Mene takaisin ruotuusi

Jollen väärin ole tilastoja ja kommentteja tulkinnut, Kompastelua seuraa yllättävän monta kirjabloggaajaa. Välillä se asettaa paineita: itse kirjablogeja paljon seuraavana tiedän, miten fiksua porukkaa yhteisöön kuuluu.

Luen paljon, mutta kirjablogin aloittaminen tuntuu vaikealta ajatukselta. Lukeminen on minulle ajatustentuuletusta, viiteen vuoteen en ole enää viitsinyt analysoida lukemaani muille. Syventäisihän se lukukokemusta, mutta no, olen laiska.

Kun perustin julkisen blogin, en halunnut rajata sitä mitenkään. On paljon hienoja blogeja, jotka käsittelevät elämän eri aiheita laajalla skaalalla. Lifestyle on usein se hienosteleva termi, jota usein käytetään. En koe, että Kompastelua kuuluu tähän kategoriaan.

Kuljen blogissa omalla nimelläni, omilla kasvoillani ja mieltymyksenkohteillani, muttei julkinen riisuuntuminen sovi minuudelleni. Se on usein lifestyle-blogin edellytys.

En missään nimessä väitä, että lifestyle-blogien pitäjät kertoisivat itsestään kaiken. Hulluhan sellainen väite olisi. Minulle kuitenkin jo ajatus siitä, että kertoisin kaikista liikkeistäni, syömisistäni ja ystävistäni on kamala.

Vaikka on kausia, kun olen ollut esimerkiksi todella aktiivinen facebookissa, enin osa päivityksistäni on koostunut vaikkapa osuvista lyriikoista.

Tämä on nopea ja perustelematon ajatus: ehkä tässä on ero kirjojen lukijoiden ja tositelevisionkatsojien kanssa? Kirjojen lukija ei halua tietää kaikkea, hän haluaa tulkita asioita. Tosi-tv-fanit haluavat tietää kaiken ja heti.

Kaikkia ei voi miellyttää, missään eikä ikinä. Silti koen jonkinlaista vastuuta: en haluaisi, että ihmiset klikkaavat itsensä tänne turhaan.

Uudenvuoden kunniaksi haluan näyttää teille jotain, josta varmaankin suurin osa blogini lukijoista pitää. Näissä kuvissa on jotain niin kirjafaneille, taiteenystäville kuin ehkä myös vaatediggareille.

Musiikki-ihmisille suosittelen vaikka Manchester Orchestraa, jonka ensimmäinen ep 5 Stories vuodelta 2004 on toiminut välipäivien soundtrackinani. Kiinteässä muodossa itsekustannetta on hankalaa löytää, ja niinpä taidan nyt tässä usuttaa teitä laittomuuksiin. Jos se on tehtävä kerran vuodessa, olkoon se nyt!

Get Back In Your Book on ontariolaisen valokuvaaja Lissy Laricchia eli Lissy Ellen kuvasarja keväältä 2010. Niinpä olet hyvin saattanut jo nähdä nämä kuvat.

Suosittelen kuitenkin katsomaan Lissyn kotisivuja, tumblria ja facebook-sivuja. Flickrissä tyttö on jo iso julkkis. Lissyllä on uskomaton kyky rakentaa maailmoja, todisteena siitä vaikkapa Let's Play Pretend -kuvasarja.



Olen tänään herkistellyt Keskisuomalaisen Nöötti-kissa löysi takaisin kotiin -uutisen kanssa. Alkuperäinen löytymisuutinen järkytti minua eilisessä työvuorossa: ihanaa, että kissanpentu palasi kotiin vielä saman vuoden aikana.

Nyt minä syön mangoja ja vietän vuosipäiväämme yksin kotona.
Hyvää uuttavuotta.

pics: Lissy Laricchia / Lissy Elle

Missio talvikenkä

Päällinen: nahka.
Pohja: kumi syvillä urilla.
Vuori: lämmin vuori.
Alennusprosentti: 30.
Tuntuma: ihana.

Audrey on meksikolais-kanadalaisen host-sisareni ja uusien lempikenkieni nimi.

Vagabondin Cathyjen pohjat ovat jo yhden talven jälkeen silinneet lähes urattomiksi. Menevät ne vielä hyvin syys- ja kevätkenkinä, mutta olen kyllä todella pettynyt pohjien kestävyyteen.

Jo Kuopion tori on niin liukas, etten enää tennareilla sinne mielelläni lähtisi. Vielä pari vuotta sitten tennarit olivat ainoa tuntemani talvikengät: nyt mukavuudenhaluiset, niveltulehduksista kärsivät jalkani vaativat lämpimiä jalkineita.

En tiedä, pysyinkö laskuissa perässä, mutta uskoakseni Andiamo oli kahdeksas kenkäkauppa, jossa kokeilin tuuriani. Inhoan kenkäkauppoja, eli voitte uskoa minun olleen tosissani etsintäoperaation kanssa. Talvikenkien suhteen tiedän tarkkaan, mitä haluan, enkä tyydy keskivertoon. Lempinaisessani Audreyssä klikkasi kaikki.

Minulla on vähän sellainen kutina, että saattaisin pyytää isältä sponsorointia myös ruskeaan versioon: vaikkapa syntymäpäivälahjaksi. Sekin vilisti ohi näin välipäivinä.

--

ps. Maailmani meni vähän rikki, kun huomasin, että Lontoosta hankitun lempipiponi kaksoiskappaleita myydään Fiorellassa. Fiorellassa.

pics: Andiamo

Joulu ilman joulua

Adventtikynttelikön laitoin päälle kerettiläisesti jo marraskuussa. Meinasin hihkua, kun löysin kierrätyskeskuksesta hyvin paljon Kastehelmeä muistuttavan tuikkukipon, se on niin kaunis.

Joulutortut paistuivat uunissa kuusi, seitsemän kertaa jo ennen kuin lähdin viikko sitten Pohjanmaalta sorvin ääreen Savoon.

Joulumieleni on latistunut juhlapyhiä lähestyttäessä. Olin kateellinen verkkotoimittajalle, joka jäi töihin koko jouluksi. Hyvin mielelläni olisin ollut tänään töissä. Uudenvuodenaaton ja -päivän olen, onneksi. Sekä viidennen tammikuuta.

Puhuin äidilleni viimeksi tasan vuosi sitten. Uuden vuoden vietin huolissani Vaasassa, kun äiti oli viety sairaalaan tajuttomana. Viides päivä hän kuoli.

Kuinkahan monta kertaa olen tänä vuonna käyttänyt verbiä "kuolla"? Monta. Toivottavasti ensi vuonna harvemmin.

Vietän jouluaaton yksin. Olen syönyt tänään mämmiä ja pakastepizzaa. Mietin kaupassa, mitkä ovat epätodennäköisimmät ostokseni.

Laatikoita ostanen pakastimeen, kun ne maksavat viisi senttiä rasialta. Pidän niistä vuosi vuodelta enemmän. Suunnitelmissani on tehdä porkkanalaatikosta jonkinlaisia pyöryköitä.

Herkku ja koukku on näköjään jo toteuttanut visiotani itämaisilla porkkanapyöryköillä pari vuotta sitten. Itsekin ajattelin seesaminsiemeniä ja inkivääriä, mutta päällimmäisenä mielessäni liikkuu kookos. Feta toimisi myös! Laatikoista saa varmasti myös hyvää pohjan myös vaikkapa sämpylöille.

(Huomautus myöhemmin: Herkku ja koukku opastaa tähteiden käytössä myös tänä vuonna! Rieska ja muffinssit ovat molemmat oivallisia tähteidenhävityskonsteja. Ja sosekeitot.)

Mämmi oli yllättävän hyvää, sitä pitäisikin varmaan syödä ei kerran vaan kahdesti vuodessa. Aivan kuin joulutorttujakin.

Kerran ollessani muutaman vuoden ikäinen äiti kysyi minulta juhannuksena, mitä haluaisin juhlaruoaksi. Halusin pipareita ja joulutorttuja. Niitä sain, ja kaverit olivat syystäkin kateellisia. Upea äiti.

Ja juhlapöydän konvehteja olen syönyt, paljon, liikaa, tietenkin.

Lempparia boksin sisällössä ei oikeastaan ole, oikeastaan maistuvat aika turhalta kaikki. Marmeladisydämet jäävät minulta syömättä.

Yritin juoda Blossaa. Pyysin pullon isältä joululahjaksi, että saisin seuraavana jouluna laittaa siihen jouluoksan. Kyllä se niin on, että yli kymmenen prosenttia alkoholia sisältävät juomat eivät ole minua varten. Irvistytti aivan liikaa. Yäk.

Kopparbergin siiderit eivät ole aikaisemmin vakuuttaneet, mutta extra dry cranberry oli oivallista.

Valitsin jouluksi lukemista, joka ei tuo mitenkään mieleen äitiäni. Vampyyrit ovat tällaiseen osuva valinta. Ystävät hämärän jälkeen on Jussin lempikirja, eli ehdottomasti must-read.

Sookien kolmannesta omnibusista minulla on kesken kolmas osa, eli yhdeksäs kirja. Harvemmin tällaista hömppää luen, mutta tänä vuonna nämä ovat olleet lohdullisia. Ehkä juuri siksi, etteivät ne muistuta äidistäni vahingossakaan.

Ostin itselleni joululahjaksi kirjoja, on Berliininpoppeleita ja Kähköstä.

Tänä vuonna en saa äidin osuvasti valitsemia. Muita lahjoja hän ei vuosiin antanutkaan, tiesi minut hyvin. Jätti vieläpä kaikki paketoimatta, muisteli varhaisteinin mielenmetkuja pakettien turhuudesta.

Hyasintit osti isä, ja olen pitänyt niitä viileässä. Kukkivat vasta paljon joulun jälkeen, nyt ne ovat vielä nupuilla. Pidän niistä paljon, etenkin valkoisista.

Seuraavana jouluna otan ne lämpimään jo aikaisemmin.
Toivottavasti seuraava joulu on helpompi.

Palaan Pariisiin

Kylmät väreet ensimmäisellä kuuntelukerralla lupaavat meille pitkää ikää.

Vuosi lukutoukkana

Joulukuun täytän työnteolla ja Charlaine Harrisin keveällä Sookie Stackhouse -sarjalla: olen tyytyväinen, jos saan Omnibus III:n päätökseen vuodenvaihteeseen mennessä.

Ajattelinkin, että voisin jo nyt napata kiinni Järjellä ja tunteella -blogin Susan hauskaan Lukutoukan katsaus vuoteen 2011 -haasteeseen.

Kaikki luetut kirjani löytyvät täältä.

Vastaukset lukutoukkahaasteeseen:

1. Minkä lukemasi kirjan olisit toivonut löytäväsi juuri joulupaketista tänä vuonna, ellet jo olisi lukenut sitä?
Pilvikartasto

2. Mitä kirjaa suosittelisit ystävälle, joka ei ole lukenut paljoa, mutta kaipaisi lukuelämyksiä?
Appelsiinin tuoksu

3. Mikä kirja sinun teki mieli jättää kesken?
Maf-koira ja hänen ystävänsä Marilyn Monroe

4. Mikä kirja sai sinut vuodattamaan kyyneleitä?
Terveisin äiti

5. Minkä kirjan lukemista odotit ennakkoon eniten?
Little Been tarina

6. Mikä kovasti pitämäsi kirja sai mielestäsi aivan liian vähän näkyvyyttä ja ns. blogisavuja?
Meidät kaikki on tehty liimasta

7. Mikä kirja oli suurin pettymys?
Harjukaupungin salakäytävät

8. Minkä kirjan ottaisit ainoaksi kirjaksi autiolle saarelle uudestaan...ja uudestaan luettavaksi?
Kaikki isäni hotellit

9. Mikä kirja herätti sinulla eniten halua keskustella kirjan tapahtumista ja henkilöistä?
Sivullinen

10. Minkä kirjan sulkisit aikakapseliin avattavaksi sadan vuoden päästä täällä Suomessa?
Muukalainen Rantaruotsissa

11. Mistä kirjasta haluaisit nähdä elokuvan, ellei sitä jo ole tehty?
Ei hunningolle tänään

12. Minkä kirjan ns. jälkimaku oli niin voimakas, että mietit sitä vielä pitkään viimeisen sivun kääntämisen jälkeenkin?
Sivullinen

13. Mikä kirja oli suurin yllättäjä hienon lukukokemuksen myötä?
Isä Camillon kylä

14. Mistä kirjasta et muista enää paljoakaan, vain lähinnä tunnelmia ja pätkiä sieltä täältä tapahtumista?
Kauimpana kuolemasta

15. Mitä kirjaa suosittelisit eniten muille kirjablogisteille?
Mustat morsiamet

Nalle valkopippurikastikkeessa

Pienen koiran turkki on imenyt litroittain kyyneleitä. Takana on elämäni raskain vuosi, jonka kuukaudet ovat kulkeneet ohi sankassa sumussa. Pieni koira on ollut luonani pidempään kuin olen ollut ilman äitiä.

"Mille me ennen Lottaa nauroimme", kysyin jo viime keväänä. Vauvantuoksuinen pikku-Lotta tuli meille hetkelleen tasan vuosi sitten. Silloin se vielä mahtui Jussin lippalakkiin, karvainen ihme nukkui hänen sylissään koko parin tunnin kotimatkan ajan. Siihen Lotta simahti maltettuaan ihmetellä uutta tilannetta pihatien päähän asti.


Vuoden mittaan mutkaton pentu on kasvanut oikein hienoksi nuoreksi neidiksi. Adjektiiveja on helppo keksiä. Lotta on iloinen ja vilkas, leikkisä ja riehakas. Hellyydenkipeä, lempeä ja kiltti - terrieriksi ehkä liiankin lauhkea.

Meille osui maailman kiltein westie, kaikista valkoisista länsiylämaanterriereistä kaikkein lelukoiramaisin. Itsenäinen Lotta toki on, muttei itsepäinen. Ainakaan kamalan itsepäinen. Entisenä snautserinomistajana odotin, että uusi terrierimme olisi samanlainen jääräpää. Älkää tulkitko väärin - enhän minä olisi terrieriä halunnut, jos en olisi pitänyt Ella-rouvamme asettamista haasteista! En silti pettynyt, vaikkei Lotan itsenäisyys muistuta vanhan rouvamme radikaalia pässinpäisyyttä.

"Turkkia ja turkinpippuria", kuvaa rotua Westiekasvattajat. Yleensä etenkin uroksilla on iso ego. Kokemukseni mukaan se on ainakin tuplaten suurempi kuin keskimääräisellä koiranomistajalla. Lotan trimmaaja kauhistelee sitä, miten kasvattajat antavat westieitä amatöörien käsiin. Hänen mielestään ne kuuluvat pelkästään kokeneille kouluttajille.

Olen hänen kanssaan pitkälti samaa mieltä. Aivan kenen tahansa ei westietä kannata hankkia, eikä se ole ensimmäiseksi koiraksi kaikkein suositeltavin vaihtoehto. Jos itse on hiemankin epävarma, koira nousee takuulla omistajansa niskan päälle, eikä se ole mukavaa kummallekaan. Mahdottomia westiet eivät tietenkään ole. Sinnikkyydellä pääsee eläinten kanssa pitkälle - ja sillä, että kysyy apua osaavammilta. Kannattaa myös lukea aiheesta kaiken, minkä saa käsiinsä.

Trimmaajallamme on hyvin muistissa aika, jolloin westieiden joukossa oli paljon luonnevikaisia, jopa vaarallisia yksilöitä. Tarkan jalostuksen avulla luonnetta on saatu ohjattua parempaan suuntaan. Luonnehäiriöiden sijaan jokainen koiranomistaja vaikuttaa tuntevan jonkun, jolla on ollut oikein sairas westie. Sellainen, jonka kaikki karvat ovat pudonneet pois, korvat ovat märkineet rakkojaan ja sisällä ei ole pysynyt mikään.

Westieiden kanssa kannattaakin erityisesti huomata kaksi asiaa: ruokavalio ja trimmaus. Vehnää koira ei saa syödä vahingossakaan, ja trimmaus nyppimällä 4-6 kertaa vuodessa pitää turkin kunnossa ja ihon kunnossa siltäkin osin. Ennen koiran hankkimista kannattaa varmistaa, että paikkakunnalla on osaava trimmaaja. Ilman sitoutumista säännölliseen trimmaukseen ei westietä kannata hankkia.

Yllättävänä asiana saattaa tulla myös westieiden tarve liikkumiseen. Virkeys ja sporttisuus oli yksi kriteereistä meidän koiranhankinnallemme. Pentua ei tietenkään tarvitse heti viedä maratoneille, mutta hämmästelen sitä, miten hyvin ja mielellään Lotta pysyy pyöränkin vauhdissa mukana. Jos et pysty tarjoamaan koiralle kuin kävelyä korttelin ympäri, älä ota westietä.

Siitä, kun ensimmäisen kerran näin Lotan, on nyt tekstin julkaistessani tasan vuosi. Olin kamalan jännittynyt ja peloissani siitä, osaammeko me kouluttaa koiran oikein. Jos se ei oppisi sisäsiistiksi, hajottaisi koko kämpän palasiksi ja rupeaisi hurjaksi räksyttäjäksi? Kaikki pelot osoittautuivat aiheettomiksi. Lotasta on tosiaan kasvanut Maailman Paras Koira. Ihaillen olen seurannut myös Jussin kasvamista koiraihmiseksi - mieheltä löytyy nykyään jopa ääni koirankasvatusta varten!

Bubble Toes halusi tietää, millainen rotu on westie - kiitos innoituksesta entryyn. Vastailen ilomielin kysymyksiin, joita Sinulle jäi! Suosittelen myös tutustumaan Dimvikens-kasvattajan kuvaukseen rodusta, se nauratti moneen kertaan osuvuudellaan.

Pöllö koti

Kahden asujan yhteenlaskettu ikä ylittää 50 vuotta.

Mahdollista mainetta

Ajattelin kirjoittaa jostain ihan muusta kuin musiikista. Jussi kuitenkin löi minulle loistavia linkkejä toisensa perään.



Trent Reznor -fanityttönä innostuin: The Girl with the Dragon Tattoo -soundtrackilta on tullut ilmainen kuuden kappaleen ennakkomaistiainen. Reznor ja Atticus Ross tekivät myös viime vuoden kovimmat leffamusat the Social Networkiin.

Lataa kuusi biisiä täältä! Minä tykkäsin Social Network -soundtrackista, mutta kuuden biisin perusteella tämä kuulostaa vielä paremmalta. Piakkoin julkaistavalla äänitteellä on peräti kolme tuntia materiaalia.

Myös uusi leffa kiinnostaa minua, toki. Meille hankittiin Larssonit julkaisujärjestyksessä alkuperäiskielellään, äiti kaiketi antoi ne joskus jollekin tuttavalleen lainaksi ja ne jäivät sille tielleen. Itse ajattelin vuosien ajan, että olisin lukenut ne ruotsiksi, mutta lopulta menetin uskoni ja luin viime syksynä koko yli 2000-sivuisen trilogian suomeksi yhden viikon aikana.

Ruotsinkielisiä leffoja en ole vieläkään katsonut, vaikka ne meillä blu-rayna ovatkin. Nimittäin ainakin kohta, sillä viimeinen osa lähtee Discshopista mukaan huomiseen jatkuvine ilmaisine rahteineen. Luvassa maraton!



Juuri valitettuani siitä, miten huonosti seuraan nykymusiikkia, Jussi linkkasi minulle BBC:n Sound of 2012 -sivustosta. Aikaisempina vuosina olen saanut siitä valtavasti inspiraatiota, eikä tämä kerta näytä pettävän!

Dry The River kolahti lujaa jo keväällä, ja ainakin Twilight Colan June oli päässyt bändin katsastamaan sen oltua Yann Tiersenin lämppärinä Tavastialla. Lisäksi etenkin Bon Iver's favourite Brit Lianne La Havas, Sweden's stylish electro-pop Niki & The Dove ja Lancashire lullabies Ren Harvieu laitan tarkkailulistalleni.

Muista myös kotimainen Tulevaisuuden tusina. Pussissa elänyt on se, joka ei vuoden 2011 bändeistä kuullut mitään.

Radikaaleilla juurillani

Muutama vuosi takaperin hankin musiikkia gigoittain - olisin voinut soittaa musiikkia monen kuukauden ajan kuulematta samaa biisiä. Niinpä minä varmaan teinkin, sillä useimmat lempiyhtyeistäni löysin juuri tuon aikakauden takia.

Ben Cooperin eli Radical Facen Ghost-albumi oli pitkään messenger-kuvakkeenani. Olin hommannut Ghostin heti sen ilmestyttyä, ja kansikuva oli päätynyt kuvatiedostoihini. Monen kuukauden jälkeen rupesin ihmettelemään kuvan merkitystä. Vasta silloin kuuntelin albumin läpi.

Maaliskuussa 2007 julkaistu levy kohosi saman vuoden syksyllä yhdeksi yhdeksi lempilevyistäni. Se on tavattoman ehjä albumikokonaisuus, jolla hienot kappaleet seuraavat toisiaan. En osaa päättää lempikappalettani. Welcome Home? The Strangest Things? Asleep on a Train?


Uuden musiikin löytöretket jäivät huomatessani, että niissä kymmenissä gigoissa oli valtavasti hyvää kuunneltavaa. Liikaa valinnanvaraa. Spotifyssakin on helppo tarrata vain vanhoihin tuttuihin. Seuraan uusien levyjen julkaisua lähinnä NME:n, Pitchforkin ja musiikkiblogien kautta - aika satunnaisesti.

Ilmeisesti etsin uutta kuunneltavaa harmittavan satunnaisesti, sillä osa helmistä meinaa väkisinkin lipsua käsistäni. Onneksi eivät kaikki. Blogeista Silent All These Years ja Alice & June tuttu Ravenwaves oli huomannut Radical Facen julkaisseen upouuden The Family Tree: The Roots -albumin ja ilmaisen ilmaisen The Bastards - Volume One EP:n.

Itku meinasi tulla! Aivan kuin olisin jälleen tullut kotiin pitkän reissun jälkeen. Musiikki saa minut järkkymään tätänykyä huomattavan helposti, Leonard Cohen -pillitys on vielä hyvässä muistissa. Muutaman kuuntelun jälkeen lempibiisikseni on noussut Ghost Towns, mutta myös esimerkiksi Bishop's Song vaikuttaa hyvin lupaavalta.

Kirjoitettu Eurooppa

Jo pitkään olen ihastellut ihmisten kirjablogeissa olleita kirjallisia maailmankarttoja. Esimerkiksi P.S. Rakastan kirjoja -blogin Sara merkkaa ylös myös Yhdysvaltain osavaltiot.

Itse olen jo pitkään halunnut perehtyä eurooppalaiseen kirjallisuuteen. Kävin läpi lukemani kirjat vuodesta 2009. Hämmästyksekseni olen lukenut vain 11:n eri valtion kirjailijan teoksia! Lähinnä olen tainnut kahlata suomalaisia ja, klumps, yhdysvaltalaisia kirjoja.

Tähän on tultava parannus.

Euroopan valtiot ja luetut kirjailijat (sekä luettavat kirjailijat):

Alankomaat: (Harry Mulisch)
Albania
Andorra
Armenia
Azerbaidžan
Belgia: Amélie Nothomb
Bosnia ja Hertsegovina
Bulgaria
Englanti: Mark Haddon, Marie Phillips
Espanja: Pablo Tusset, Manuel Vázquez Montalbán
Irlanti: John Boyne
Islanti: (Vigdís Grimsdóttir)
Italia: Paolo Giordano, Giovanni Guareschi
Itävalta: David Glattauer (lisätty 10/'13)
Kosovo
Kreikka: Niko Kazantzakis (lisätty 8/'12)

Kroatia: Nataša Dragnić (lisätty 11/'12)
Kypros
Latvia
Liechtenstein
Liettua
Luxemburg
Makedonia
Malta
Moldova
Monaco
Montenegro
Norja: Edy Poppy, Erlend Loe
Pohjois-Irlanti
Portugali: José Saramago
Puola
Ranska: Anna Gavalda, Albert Camus
Romania
Ruotsi: Stieg Larsson, John Ajvide Lindqvist
Saksa: Petra Hammesfahr, Hermann Hesse
San Marino
Serbia
Skotlanti: Andrew O'Hagan, Lin Anderson
Slovakia
Slovenia
Suomi: Sirpa Kähkönen, Veikko Huovinen
Sveitsi
Tanska: Peter Høeg, Pia Juul
Tšekki: Franz Kafka, Milan Kundera
Turkki: (Orhan Pamuk)
Ukraina
Unkari: György Dragomán (lisätty '12/12)
Valko-Venäjä
Vatikaani
Venäjä: Inna Patrakova
Viro: (Indrek Hargla)
Wales: (Mari Strachan, Ken Follett)

Kuten näette, itäinen Eurooppa on minulle kirjallisesti aivan harmaata aluetta.

Otan kirjailijan mukaan listalle, jos hän on syntynyt alueella ja viettänyt siellä aikaa edes mainittavan verran. Siksi otan esimerkiksi Inna Patrakovan listalle - tosin ehkä hieman pitkin hampain, sillä onhan hänet laskettavissa myös suomalaisiin kirjailijoihin. Vaikka Patrakova nyt kartalla onkin, lupaan tutustua myös johonkin toiseen venäläiseen.

Otan mielelläni vastaan kirjavinkkejä - sekä eurooppalaisia että tietenkin myös muita.


Kartta täältä.

Animoitu tonttukateus

Jussi syö gourmet'a ja leikkii tonttua ilmaisen viinan bileissä (lue: firman pikkujoulut, drinkkilippuja rajoitettu määrä). Tai no, nyt hän lienee jo mennyt baariin fiinisti puku päällä.

Itse olen tietokoneella peittoon kääriytyneenä, juon Pepsi Maxia, syön mansikkajäätelöä, katselen Täydellisiä Naisia ja mietin, että pienen koiran olisi jo pitänyt saada ruokaa. En millään viitsisi herättää sitä. Pieni koira nukkuu soffalla sikeää pienen koiran unta.

Eilen latasin vihdoin koneelle Photoscapen pitkästä aikaa. Meinasin jättää iltateen väliin innostuksissani. Mutta annettakoon minulle anteeksi gif-tulva, vaikka sen teinkin muokkaamattomista ja pääosin vanhalla pokkarilla otetuista kuvista. En ihmettelisi, vaikka tunnontuskissani joskus muokkaisin näistä parempia.
















Aika monessa kuvassa näkyy se, miten meillä koira saa olla koira. Toisin sanoen olemme höveleitä kasvattajia, joiden pitäisi malttaa kieltää hauvan rymyäminen kaikkein likaisimmissa kohdissa. Lisäksi note to myself: olemme höveleitä kasvattajia, joiden ehdottomasti pitäisi huolehtia trimmauksista paremmin.

Tässä vielä kissa teille, jotka eivät pidä koirista (Lotasta tosin ei voi olla pitämättä, siitä pitävät jopa ihmiset, jotka pelkäävät muita koiria). Haamu kuittaa.

