Jos miestä olisi katsellut kuulematta musiikkia, ei olisi arvannut nahkatakkisen miehen versioivan folk rock -bändi Mumford & Sonsia. Tiettävästi hänen repertuaariinsa kuuluu myös Radiohead. Kontrasti elämänkuluttaneen miehen ja musiikkikriitikkojen ylistämien yhtyeiden välillä on kova. Se on myös kiinnostava ja harvinainenkin.
Teini-iän ylittäneitä punkkareita on vähän. Ne, jotka eivät hylkää rankkaa hardcore-elämäntapaansa ja seesty lähiöiden perhe-elämään, siirtyvät usein avarammille anarkioille ennen aikojaan.
Viikonloppuna nautin muustakin musiikista. Festarirundin sijaan kävin kesällä vain yhdessä tapahtumassa. Eniten kiinnosti Helsingin Suvilahden Flow-festivaali, jonka musiikillinen anti jää usein keskusteluissa toisarvoiselle sijalle. Media tarttuu ärhäkästi akateemisten kaupunkilaisihmisten nirppanokkaisuuteen, tyylikkääseen pukeutumiseen, samppanjabaareihin ja gourmet-ruokiin.
Kieltämättä sovimme kuvaan akateemisen ja urbaanin seurueeni kanssa – ainakin osittain. Söimme ranskalaisten perunoiden lisäksi sushia ja vegaanisia burritoja. Yövyimme hotellissa, ja sunnuntaina otimme yöbussin sijaan taksin Espooseen. Kuitenkin olimme Flow’ssa kuunnellaksemme laadukasta musiikkia.
Festivaalia latisti pahasti ruotsalaisartisti Lykke Lin keikan peruuntuminen. Sairaustapaus harmittaa yhä, vaikka esiintyjäkaarti koostui erinomaisen hienoista nimistä. Ehkä juuri kovien odotusten takia paras musiikillinen yllättäjä löytyi Itä-Helsingistä. Viikonlopun pelastivat maailmanmurjoma punkkari ja pinkki irokeesi, joka huojui komeasti taitavan kitaroinnin tahdissa.
Julkaistu Uutis-Jousessa 18.8.2011
Itsehän en ylihintaista alkoholia kiskonut yhtään tölkkiä. Pahikset kuuluvat seurueeseeni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti