanit ja kookospähkinät liippaa kyllä hyvin läheltä aihepiiriä! Uudelleen asiaa mietittyäni myös aiemmin lukemani Philippe Guicheteaun Sunnuntaikirjeitä Suomesta sekä Deborah Rodriguezin Kabulin kauneuskoulu puolustaisivat paikkaansa listalla. Ne jäävät nyt merkitsemättä.
-- päivitys 13.11.'11 uskomattoman hyvä Chris Cleaven Little Been tarina luettu.
-- päivitys 22.02.'12 luin Alexandra Salmelan 27 eli kuolema tekee taiteilijan ja yritin pitää siitä kamalasti - en onnistunut.


Kuvat: WSOY, Otava

Matka-inessiivin ihanuudesta

Objektiivisuus on ihanaa. Ainakin silloin, kun puhutaan matkakirjoista. Välillä luen matkaoppaitakin, mutta parhaita ovat kuitenkin sellaiset kirjat, joita voi sanoa yltiöobjektiivisiksi. Matkaoppaista saa irti dataa ja kiinnostavia detaljeja, mutta parhaimmillaan matkakirjat välittävät lukijalle muutamalla sanalla paikkojen hengen.

Mitä vaikeammin huomattavia kulttuurierot ovat, sitä enemmän niiden kautta oivaltaa omasta kulttuuristaan. Kuten aina vaihto-oppilaita opastaessani totean: meressä kelluvasta jäävuoresta näkyy vain huippu. Vaatetuksen ja ruoan erot huomaa jokainen, mutta loppu täytyy oivaltaa itse. Kuvaukset siitä, miten kirjailija repii hiuksiaan kulttuurierojen kanssa, ovat vapauttavia.

"Millaista on nuoren naisen elämä vihreän saaren syrjäisessä maakunnassa? Miten sopeutua kulttuuriin, jossa verenperintönä on luontainen vastustuskyky järjestelmällisyyttä vastaan? Mitä kätkeytyy maisemiin, joissa kelttien muinainen historia on yhä läsnä?"

Nämä kysymykset lukevat eilen illalla lukemani kirjan, Irlantilainen aamiainen - kertomuksia vihreältä saarelta, takakannessa. Hanna Tuurin kirjoittama teos oli juuri sopiva herkkupala ukkostavaan iltaan. Tuuri (Antti Tuurin tytär, muuten) lähestyy kohtaamiaan uusia asioita maukkaalla kielellä ja oivallisilla huomioilla. Suosittelen kirjaa lämpimästi.

En olisi ihmetellyt, vaikka Mondo-lehti olisi valinnut Tuurin teoksen vuoden matkakirjoihinsa. Aikaisempina vuosina on palkittu Kyllikki Villan Vanhan rouvan lokikirja, Pirkko Lindbergin SOS Tuvalu, Tuomas Meriluodon, Jaakko Saariluoman ja Mikko Takalan Viinin viemää, Tuomas Milonoffin ja Riku Rantalan Madventures – kansainvälisen seikkailijan opas, Olli Marttilan Safaripassi ja Anna-Lena Laurénin Vuorilla ei ole herroja. Vuoden 2010 paras matkakirja oli Mondon mukaan Tuomas Milonoffin ja Riku Rantalan Mad Cook - Kulinaristinen seikkailukirja.

Palkituista olen lukenut vain vuonna 2008 ilmestyneen Vuorilla ei ole herroja, jossa YLE:n ruotsinkielisen uutistoiminnan kirjeenvaihtaja Laurén kuvaa kokemuksiaan Kaukasuksen alueesta. Kirjan kirjoittaminen on mielestäni suurteko. Kovin harvat tietävät yksityiskohtia Venäjän alueen pienemmistä kansoista.
Laurén taustoittaakin teostaan hyvin kertomalla alueen historiasta ja maantiedosta. Hänen myöhäisempi teoksensa Sitten saavuin Moskovaan on kuulemma henkilökohtaisempi. En usko, että pystyn lukemaan kirjaa vielä vuosiin: rutosti aikaa Moskovassa viettänyt äitini tulisi liian lähelle.

Myös kaunokirjallisia matkakirjoja on, sellaisia, joissa paikka ja kulttuuri ovat teoksen ehdoton kärki. Joskus ne ovat joskus jopa päähenkilöitä ja juonenkäänteitä tärkeämpiä.
Tällaisiin teoksiin lukisin esimerkiksi Joanne Harrisin teokset. Niissä kuvatut tuoksut ja maut siirtyvät uniin asti. Jo aikaisemmin taisin kehua blogissani Sujata Masseyn Rei Shimura -sarjaa.

Rikoskirjoista kun puhutaan, samoista kulttuuria valottavista ansioista on kehuttu myös esimerkiksi Donna Leonin Guido Brunetti -sarjaa. Plaza-keskustelufoorumissa nimimerkki riekkale ihmetteli: "[...] ovatkohan ne kaikki olleet yhtä "hitaita" juonen etenemisen kannalta. Tuntuu, että sivu toisensa perään on pelkkää Venetsian huumaa. Minun makuuni aivan liian yksityiskohtaisesti selitetään paikkoja, osoitteita ja muita."
Hymyilyttää, sillä minut Leon on valloittanut juuri noilla seikoilla. Runsaan kuvailun ei toki tarvitse hidastaa kirjan kulkua, mutta matkakirjat keskittyvät enemmän arkisiin asioihin.

Kulttuureita ja niiden törmäyksiä käsittelevät kirjat sijoittuvat usein juuri Italiaan. Muita suosikkeja ovat Intia (lukemiani kirjoja mm. Bulbul Sharman Munakoisojen kiukku ja Satu Rommin Kahvia ja guruja eli kolme vuotta Intiassa) sekä Lähi-Itä (luettuja mm. Khaled Hosseinin Tuhat loistavaa aurinkoa sekä Deborah Rodriguezin Kabulin kauneuskoulu). Nuo paikat toistuvat niin kotimaisessa kuin käännetyssä kirjallisuudessa. Liekö ne sitten ovat täkäläiselle lukijakunnalle kaikkein eksoottisimpia ja siten mielenkiintoisimpia?

Kuten laihialaisen kanssa asuvana savolaisena usein haluan huomauttaa, kulttuurieroja löytää kyllä lähempääkin. En ole vielä lukenut Marjo Näkin hauskaksi kehuttua Hepoa Tallinnaan -esikoisteosta. Lukemisen arvoiselta kuulostaa myös Heli Ilaskarin Oravanpyörästä Onnellisten saarille, jossa tapahtumapaikkana on lähes kaikille suomalaisille tuttu Kanariansaaret.

Sekä henkisesti että maantieteellisesti kaikkein kaukaisinta kulttuuria käsittelee nyttemmin saksalaistunut Sabine Kuegler Länsi-Papuaa esittelevissä teoksissa Viidakkolapsi ja Paluu viidakkoon.
Yhdysvaltalaista kulttuuritörmäyksistä kertoo mielestäni harmittavan harva. Yhdysvaltalais-intialaisen Jhumpa Lahirin teokset ovat tässä virkistäviä poikkeuksia. Suosittelen etenkin Pulitzer-palkittua novellikokoelmaa Tämä siunattu koti.

Rantapallo.fi on esitellyt pääosin matkaoppaita. Matkakirjoja on listannut esimerkiksi Worldhum. Worldhumin listalla on myös viittauksia eteenpäin. Matkalla olemisesta kertovien kirjojen listan on kerännyt Rauman kaupunginkirjasto.

Listoja selatessani luettavien kirjojen listani sai useita uusia lisäyksiä. Matkakirjojen listoissa on useita vastustamattomia nimiä, kuten Talo Dublinissa (Binchy, Maeve), Medicien naapurissa (Piha, Kirsi) ja Loma Portofinossa (Schäffer, Frank). Ihana inessiivi! Noilta listoilta löytyy myös uskomattoman mielenkiintoisilta vaikuttavia suomentamattomia teoksia.

Mitenkään en halua vähätellä Suomesta ja suomalaisuudesta kertovia kirjoja. Tänään sain valmiiksi viimeisen luvun Veikko Huovisen klassikosta Havukka-ahon ajattelija. Veri rupesi heti vetämään Kainuuta kohti.
Ranskalaisen Philippe Guicheteaun Sunnuntaikirjeitä Suomesta yllätti minut tarkkanäköisyydellään. Nostan mielelläni esiin myös suurenmoisen Sirpa Kähkösen historiallisen, Kuopiosta kertovan romaanisarjan, jonka osiin kannattaa tarrata järjestyksessä. Kirjat luettuani tarkastelen entistä kotikaupunkiani aivan uusin silmin.

Täytyy vielä mainita: myös musiikki saa ihmiset inessiiviin. "Mun täytyy tunnustaa, että olen kuunnellut Beirutia vähän liikaa kai, kun ostin junaliput ainakin kolmeen kaupunkiin, josta ne laulavat", totesi äsken ystäväni Maria.

kuvat: Otava, Teos, Like Kustannus, WSOY

laukkulouskutus

Oletko kenkä- vai laukkuihminen, minulta kysyttiin. Kysymys pysäytti minut hetkeksi. Onko minuutta tosiaan mahdollista määrittää esineiden kautta? Paljon enemmän ironiaa on vaikkapa tissi- ja persemiehissä. Ovatko älyä arvostavat uroot sitten päämiehiä?

Mutta materiasta oli kyse nyt. Jos minulle onkin kenkiä, laukkuja tai meikkejä kasaantunut, on se johtunut siitä, että halvalla on saatu. Olen hyvin huono heittämään tavaraa pois ja häpeällisen laiska viemään tavaraa kierrätykseen.

Meikkejä olen aina ostanut harkiten. Uusia harvemmin kannattaa ostaa. Useat tuotteet nimittäin eivät noudata parasta ennen -päivämääräänsä. Esimerkiksi ripsivärit vain paranevat vanhetessaan, ennen kuin sitten kuivuvat lopullisesti. Luomivärejä käytän vähän, mutten löydä mitään ratkaisevaa eroa 20 vuotta äitini ostaman plankin ja nykymarkettikosmetiikan välillä. Molemmat pysyvät luomissani tarvittavan sitkeästi.

Yksi pahe minulla kosmetiikan suhteen on: suihkusaippuat. Elän tuoksuista, ja ne vaikuttavat hurjasti mielialaani. Aamulla ja illalla haluan käyttää erituoksuisia suihkusaippuoita. Aamulla suosin piristäviä ja sitruksisia tuoksuja, illalla jotain rauhoittavaa. Nyt olen hillinnyt intoani niidenkin suhteen. Kun saan nykyiset käytettyä loppuun, siirtynen luonnollisempiin versioihin.

Kenkäihminen en ainakaan ole, jos valita täytyisi. Tennarityttö olen ollut aina. Talvet käytän maihareita, syksyt kumppareita ja kesät Converseja. Viime talvena ihastuin Vagabondin nilkkureihin, All Starsien lisäksi jalassani viihtyvät eritoten One Starit. Kaikki consset olen ostanut joko Lontoosta tai Dubaista. Korkokenkiä minulla ei ole yhtään paria, muutamia vanhoja loppuunastuttuja ballerinoja kaapeista löytyy.

Uuden tavaran hamstrauksen olen yrittänyt vähentänyt minimiin - ja siinä onnistunutkin. Kirpputoreilla en yritäkään vastustaa vanhoja suutarintekemiä nahkalaukkuja. Jos ne ovat kestäneet edelliset 50 vuotta, ne kyllä kestävät minun käytössäni tulevaisuudessakin. Lisäksi niiden muotoilu on ajatonta ja sympaattista.

Vaikka samaa ajattomuutta jankutetaan chaneleista ja vuittoneista, minun mielestäni molempien merkkien laukut ovat ajattoman rumia. Oikeasti: rumia. Laadusta kannattaa maksaa, mutta kuuluisammissa tuotteissa maksaa laadun sijaan merkki. Hinnoissa on reilusti ilmaa. Ja vielä kerta kiellon päälle: ne ovat rumia.

Jos luksuslaukun ostaa, rahoja ei ainakaan käytä 20:een heikompilaatuiseen veskaan. Luksuslaukkua varmasti myös käyttäisi varovasti ja huoltaisi hyvin. Mutta silti. Mikä ihme laittaa ihmisen laittamaan rahansa susirumaan Chanel 2.55:een tai Vuittonin monogrammeihin? Miksi niin monet ihmiset rakastuvat niin naurettavannäköisiin laukkuihin? Kuinkahan monet Vuitton-rakastajat oikeasti pitävät laukuistaan, eivätkä vain halua ilmaista niillä varakkuuttaan?

Ja kun kyse ei edes ole siitä varallisuudesta. Uskoakseni lähes kaikilla säännöllistä työtä tekevillä on ainakin jossain vaiheessa elämäänsä mahdollisuus ostaa luksuslaukku tai muutama. Minullakin olisi varmasti mahdollisuus hankkia itselleni ikioma Vuitton. Laukkujen sijaan priorisoin rahani kuitenkin mieluummin vaikka uuteen kameraan.


Ainoa laukku, jonka takia olen miettinyt pistäväni rahaa palamaan pariasataa enemmän, on Mulberryn Alexa. Sen muotoilu iski minuun heti, kun näin ensiesittelyn Alexa Chungin kätösissä pari vuotta sitten. Sitten se rupesikin näkymään jokaisen julkkiksen kädessä.

Eikä minusta pelkästään siltä tuntunut, sillä laukkua käyttävien lista on pitkä. Laukku poikkeaa monista kalliimmista yksinkertaisuudellaan ja rentoudellaan. Alexa näyttää käytännölliseltä ja mukavalta... Huolettomalta. Sellaiselta kuin laukun pitäisikin näyttää. Sellaiselta kuin minun laukkuni pitäisi näyttää. Halpaketjuversioista se poikkeaa laadullaan. Kun Alexaa kerran hypistelee, ei tuntumaa saa pois mielestä.

En hetkeäkään väitä, että Alexa olisi kaikista laukuista kaunein. Varmastikaan se ei ole kaikkien mieleen. Useiden mielestä se on ihana: sellainen menestystarina se Mulberrylle on ollut. Minua vain ihmetyttää se, miten juuri 2.55 voi olla miljoonien naisten mieleen. Miksi juuri siitä nousi ikoni? Miksi juuri se voi maksaa enemmän kuin muut? Useampia sukupolvia on huijattu.

Oikeastaan halusin puhua laukuista siksi, että törmäsin Rebecca Minkoffin suunnittelemaan Stitch Virginia Laptop Sleeve -läppärilaukkuun. Jos läppärini tarvitsisi kuljettelua, olisin löytänyt ainoan kuviteltavissa olevan vaihtoehdon. Tässä on jotain sellaista oivallusta, jota normaalisti näkee vain piensuunnittelijoiden tuotoksissa, ja yleensä vain heidän prototyyppimallistoissaan.

Näen itseni kuljettelemassa tätä veskaa kainalossani ympäri kansainvälisiä lentokenttiä. Kuvitelmissani näytän niin coolilta, että parempi onkin, etten tätä tarvitse. Stitch Virginia jättää päälle hyvät vibat, kun en turhaan mene nolaamaan itseäni.

No mutta. Vuodesta 2005 suunnitellut Minkoff on lyhyen googlailun perusteella ilmeisesti jonkin sortin julkkis, mutta minä päädyin katselemaan hänen tuotoksiaan vasta nyt. Useimmat hänen luomuksistaan ovat yllättävän tylsiä verrattaessa hassunhauskaan läppärilaukkuun.

Hassua kyllä, laukku nimeltä Morning After myi minut itselleen. Se on ilmeisesti juurikin se kapistus, jolla Minkoff itsensä toi julkisuuteen. Loistavasti nimetty laukku vaikuttaisi olevan juuri passeli tarpeisiini: sinne mahtuu pieni omaisuus, rivat ovat sopivan pitkät ja olkahihna näyttää mukavalta. Nahkakin on kuulemma buttery soft.

Morning Afteria näköjään valmistetaan tuhannessa eri värissä. Jotkin versiot on päivitetty erilaisilla härsöillä, esimerkiksi epämääräisillä kasoilla erilaisia niittejä. Minulle passaisi aivan tuo perusmusta versio. Ainoa, mikä minua vähän epäilyttää, ovat nuo ällöttävät roikkuvat rimpsukat. Kai ne kuitenkin saisi revittyä irti.

Vaikka tämän nillityksen tarkoituksena oli alunperin kriittisyys kenkä- ja laukkuihmisiä kohtaan, taisin juuri paljastaa itseni.

Osaisiko joku kertoa, olisiko Morning After sijoituksensa arvoinen - ja mistä niitä saa?

kuvat: bagthatstyle.com, shopbop.com, longchamp, mulberry.

Verta ja kermavaahtoa

(Movie Monday #19 -haasteessa luettavissa muiden vastauksia aiheesta!)

Minulla kävi odottamaton flaksi. Kun olin 14-vuotias, siis. Poika lähti kanssani treffeille! Siis ihan oikeille treffeille. Ihan oikea poika.

Kyseinen uros pyysi minua elokuviin katsomaan lempileffaansa, Ringiä. Vaikka pätkä oli kielletty alle 15-vuotiaiden silmiltä, pääsin sisään ilman kyselyitä. Ai että, miten pieni tyttö oli ylpeä itsestään! Poika oli jokusen vuoden minua vanhempi, eivätkä hänen kämmenensä olleet jännityksestä märät ainakaan sisäänpääsyä pelätessään.

Leffateatterin penkillä minun jännitykseni raukesi. Elokuva oli absurdiudessaan hillittömän hauska, ja välillä kätkätin penkkirivistössäni kaksinkerroin. Kerran taisin kirkaistakin, niin kuin kauhuleffassa kuuluukin. Kirkaisu kohdassa, jossa joku aukaisee tavallisen oven, ei tosin tainnut olla elokuvantekijöiden tarkoitus.

Elokuva loppui, ja olin valmis lähtemään kahville. Deittiseurani kuitenkin lähti kalppimaan kotiinsa. Poika ei enää koskaan pyytänyt minua minnekään.

Pari vuotta sitten tapasimme hänen kanssaan sattumalta anniskeluravintolassa. Jo mieheksi varttunut kauhuleffafani tarjosi minulle tuopin, ja muistelimme menneitä. Olin jo lähes unohtanut tapauksen Ring, ennen kuin poika tunnusti loukkaantuneensa minulle verisesti lempielokuvansa pilkkaamisesta.

"Sinähän nauroit", hänen otsansa painui ryppyyn. Kyllä, niin tein - ja nauran vastaisuudessakin elokuville, joiden erikoistehosteet ovat typeriä, säikyttely ennalta-arvattavaa ja väkivalta ylikorostettua.

Saimme erimielisyydet sovittua. Sen verran taisin lasketella omiani, että lupasin antaa Ringille uuden mahdollisuuden. Muistot kyseisestä elokuvasta ovat hälventyneet armeliaasti, eikä niiden kirkastaminen kiinnosta. Myös kaikenmaailman grudget ja gothikat olen jättänyt videovuokraamon hyllylle.

Kaikkea kauhua en toki ole skipannut. Esimerkiksi ranskalainen Frontière(s) oli siideripullon kanssa katsottuna loistokamaa. Natseja! Sisäsiitosta! Brutaalia väkivaltaa! Kannibalismia! Vaikka avomiehelleni en tätä suoraan myöntänytkään, myös natsizombeista tai zombinatseista kertovassa Død snø -kauhukomediassa oli jotain riemastuttavaa. Ein! Zwei! Die!

Suhteeni kauhuelokuviin on ilmeisesti verraten omituinen. Siksipä kasaan mielelläni listan elokuvista, jotka ovat nostaneet minun niskakarvani pystyyn.

Sallan lempparikauhu, top-5:

5. Irréversible on yksi harvoista elokuvista, joille olen antanut arvosteluissani täyden kympin. Gaspar Noén mestariteos on oikeastaan draama, mutta yksikään kauhuelokuva ei ole vaikuttaneet minuun samalla tavalla. Elokuvan, jonka teemat käsittelevät raiskausta ja murhaa, täytyykin olla kamala. Muunlainen aiheiden käsittely on oikeastaan huijausta. Loppukohtaus - kaiken alku - on ihana. Katharsiksen sijaan se korostaa elokuvan teemojen kauheutta.










4. Norjalainen Naboer taas on jotain trillerin ja kauhuelokuvan väliltä. Olkoon se sitten kumpaa vaan, mutta kuvakerronta jäi tykyttämään alitajuntaan. Painajaisunimainen Naboer vaikutti minuun syvästi myös sen takia, että katsominen muistutti eräänlaista unta. Komea ja juonikas elokuva jäi Suomessa harmittavan vähälle huomiolle joidenkin kriitikoiden syyttäessä sitä plagioinnista. Pål Sletaune on polanskinsa katsonut, mutta minä en näe sitä pahana asiana.










3. Funny Gamesin yhdysvaltalaisversion näin samoihin aikoihin Frontièresin kanssa. Siinä missä Frontièresin väkivalta oli naurettavaa brutaaliudessaan, Funny Games U.S. ei naurattanut sitten yhtään. Ahdistavimpia näkemiäni elokuvia, mutta toisaalta leffan musta huumori ja viittaukset Kellopeli Appelsiiniin lämmittivät tunnelmaa. Myös Michael Haneken ohjaamaan saksankieliseen versioon en tätä voi verrata, sillä sitä en ole nähnyt.












2. Ranskalaisen Pascal Laugierin Martyrs pääsee listalle alkunsa takia. Kuvakerronnaltaan Martyrs on häijyllä tavalla kaunis. Loppua kohti juoni lässähtää ja elokuva saa tuttuja naurettavia piirteitä. Kidutuskeinot ovat toinen toistaan mielikuvituksekkaimpia. Elokuvafestareilla pyörtyiltiin, mutta ehkä kyse oli nestehukasta? Jokin Oikea Kauhuelokuva minun piti listalle ottaa, olkoon se sitten tämä.










1. Oikeasta kauhuelokuvasta puhuttaessa minun kyllä täytyy vielä peruutella vähän. Stanley Kubrickin The Shining on Kauhua isolla k-kirjaimella. Olen nähnyt Hohdon lähemmäs kymmenen kertaa, mikä taitaa riittää minulle pitkäksi aikaa. Hohto nimittäin on oikeasti pelottava, karmaiseva ja hirvittävä elokuva. Ja ehdottomasti Jack Nicholsonin paras roolisuoritus, vaikka Yksi lensi yli käenpesää rakastankin.

Äidin matkassa

"Ei matkustelusta ole lapselle koskaan mitään hyötyä", väitti ala-asteen opettaja äidilleni, kun olimme lähdössä taas yhdelle reissulle etelään.

Ala-asteella kukaan ei ymmärtänyt poissaolojani. Äidilleni saarnattiin aiheesta useampaan otteeseen, mutta hän piti päänsä ja vei minua ulkomaille. Olen hänelle ikuisesti kiitollinen. Hyvässä ja pahassa koen tulleeni tällaiseksi ihmiseksi pitkälti juuri reissujemme ja ulkomaankontaktieni ansiosta. Isäni kanssa kiertelimme ympäri Suomea, äidin kanssa pääsin ulkomaille.

Äidillä oli jatkuva matkakuume. Kun yhdeltä reissulta päästiin, hän suunnitteli jo seuraavaa. Sillä, minne lähdettiin, ei ollut niin väliä. Perillä oli aina jotain uutta ja ihmeellistä, oli kohde sitten Kanariansaaret tai Örnsöldsvik. Äiti oli mestari löytämään kiinnostavia paikkoja. Kyllä meillä kartta oli mukana, mutta harvemmin siihen kajottiin. Usein vasta silloin, kun oli aika lähteä nukkumaan.

Kyproksen lomahelvetti oli ainoa, johon äiti tympääntyi: sieltä lähdimme spontaanisti parin päivän risteilylle Egyptiin. Kairoon äiti rakastui vietettyään siellä vähän pidemmän ajan vuotta ennen syntymääni. Minusta on upeaa, että pääsin käymään siellä äidin kanssa. Välillä minusta tuntuu siltä, että olen jo parikymppisenä paljon tylsempi ja sovinnaisempi kuin äiti viisi-, kuusikymppisenä.

Lentokoneessa olin ensimmäistä kertaa parin kuukauden vanhana. Äiti ei arastellut, vaikka oli lapsen kanssa liikkeellä. Niinpä minäkään en oppinut arastelemaan mitään. Pietarissa kaadoin kolikkopussini sisällön miehelle, jonka ainoa raaja oli hänen vasen kätensä, opettelin syömään puikoilla seitsemänvuotiaana, ja liikuin kahdeksanvuotiaana roomalaisessa metrossa aivan suvereenisti.

Hän tuskin jätti tekemättä mitään sen takia, että minä olin hänen mukanaan, ei hän ainakaan semmoista myöntänyt. Hotelleja ei koskaan valittu "lapsiystävällisyyden" perusteella, emmekä koskaan menneet ravintoloihin nakkikorien takia. En minä sellaista koskaan osannut kaivatakaan. Vuosien ajan luettelin lempiruokiini kuuluvaksi kalmarin, tsatsikin ja muurahaiset kiipeävät puuhun. Leikkipaikkojen ja jäätelökioskien kautta me toki kiersimme, ja erilaisia merieläinpuistoja ja papukaijaparkkeja kiersimme urakalla. Museoita opin rakastamaan vähintään yhtä lujaa kuin äitini.



Kun ajattelen unohtumattomimpia lapsuudenkokemuksia, suurin osa niistä on koettu ulkomailla. Roomasta tulee mieleen Sikstiiniläiskappeli, jossa makasin selälläni ja tuijotin kattomaalauksia. Jo mainittu Peking oli pienelle tytölle kaikinpuolin uskomaton kokemus - Taivaallisen rauhan aukio, Beihai-puisto, Kiinan-muuri. Portugalista painui syvälle sisimpääni upeat Cabo de Saô Vicente ja Cabo de Roca.

Nimenomaan Portugali oli alkuperäinen syy tälle kirjoitukselle. Syystä tai toisesta olen aivan vakuuttunut siitä, että tuleva syksy olisi juuri oikea aika uudelle Portugalin-visiitille. Minua pelottaa vähän, saanko tehtyä lomasta niin upeaa, kuin äidin kanssa aina. Hänen kanssaan ei koskaan ollut kiire mihinkään.

Jos väsytti, päiväohjelmaan saattoi kuulua vain uiminen, simpukankuorien keräily ja Pessin ja Illusian lukeminen. Yleensä me söimme kivoissa pienissä ravintoloissa, mutta jos liikaa väsytti, kävimme ostamassa lounaaksi patonkia, vuoristokinkkua ja jogurttia.


Ihmeellistä on se, miten monesta paikasta minulla on Portugalinkin-matkalta muistoja. Lekottelun, upeiden rantakallioiden, Lissabonin ratikoiden, merenkulkumuseon, viinikorkkitarhojen ja ratsastusvaelluksen lisäksi minulla on muistoja niin monesta paikasta Portugalissa, että oikeasti ihmetyttää, kuinka me kahdessa viikossa ehdimmekään.

Voi äiti. Jos yhtä voisin vielä pyytää: kunpa olisit kirjoittanut minulle ohjeistuksen siitä, miten tehdään onnistunut matka. Tähän mennessä en ole opusta vanhan tietokoneesi tiedostoista ole löytänyt. Kaikki matkat sinun kanssasi olivat upeita.



Ylimmän kuvan on ottanut isäni Esko Salminen vuonna 1977 lähellä Leningradia: siinä ovat äitini ja hänen äitinsä. Alemmissa kuvissa olen minä Espanjassa syksyllä 1999 äitini Marja Liisa Salmisen kuvaamana, vietimme kuukauden Costa del Solilla.

Pennyn viemää

Kämmeneni hikosivat ja sydän rupesi jyskyttämään, kun kirjablogeja kahlatessani vastaan tuli nimi Louise Penny. Reaktion synnytti Sanasulkia-blogin lupaus Pennyn kirjojen sijoittumisesta Kanadaan.

Trois-Rivières-nimisessä kaupungissa vuoden viettäneenä suupieleni rupesivat hulmuamaan ylöspäin, kun varmistin Pennyn kehitelleen kirjojensa tapahtumapaikaksi kylän nimeltä Three Pines. Kolme virtaa tai kolme mäntyä, minulle tuo on päivänselvä merkki. Lue tämä.

Kahlattuani useita kirja-arvosteluja suomeksi, ranskaksi ja englanniksi olen vakuuttunut siitä, että minun täytyy saada nämä kirjat käsiini. Minä en halua, vaan minun täytyy. Ja vieläpä mieluummin nyt kuin myöhemmin. Voisin jättää heinälukemisikseni varatut murakamit, irvingit ja ngoziadichiet hetkeksi sivuun ja lukea perinteisen cozy mysteryn.

Myös cozy mystery on minulle uusi genre, mutta olin käsitteen kanssa heti sinut. Vaikka verellä, seksillä ja väkivallalla mässäily on minun kauraani, Sujata Massey on yksi vakavimmin otettavimmistani syntisistä mieltymyksistäni. Nykyaikaisten kirjailijoiden tyyli flirttailla salapoliisiromaanien kulta-aikaan viehättää minua suuresti. Usein päähenkilöistä tulee ystäviä aivan eri tavalla kuin normidekkareissa tai -trillereissä.

Massey on jo ilmoittanut Rei Shimura -sarjansa loppuvan. Haikeat jäähyväiset ihanalle Reille olisivat paljon helpommat, jos Armand Gamachesta tulisi minulle uusi ystävä.

Mutta takaisin Pennyyn. "Mukana on paljon Maigretia, hieman Christieta ja ripaus nykyaikaa", toteaa Savon Sanomien kirja-arvostelija, entinen naapurini Pentti Pesä, teoksesta Naivistin kuolema. Kelpaa.

Ilmeisesti en Kanadassa ollessani osannut etsiytyä kirjan ääreen, koska Penny on alkujaan torontolainen. Hän kirjoittaa englanniksi. Nolottaa myöntää, mutta mieleeni ei ole tainnut tullakaan, että Québecistä voisi kirjoittaa muullakin kielellä kuin ranskaksi. Frankofonisella alueella viettämäni ajanjakso on epäilemättä vaikuttanut alitajuntaani enemmän kuin kuvittelinkaan.

Penny on kirjoittanut kuusi dekkaria: Still Life (2005), A Fatal Grace / Dead Cold (2007), The Cruelest Month (2008), The Murder Stone (2009), The Brutal Telling (2009), Bury Your Dead (2010) ja elokuussa julkaistava A Trick of the Light. Huomattavaa on se, että hänen teoksensa on ranskannettu ensimmäistä kertaa vasta 2010: kaikki Montréalissa asuvan naisen kirjat ovat voittaneet palkintoja palkintojen perään.

Suomennetut teokset ovat Naivistin Kuolema (Still Life) ja Kylmän kosketus (A Fatal Grace / Dead Cold). Suomentaja Raimo Salminen on aikaisemmin työskennellyt mm. Sebastian Faulksin ja Cormac McCarthyn teosten kimpussa - molemmat voisin lukea lempikirjailijoikseni!

"On évoque le fait français, l'obsession de la météo, le patrimoine, la bonne chère, les différences culturelles entre anglophones et francophones: les premiers croient d'abord aux droits individuels, les seconds estiment devoir protéger la langue et la culture" eli suora suomennos: jos aikaisemmin en olisi innostunut, Cyberpressen Marie-Claude Girard sanoo arvostelussaan ihan vain että "Lue tämä, Salla, NYT!"





kuvat: Patrick Sanfaçon (La Presse) & Adlibris

Tinttihuuma

Film noir! Seikkailua! Animaatiota! Tuleva Tintti-leffa kuulostaa siltä, että se on tehty meikälikalle.

Suomessa ensi-iltansa 4.11. saava Tintin seikkailut: Yksisarvisen salaisuus on Steven Spielbergin ensimmäinen animaatiofilmi. Spielberg nappasi elokuvan Claude Berrin ja Roman Polanskin nenien edestä. (Olipa kamalaa lukea Berrin menehtyneen, en tiennytkään!)

Spielbergin kaikista tuotoksista en todellakaan voi väittää pitäväni. Useita olen inhonnut. Hitit eivät korjaa useiden hutien paikkaa. Toisaalta on vähän liikuttavaa, että Hergén eli Georges Rémin ja Spielbergin on kerrottu fanittaneen toisiaan.

En oikein tiedä, mitä Tinttiä esittävästä Jamie Bellistä odottaa, mutta ainakin ihanana kapteeni Haddockina huseeraava Andy Serkis tuntuu sisäistäneen Tintin maailmasta jotain samaa kuin minäkin. Serkis on nimittäin verrannut sarjakuvia Monty Pythoniin. Kui siistii.

Ja hei. Simon Pegg, Nick Frost, Edgar Wright! Tätä leffaa tekee niin osaavia heppuja, että ensi-iltaan on pakko päästä.

Yksi kysymys jää: miksi englanninkielisten pölvästien on täytynyt tehdä Milousta Snowy?

kuva: letintinmovie

Kirsikkakisut