Vanhoja ideoita

Oli niin valtavan hienoa katsoa [Leonard Cohen: I'm Your Man -dokumenttia] juuri äidin kanssa. Äitini on ollut Leonard Cohen -fani 60-luvulta lähtien. Meillä oli silti molemmilla sama olotila, kun jätimme elokuvasalin, olimme viimeisiä, jotka salista lähtivät.
Jäimme katsomaan lopputekstit, kuuntelemaan Cohenin upean oman version biisistä I'm Your Man ja äiti tuli vielä luokseni kuuntelemaan Rufus Wainwrightin omia biisejä.

Näin kirjoitin blogissani vuonna 2006.

Lokakuussa 2008 kävimme äidin kanssa katsomassa herraa Hartwallilla, itkimme yhteen ääneen. Jotenkin minusta tuntui jo tuolloin, että jään lopulta kuuntelemaan Coheniamme yksin. Joskus tulevaisuudessa, pitkän ajan päästä.

Jo nyt olen aivan yksin ja vollotan upouutta Show Me the Place -biisiä kuunnellessa.

Jouduin keväällä poistamaan meidän sunnuntaiaamu-playlistiltamme mm. Famous Blue Raincoatin, kun koko päiväni meni itkuksi sitä kuunnellessa.

Show Me The Place by leonardcohen

Laitoin linkin biisiin entiselle työnantajalleni, "olipahan mehevää murinaa" oli hänen kiteytyksensä. Ei hullumpi kuvaus.

Olisipa äiti kuuntelemassa uutta biisiä, hän pitäisi tästä. Ei, voin vannoa, että hän rakastaisi tätä. Voisimmepa itkeä yhdessä.

Mustavalkokuva on pressikuvia Cohenin sivuilta, Old Ideas -levy julkaistaan ensi vuoden puolella.

Show me the place, help me roll away the stone
Show me the place, I can’t move this thing alone.

Sleep Easy ei auta

Neljä mukillista sleep easy -teetä eivät auttaneet. Eivät edes piparit ja omena (vaikka sivussa oli sinihomejuustoa).

Laitoin adventtikynttelikön ikkunalaudalle jo viime viikolla, sain pahoja katseita ohikulkijoilta, olen ilmeisesti krääsälietsoja. En tunnusta, minä vaan pidän valosta.

Luin yön aikana kaksi hyvää kirjaa ja tein Pohjalaisen sudokut samantien lehden kolahdettua oviluukusta.
Nyt väsyttää ja yskittää niin paljon, että tekisi mieli itkeä.


Umpiväsynyt koira ihmetteli horjuen ja teki sohvalle pusuhyökkäyksiä.

Wikipedia = kehittyneet atk-taidot

Kimmo Kivelä, perussuomalaisten kansanedustaja, vastusti torstaina maamiinakieltoa eli Ottawan sopimuksen käyttöönottoa Wikipediasta poimimilla mielipiteillään, uutisoi HS. Sanatarkasti Wikipediaa lainannut Kivelä ei kertonut kopioineensa tekstin suoraan.

Aika pelottavaa, että kansanedustaja pohjaa mielipiteensä Wikipediaan, ei hanki asiasta sen kummempaa tietoa - ja vielä viitsii esittää mielipiteet ominaan. Mikäli syvempää tuntemusta asiasta olisi ollut Kivelällä tai hänen edustajallaan, tuskin suoraa Wikipedia-lainausta olisi tehty.

Sinänsä mielenkiintoista on se, että Wikipedian perustelut miinojen puolesta on otettu nähtävästi rauhanasema.org-sivustolta, jota ei enää ole olemassa. Nähtävästi nykyinen osoite on rauhanasema.fi. Rauhanasemalla toimivat mm. Aseistakieltäytyjäliitto ja Rauhanliitto.

Jännittäviä - tai suorastaan ratkiriemukkaita - olivat Ilta-Sanomien keskustelupalstalla lukijoiden kommentit aiheesta.

"Eikös se ole sama mistä kirjasta totuuden etsii? Toiset käyttävät historiankirjaa ja toiset wikiä. Jokainen sen tiedon jostakin hankkii, ei sitä saa geeneissä perintönä."
seppo

"Wikipedia on hyvä tietolähde jota saa ja toivotaan että sitä lainataan, tämä osoittaa myös kansanedustajan tai hänen avustajan kehittyneitä ATK- taitoja."
it-virtuoosi

"Wikipedia käytetään yleisesti lähteenä, joten missä ongelma? Wikipedia on itsekorjautuva toisin kuin esimerkiksi HS."
Jani Pulkki

Toivon, oikeasti toivon, että ylemmät kommentit ovat sarkastisia. Toisaalta en usko, että kukaan olisi viitsinyt kirjoittaa montaa kymmentä sarkastista kommenttia samaan ketjuun.

Hei haloo, ihmiset.

Haukkuja kulttuurille

Keskivertomies ei varjoaan huomaa,

vaikka se saattaakin olla parasta hänessä.

Andrew O'Haganin Maf-koira ja hänen ystävänsä Marilyn Monroe jäi minulle kovin kaukaiseksi, en tuntunut saavan kirjasta otetta. En usko, että jäin kovin paljosta paitsi. Kirjat ja musiikki ovat samankaltaisia: joskus niitä kuluttaessa miettii mieluummin vaikka imurointia tai tiskausta.

Musiikin kanssa olen pitkäpinnaisempi - ainakin niiden yhtyeiden, joiden tiedän sytyttävän minut useammalla kuuntelukerralla. Kaikilla meillä lienee levyjä, jotka ovat avautuneet vasta useampien kuuntelukertojen jälkeen.


Kirjallisuuden kanssa opin välttelemään pitkäpiimäisiä kertojia. Kirjojen kanssa oivallan helpommin, milloin en pidä jostain - tai mikä vielä tärkeämpää: mikä jää kaukaiseksi. Marilyn Monroe ei ole ollut minulle suurimpia innoittajia. Jos olisi, olisin varmaan lukenut kirjan aivan toisella tavalla. Vaikka aiemmin suhtauduin epäilevästi ajatteleviin eläimiin vakavasti otettavassa kaunokirjallisuudessa, viimeistään Garth Steinin Tiellä pysymisen taito sai minut toisiin ajatuksiin.

Omat hetkensä O'Haganin kirjalla toki oli, ne olivat nimenomaan hetkiä. Kaipaan kirjoilta jotain muutakin - omia maailmojaan, jotain, johon voin sukeltaa. Viimeisten parin viikon aikana olen lukenut kaksi loistavaa kirjaa: Chris Cleaven Little Been tarinan ja John Irvingin Leski vuoden verran. Ne molemmat olivat ahmittavia: Little Been tarinan luin yhdessä päivässä.

Tällä hetkellä ahmin vain Strepsilsejä. Hunaja-sitruunainen maku toi mieleen elävästi ala-asteen kuvaamataidon tunnit. Aikuisiällä en pahemmin ole flunssia sairastellut, mutta nyt kurkku on ollut parin päivän ajan hurjan kipeä. Lisäksi pää on niin täynnä räkää, etten jaksa tuijottaa kirjaimia.

Tinttiin sentään jaksoin keskittyä. Eilen pääsin vihdoin katsomaan uuden Tintin seikkailut: Yksisarvisen salaisuus, jota hehkutin kovaäänisesti jo heinäkuussa. Milou ja Lotta ovat kuin kaksi marjaa, tyrskähtelimme monta kertaa ääneen leffaseuran kanssa pelkästään Snowyn ilmeille ja olemukselle. Miloun lisäksi lempihahmokseni nousi hivenen yllättäen ihana kapteeni Haddock. Dupont ja Dupond - tai Thomson ja Thompson - vähän pettivät. Silti: viis kautta viis!

Klamydiaa norsuista

Lotta pelkää naapurikorttelissa asuvaa Vesku Jokista. Kuvitteellinen iPhoneni ei siis tule koskaan pukeutumaan Klamydia-kuoriin. Eihän koiraa nyt saa säikytellä!

Vaasa on siunannut musiikkiskeneä Klamydialla ja Sturm und Drangilla. Kuopiolaisbändit ovat paljon enemmän jees. Jostain syystä radiossa soi kuitenkin vain Reckless Love.

Kuopion lähikunnassa istun ja ihmettelen sitä, miten iPuhelimet pääsevät pukeutumaan kuun lopussa myös Pariisin kevääseen. Tykkään!

Itse olen ostanut viimeksi puhelimeen kuoret hamalla 90-luvulla. Ne olivat hienot kimaltelevat vaaleanvihreät. Tämänhetkinen kalikka on isäni vanha työpuhelin, joka hänen mielestään osoitti toimimattomuuden merkkejä jo kolme vuotta sitten. Lähiaikoina olen hieman jo saattanut haaveilla näppärästä älypuhelimesta.

No, lähitulevaisuudessa uutta puhelinta tuskin tulee hankittua, mutta kuorisuunnitelmat on hyvä olla olemassa. Ainakin nämä RedBubblen ja aCaffraon kuoret saattaisivat hieman parantaa käyttäjäkokemusta:



IAMX-, Metric-, ja Emily Haines -kuoria ei juuri löytynyt. Kas siinäpä paikka designerille.

Pantonen kuorista antaisin rakkautta etenkin vihreälle ja tuolle coolimmalle harmaalle.



Aivan ylihienoja kuoria löysin myös Society6:sta!


Klamydia inspiroi minut lentäviin norsuihin ja siivekkäisiin. Jossain korkealla ollaan nyt, tuumaan ma. Tällä hetkellä pitäisi nimittäin keskittyä ennemmin hautakividesigniin: revin hermoni kivipuodissa, jossa kaiverruksiin annettiin käytännössä kaksi mahdollista fonttia. Toinen muistutti minua tuomiopäivästä ja toinen yksinkertaisesti huonosta suunnittelusta. Kiitos Windows.

pics: Levykauppa Äx, Backstage Rock Shop, aCafrao, RedBubble

Pelastaja ja jenkkineito

Ujopiimä pikkukoira on saanut hellittelyjä osakseen taukoamatta: väsymättömiä rapsuttajia on ollut isänpäiväviikonloppuna enemmän kuin Lotan elämässä koskaan. Oikein hyväilynkipeänä se painaa korvansa taaksepäin aerodynaamisesti (kiitos adverbistä Mikolle), nousee seisomaan kahdelle jalalle, mässyttää huuliaan ja vipsuttaa häntäänsä maanisesti takakinttujen välissä.

Ainakin kymmenen kertaa päivässä joku muistaa mainita, miten ihana, upea, valloittava, mahtava, kiltti ja rakastettava koira se onkaan. Kerrassaan uskomaton tapaus, todentotta.

Minun elämässäni supereläimiä on riittänyt. Kaikki alkoi Salvador Isabelino del Sagrado Corazón de Jesús Allende Gossensista - tai hänen mukaansa nimetystä mustavalkoisesta katinroikaleesta, Salvador Allendesta. Tuo elämäänähnyt kolli päätti muuttaa meille, vaikka Etelä-Suomesta muuttaessamme vanhempani päättivät, ettei meille lemmikkejä tule.

Napakassa pakkasessa iltakymmenen uutisten aikoihin kolli juurrutti karvaisen ahterinsa olohuoneemme ikkunalaudalle ja koputti töppösellään ikkunaan niin kauan, että se oli pakko päästää sisälle. Meidän kissammehan Salviksesta tuli. Tai meistä tuli Salvadorin perhe. Kun isä näki naapurintätiä kaupassa ja kertoi hälle Salvadorin muutosta, täti vinkkasi, että koirakin olisi.

Koiraahan minä rupesinkin haluamaan. Sen jälkeen, kun täytin kaksi, en muusta puhunutkaan. Kun jouluna sain lahjaksi lelukoiran, purin joulupukkia. Kesällä meille muutti yli tuhannen kilometrin päästä Ella, mutta se onkin jo toinen tarina. Lähes heti Ella-koiran kotiuduttua minä nimittäin rupesin säästämään rahaa omaan hevoseen.

Rahani riittivät kuvan lv-tamma Imperial Maidiin eli Emmaan alkukesästä 1999. Merkittävä osuus rahoituksesta tuli tienvarsilta kerätyistä pulloista. Isä lupasi hevosen, jos saisin jostain kohtuuhintaisen tallipaikan. Naapurinsedältä kysyin tallipaikkaa, jos saisin jostain ostettua hevosen. Sain heidät lupaamaan ristiin.
Myöhemmin ehdoiksi langetettiin myös mm. pitkän saksan lukeminen ja venäjän opiskelu. Se ei haitannut: minulla oli hevonen.

Ratsastuksen aloitin Vantaan Hakunilan Poni-Haassa vuonna 1995. Vielä tuolloin yksityistunnitkin maksoivat muutaman kymmenen markkaa. Ensimmäisellä ratsastustunnillani ratsastin nf-ruuna Denorilla, jota tuolloin vielä Tenuksi kutsuttiin. Sittemmin lempinimi siistiytyi Denaksi. Elämäni ensimmäinen suuri hevosrakkaus oli kuitenkin sh-ruuna Lento-Valuri eli Viljo.
Elämäni suurin hevosrakkaus on tottakai oma hevoseni Emma.

Kuvassa olemme vuonna 1999, olisiko pari viikkoa sen jälkeen, kun Emma meille tuli. Polskuttelemme omassa rannassa. Satulahuovattomuudelle en osaa kertoa syytä. Nyt 12 vuotta myöhemmin osaisin sanoa, että satulahuopa on ehdoton juttu, tutit olivat aivan turha hössötys, kärpäshapsut olivat oikein hyvä homma ja tuossa vaiheessa turpahihnan olisi (vielä) kannattanut olla suitsissa mukana.

Vajaan viiden vuoden ajan Emma oli minun omani. Sinä aikana se opetti minulle enemmän kuin kukaan yksittäinen olento ikinä. Arvostetun naapuriratsastuskoulun pitäjä ohjeisti tekemään moisesta kiukkupussista makkaraa. Hurjaahan se kymmenvuotiaan likan hevosenomistus oli, vaarallistakin välillä, mutta kasvattavaa.

Nöyryys, kunnioitus ja vastuuntunto, mitä vanha ja viisas koni minulle opetti, oli kullanarvoista. Sitä sisua ja sisuuntumista ei ole muissa kuin pikkuisissa hevostytöissä, joilla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin purra hammasta ja istua selässä. Ja ruhjeiden ja mustelmienkin jälkeen luoda kahdesta karsinasta lannat sekä kantaa vedet kahdelle hevoselle.

Tässä kuvassa olemme vuonna 2003: syksyllä juuri ennen kohtalokkaan kaviokuumeilun alkamista. Kyseisen vuoden kesällä ja syksyllä viiletimme pitkin poikin ilman satulaa ja suitsia. Niitä ei enää tarvinnut.

Hyvä ratsastaja en koskaan ollut, mutta Emman kanssa meistä tuli kavereita. Vuosien saatossa se opetti ymmärtämään itseään, se totteli mielellään, kun sitä osasi pyytää oikein. Emma on varmasti suurin syy sille, että joissain asioissa en osaa antaa periksi. Ymmärryksessä kun usein oli oikosulkuja.

Tiedän Emman takia, että jotkin asiat onnistuvat vain sen jälkeen, kun päätään on hakannut seinään riittävän monta kertaa. Toisaalta Emma opetti myös sen, että aika harva asia oikeasti merkitsee niin paljon, että itseään kannattaa kiusata.
Ja mikään yhteenotto ei ollut sen arvoinen, etteikö sen jälkeen olisi voinut kuitenkin kihnuttaa kutiavaa otsaa käsivarteen.

Emma lopetettiin helmikuussa 2004. Ratsastin tunneilla pari kertaa viikossa kesään 2005 asti ja lopetin, kun muutin ulkomaille. Olen viimeksi ratsastanut kunnolla yli kuusi vuotta sitten, jos ei oteta lukuun satunnaisia maastolompsutteluja ja issikkavaelluksia. Silti näen Emmasta ja ainakin ratsastamisesta unta vähintään joka toinen viikko.

Hankalalta tuntuu ajatus siitä, että ratsastus olisi pelkästään istumista selässä 45 minuuttia viikossa - ja loppurapsutukset päälle.

kuvat: AG, Esko Salminen, Salla Salminen