Eräänä aamuna heräsin puhelinsoittoon Tukholmasta. Rentouttava Portugalin- tai Italian-matka vaihtui perunkirjoitustilaisuuteen Huddingessa. Kunpa lokakuun jälkeen en enää kuulisi sanaa perunkirjoitus, se on äidinkieleni kamalin. Peruuttamaton.
Syön Rosmariinintiellä valmistettuja suklaa-toffeerakeita. Työpaikan kattoon, seinään ja ikkunoihin hakkaa armoton sade, joka sai alkunsa tuhansien merimailien päässä. Tuntuu oudolta, että tietyssä tilanteessa sade vaihtuisi hurrikaaniin. Äsken oli kiire, ei enää.
On asioita, jotka pitää jaksaa elää läpi, vaikka voimat eivät riittäisi. No, ainakin olen oppinut itkemään. Hieno taito, toisaalta. Samanaikaan lohdutonta ja lohdullista on huomata olevansa riippuvainen muista ihmisistä. Ihmeellistä, miten voimakkaasti jotkut luottavat siihen, että heidän tärkeimpänsä ovat olemassa vielä huomenna.
Valokuvia, kirjoja, musiikkia, elokuvia, taidetta, matkoja, ruokaa. Ajankohtaisten aiheiden ihmettelyä, hieman tyttöilyä ja valkoinen terrieri.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti